www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

01.08.2004

42. Pane Sättö

- Kröhöm, olemme täällä vain kello kahdeksaantoista asti, työnjohtaja alkoi rykiä tiskinsä takana.
- Sopii hyvin minulle, mutisin ja mietin niitä tärkeitä asioitani.
- Voisimmeko nyt mennä siihen autoasiaan? Oletan teidän tulleen sen takia tänne ja haluavanne hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä, Esa Pänttö selitti tuskastunut ilme naamallaan.
- Se paskako sattuu? Utelin hänen ilmeen takia.
- Se auto perkele! Avaimet tänne ja suu auki mikä sitä vaivaa.
- Vesa ei koskaan huutanut minulle, huomautin mielestäni aivan asiasta Esalle.
- Enhän minäkään huutanut, vähän vain korotin ääntäni tämän taustamelun takia, Esa alkoi puolustella.
- Tiedätkö miten tuollainen raivoaminen vaikuttaa minun psyykkeeseen? Sillä voi olla tuhoisat seuraukset minulle ja jopa koko tälle liikkeelle. Puhumattakaan sinun työpaikasta, latelin tulemaan samalla, kun yritin hillitä itseäni.
- Se auto, please?
- Puolivuotisöljynvaihto kiitos.
- Paljonko siinä on nyt mittarissa?
- Noin kuusituhatta kilometriä. En kait vaan ole ajanut sillä liikaa?
- No eei, oikeastaan siihen ei tarvitse tehdä nyt mitään öljynvaihtoa. Hetkinen, täällä koneella on joku maininta.
- No niin, minä arvasin tämän. Tässä uudessa on tietenkin öljynvaihto viidentuhannen välein. Siirtäkää se varovasti huoltohalliin, ettei vaan kone hajoa. En voi nimittäin sietää mitään korjattuja autoja.
- Ei hätää, täällä oli vain maininta tuosta teidän pyytämästä puolivuotishuollosta, Esa huokaisi helpottuneena.
- Hienoa, mitä te tänään tarjoatte lounaaksi?
- Jokainen voi ostaa mitä haluaa lounaaksi, meillä ei ole tapana tarjoilla lounaita.
- Niin se Vesakin sanoi aikoinaan ensimmäisellä kerralla. Sitten se katsoi tietokonetta ja lupasi naama punaisena sen lounaan, totesin aivan rauhallisesti.
- Vai tietokonetta, heh heh.

Esa vilkuili minua tiskin ylitse jotenkin huvittuneen näköisenä. Näytti siltä, kun hän olisi syönyt aivan liikaa nauravia nakkeja ja ne olisivat antaneet hänelle uuden ilmeen. Oikeastaan tuosta puuttui vain suupielestä pursuava sinappi. Aloin olla jo lievästi hermostunut tällaisesta eipäs-juupas palvelusta. Ensin kaikki kielletään ja heti perään ollaan myöntämässä ja samaa mieltä. Tällä kertaa taisi kohdalleni sattua tavallista pahempaa jakomielitautia sairastava tapaus. Toinen vaihtoehto oli se, että jätkällä oli niin kiero huumorintaju, ettei se itsekään tajunnut sitä.

- Tuota joo, itse asiassa minä voisin kyllä tarjota firman puolesta sen lounaan, Esa mutisi tietokoneen ruutua katsellessaan.
- Aika jännä juttu miten nuo tietokoneen monitorit alkavat nälättää. Vesalla kävi aivan samoin silloin aikoinaan, totesin suu korvissa.
- Annan tuo teidän Mersun huollon pojille ja me menemme sillä välin syömään kunnon pihvit, Esa sanoi ja nousi tuoliltaan.

Esa otti Mersuni avaimet ja hävisi huoltohallin ovesta. Lähtiessään hän nappasi telineestä langattoman puhelimen. Toivottavasti älyää nyt pitää luuristaan kiinni. Minä jäin puolestani istumaan yksin tiskin ääreen, kuin rakkikoira viinakaupan eteen. Olin taas tilanteessa mikä alkoi ahdistaa. En tiennyt ollenkaan, että kuinka pitkään Esa aikoi viipyä huollon puolella, vai menikö hän sittenkin sille kahden tunnin mittaiselle paskalle? Olisin kaivannut vain pientä informaatiota siitä, että tullaanko sieltä takaisin kahden tunnin vain kahden minuutin kuluttua? Saadakseni jotain muuta ajattelemisen aihetta, aloin järjestellä hänen nimikyltissään olevia kirjaimia uudelleen. Hetken pohtimisen jälkeen sain siihen hieman eteläiseen naapuriin vivahtavan nimen Pane Sättö. Tämä kohotti jälleen mielialaani ja jäin paremmalla tuulella odottelemaan Panea.

- Pane Mua, hi hi hii, ho ho hoo, aloin nauraa oikein ääneen, keksimääni naisen nimeä.

Paikalla olevat muut asiakkaat eivät jostain syystä ymmärtäneet nauramistani, vaan katselivat minua pitkin nenänvartta.

- Hei ajatelkaa nyt tarkemmin. Jos muijan etunimi olisi Mua ja sen sukunimi olisi Pane. Miten te huutaisitte sitä vaikka jossain virallisessa tilaisuudessa. No Pane Mua, hi hii ho hoo, voi vittu mikä nimi, hirnuin taas ääneen.

Yksi nuorempi naisasiakas näytti jo hieman hymyilevän, mutta muut olivat puujumalien lailla hiljaa. Katsellessani tätä jäykkää porukkaa, tulin siihen tulokseen, että minua tosiaankin tarvittiin tämän automerkin piirissä tuomassa huumoria mukaan. Tiedä vaikka parinkymmenen vuoden päästä joku toinenkin nauraisi. Ajatukseni tuntui juoksevan aika villisti tässä nimiasiassa joten keksin vielä Mualle toisen etunimen. Koko nimi voisi olla Mua Taas Pane. Tuon koko nimen huutaminen vaikka kunniamerkkien jakotilaisuudessa, saisi taatusti hymyn kuulijoiden naamalle.

- Anteeksi viipyminen, piti odottaa erään mekaanikon vapautumista, Esa tuli selittämään eteeni.
- Kuinkas Pane? Tiedustelin pokkana.
- Anteeksi kuinka?
- Ei mitään. Mennään jo sinne ruokailuun, vai oletko jo perunut sen?
- Mennään vaan, enhän minä sitä menisi perumaan, kun kerran tuli luvattua, Esa yritti selittää vakuuttavan näköisenä.

Nousin tuoliltani ja lähdin kävelemään Esan viittoilemaan suuntaan. En malttanut olla kuittaamatta noille toisille asiakkaille, vaan näytin heille kieltä ohi kävellessäni. Olisi noilla raukoilla illalla kotona vaihteeksi muutakin kerrottavaa, kuin tuoreet pörssikurssit ja maailmantalouden alamäki. Se nuori naisasiakas oli jotenkin toista maata, hän näytti minulle kieltä takaisin ja hymyili perään. Olisin varmaan rakastunut häneen välittömästi, ellei tiedossa olisi ollut ilmaista lounasta. Tässä valossa sen lounaan on parasta olla hyvä, muuten voi alkaa ahdistaa taas ja rajusti.

Menin Esan perässä hissiin ja ajoimme sillä kolmanteen kerrokseen. Seurasin Esaa, kuin vasikka maitoautoa. Vai oliko se lehmää? Muutamien mutkien jälkeen olimme tämän autotalon ruokaravintolassa. Kiihdytin vauhtiani ja kiilasin Esan eteen. Nappasin pinosta tarjottimen ja ladoin siihen ruokailuvälineet ja kaksi pulloa kivennäisvettä. Seuraavaksi singahdin tiskin takana olevan keittäjän eteen.

- Mitä laitetaan? Keittäjä kysyi.
- Isoin pihvi mitä talosta löytyy, Esa maksaa.
- Löytyy talon pippuripihvi valkosipuliperunoilla. Käykö sellainen?
- Saisiko sen tupla valkosipulilla, niin ei tarvitse pelätä vampyyrejä ensi yönä?
- Tottahan toki, keittäjä hymähti ja iski silmää.
- Esa, ota sinäkin talon pippuripihvi, niin jaksat paremmin ratsastaa auringonlaskuun sen Vesan kanssa, huusin takanani tulevalle Esalle.

En jäänyt odottelemaan vastausta, vaan kiirehdin viimeiseen vapaaseen ikkunapöytään. Halusin ehdottomasti nähdä mitä pihalla tapahtui. Jätin sapuskat pöytään ja menin salaattipöydän luokse. Siellä näytti olevan herkullista rusinasalaattia. Harmi vaan, että ne olivat taas sotkeneet siihen raastettua porkkanaa makua pilaamaan. Sain taistella sen salaatin kanssa tovin aikaa, että lautasellani oli läjä pelkkiä rusinoita. Tällä välin myös Esa käveli salaattipöydän ohitse. Laitoin vielä salaattikastiketta rusinoiden päälle ja kävelin Esan perässä pöytään.

- Käytkö täällä useinkin? Aloitin varovasti keskustelumme.
- Yleensä päivittäin, Esa murahti.
- Oletko autoalalla ihan kutsumuksesta vai pakottiko äitisi?
- Kyllä minä ihan itse olen tälle alalle halunnut.
- Niin, ajattelit kuitenkin pääseväsi naisasiakkaiden kanssa testaamaan Mersun takapenkkejä, mutta nyt olet katkera, kun yleensä miehet tuovatkin ne autot huoltoon.
- Meillä kyllä palvellaan kaikki asiakkaita aivan tasapuolisesti.
- Ethän palvele minua tasapuolisesti, en halua millään sinun kanssa Mersuni takapenkille! Karjaisin pelästyneenä.

Tämän sanottuani ruokalassa tuli sellainen oudon hiljainen ja painostava tunnelma. Vilkaisin tarkemmin muihin pöytiin päin ja huomasin meidän olevan huomion keskipisteenä. Käänsin katseeni Esaan ja tämän naama loisti punaisena kuin neekeritytön tavara.

- Hei, älkää nyt meistä välittäkö. Esa vain halusi Vesan puutteessa ratsastaa auringonlaskuun minun kanssa Mersun takapenkillä. Kieltäydyin kunniasta, sillä Esa ja Ernesti ei sovi niin hyvin yhteen kuin Esa ja Vesa.
- Minä olen jo valmis. Hae ne auton avaimet kassalta. Voit maksaa samalla sen öljynvaihdon.
- Tuota, eikös se menekään takuuseen?
- Siis haet vain ne avaimet sieltä kassalta, Esa murahti ja liukeni yllättävän nopeasti pois koko ruokalasta.

Jotenkin minusta vaikutti, että minun seura ei kelvannut Esalle. Toisaalta vierastin tuollaisen pukumiehen kanssa ruokailemista. Jatkoin itse ruokailemista kaikessa rauhassa. Ilmaisesta lounaasta piti nauttia ihan koko rahalla. Hullu paljon töitä tekee ja vielä hullumpi jättää ilmaiset sapuskat väliin. Olinhan minä käynyt täällä aikaisemminkin ruokailemassa, jopa firman johtajan kanssa. Johtaja oli laittanut koneelle autoni rekisterinumeron kohdalle maininnan, että minulle pitää tarjota aina huollon yhteydessä lounas. Esan kanssa olin syömässä ensimmäistä ja mahdollisesti viimeistä kertaa. Minulla oli mielessä tiedustella Esalta, että oliko hänellä kenties lapsuudesta jotain traumoja? Hänen käyttäytyminen oli ollut jotenkin siihen suuntaan viittaavaa. Olin käynyt niin monta kertaa tohtori Psykon vastaanotolla, että olisin varmasti keksinyt Esallekin jonkun aivan pätevänkuuloisen diagnoosin.

Syötyäni lounaan, otin lautasliinan ja kirjoitin siihen viestin keittiöhenkilökunnalle: ”Kiitos ruuasta, Esa tiskaa nämä illalla.” Esa vaikutti niin onnettomalta, että pieni lisähomma voisi piristää häntä ja saada ajatukset muihin asioihin. Jätin tarjottimen pöytään ja lähdin kävelemään kohti ruokalan ovea.

- Ei tarvitse nousta eikä taputtaa, olen hyvin vaatimaton ihminen, ilmoitin kuuluvalla äänellä muille ruokailijoille.

En olisi muuten mennyt mitään sanomaan, mutta poistumiseni näytti aiheuttavan yleistä kiinnostusta normaalia enemmän. Joko vetovoimani oli tänään normaalia parempi tai sitten täällä kävi hyvin harvoin vieraita. Tuli ihan elävästi mieleen ne sirkuksen apinat, joita kävin penskana pällistelemässä.

- Kiitos, ei pähkinöitä, huudahdin vielä ovella ja poistuin ulos.

Pakko oli ottaa tuo pähkinäjuttukin puheeksi, sillä itse olin aina heitellyt pähkinöitä apinoille. Niitä oli tosin myyty siellä sirkuksessa, toisin kuin täällä ruokalassa.




© Rauno Vääräniemi