www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

25.07.2004

41. Autovaras merkkiliikkeen pihalla

Katsoin kelloa ja totesin olevan aika lähteä ajamaan kohti Mersua huoltavaa liikettä. Nousin sohvalta ja kävelin eteiseen. Avasin välioven ja kurkkasin ovisilmästä rappuun. Minulle oli tullut yllättäen sellainen tunne, että halusin mennä rappukäytävään ja hissiin aivan yksin. Rappu oli tyhjä, joten laitoin vaatteeni päälle ja avasin varovasti asuntoni ulko-oven. Laitoin oven takalukkoon ja tilasin hissin. Olin harkinnut joskus aikaisemmin turvalukon hankkimista, mutta jouduin luopumaan siitä viime tipassa. Aloin pelätä hukkaavani sen avaimen ja joutuvani sitä kautta asunnottomaksi. Lukkofirman kaveri oli ollut aika happaman näköinen siinä ovella seistessään, kun olin ilmoittanut tästä päätöksestäni hänelle.

Hissi tuli aika nopeasti ja astuin siihen. Painoin alakerran nappia ja jäin hermostuneena kyttäämään kerrosten merkkivaloja. Minua alkoi jostain syystä oikein hikoiluttaa pelkkä ajatuskin siitä, että joku tollo naapuri painasi välikerroksessa hissin nappia.

- Minulla on oikeus matkustaa yksin tällä hissillä! Karjaisin hätääntyneenä ja taoin päätäni hissin seinään.

Onneksi kysymyksessä ei ollut puhuva hissi. Olisi ollut kauhea painajainen jäädä väittelemään hissin kanssa päiväksi. Nykyisin kun ei voinut olla ollenkaan varma siitä, että mikä laite puhuu ja mikä ei. Televisiota kun katselee, niin niissä mainoksissa jo puolet laitteista juttelee ja tekee omia ratkaisuja. Onneksi tämä meidän hissi oli vähän vanhempaa vuosikertaa. Hissi pysähtyi alakertaan ja minä livahdin nopeasti ulos pihalle. Kävelin sivuilleni vilkuilematta autolleni ja avasin sen oven. Istuin tuttuun Mersuun ja huokaisin helpotuksesta, olihan selvinnyt asunnostani autolle yhtenä kappaleena. Takaisin paluuta en uskaltanut vielä edes ajatella. Toivottavasti oloni paranee siellä huollossa.

Vilkuilin vielä takapenkille ja takajalkatilaan, ettei vaan kukaan kolmas osapuoli ole mukana. Halusin tehdä tämän reissun kahdestaan Mersuni kanssa. Oikein puistatti pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisin ottamaan joskus autoon jonkun vieraan ihmisen. Naisia en laskenut siihen mukaan, koska niihin oli ihan kiva tutustua sitten kotona ilman vaatteita. Käynnistin viimein auton ja peruutin se pois parkkiruudusta. Ajoin tahallani jalkakäytävän kautta kanttikivetykseltä alas. Halusin kuunnella, että joko Mersun alusta paukahtelee kuinka pahasti. Voisin samalla kertaa pyytää niitä vaihtamaan kaikki alustan kuluvat osat. Koska mitään ei kuulunut, saatoin tallata kaasua tuttuun tapaan reippaasti. Ajelin kuitenkin alkumatkan pikkutiet kohtalaisen maltillisesti.

Päästyäni isommalle baanalle, tallasin kaasua niin, että pahimmat ahdistukseni painautuivat Mersun nahkapenkkiin yhtä tiukasti, kuin anoppi auton kattotelineisiin kahdensadan vauhdissa. Tämän vertauksen olin kuullut joskus Marlosen Pekalta. Pekka kertoi sen kerran laitoksessa jossain yhteisessä tilaisuudessa. Hoitajat eivät olleet sitä tajunneet. Sen sijaan kaikki potilaat nauroivat aivan räkänä, osa vielä seuraavana päivänäkin. Se seuraavana päivänä nauraminen tosin kostautui parilla ylimääräisellä piikillä.

Tallasin suoremmilla osuuksilla Mersun mittariin pari markkaa, mitä sitä turhaan hullu itseään ja tekemisiään alkaa rajoittaa. Tohtori Psykon mukaan minun on toteutettava mahdollisimman paljon itseäni, jotta löytäisin omat rajani. Nopeuden suhteen en rajojani tiennyt, sillä tyhmät saksalaiset olivat rajoittaneet Mersun nopeuden kahteen ja puoleensataan. Ajoin liikennevaloissa erään vihreän kotteron vierelle ja samalla hetkellä minua alkoi ahdistaa niin jumalattomasti. Avasin sivuikkunan ja karjuin tuolle idiootille.

- Kuka sinun käski tulla tänne liikenteeseen tuolla autollasi?

Viereisen auton kuljettajana toimiva mieshenkilö katseli pullonpohjalasien läpi minua, mutta ei tehnyt elettäkään ikkunan avaamisen suhteen.

- Olisit kerännyt ennemminkin vaikka muovikassillisen nurmikkoa mukaasi ja mennyt kävelemällä, jos tuo vihreä on jotenkin niin tärkeä väri, jatkoin huutamista.
- Mitäää? Kuului vaimea kitinä naapuriautosta.
- Mene köyhä töihin ja osta vaikka punainen auto jossa on sähköikkunat, karjuin vielä kerran ja poistuin sen jälkeen punaisia päin.

Minun oli taas aivan pakko soveltaa liikennesääntöjä, en halunnut romahtaa henkisesti tuohon risteykseen. Tohtori Psyko oli käskenyt poistumaan välittömästi paikalta, jos tilanne menee omasta mielestä liian tukalaksi. Onneksi Mersun V12-moottori antoi kohtalaisen kiihtyvyyden. Olin joskus nuorempana ajanut litrasta Datsunia ja sen jälkeen oli mennyt pari purkillista pillereitä henkisen tasapainon takaisin saamiseksi. Jatkoin reipasta etenemistäni kohti tuttua merkkiliikettä. Vasta ihan liikkeen kulmilla aloin muistella, että olinko varannut aikaa tällä huollolle? Muistini mukaan johtaja oli sanonut, että voin tuoda autoni milloin vain minulle itselle sopii.

Käänsin Mersun autoliikkeen pihaan ja ajoin hiljakseen etsien vapaata parkkipaikkaa. Sain kuin sainkin autoni erääseen vapaaseen ruutuun. Meinasin juuri sammuttaa auton moottorin, kun vierelle ilmestyi joku pukumies puuskuttaen. Hän näytti minulle kädellä, että avaisin sivuikkunan. Ensimmäinen ajatus oli, että siinäpä vasta röyhkeä autovaras. Tulla nyt merkkiliikkeen pihalle ja varastaa asiakkaan auto suoraan alta. Avasin sivuikkunaa muutaman sentin ja jäin kuuntelemaan mitä asiaa tuolla hiipparilla oli.

- Päivää! Pukumies sanoi.
- Onko tämä joku testi?
- Anteeksi kuinka?
- Sitä vaan, että alat jututtamaan minua ja kohta istut yksin tässä Mersussani ja kaasutat tiehesi.
- Hetkinen hetkinen, olen tämän liikkeen henkilökuntaa ja tulin toivottamaan teidät tervetulleeksi tänne, pukumies jatkoi hämmentynyt ilme naamallaan.
- Hä hää, vanha juttu. Pontin Jaska sanoi jo vuosia aikaisemmin, että parhaimmat rosvot tekeytyvät uhrin ystäviksi. Autojen takia on jopa tapettu ihmisiä.
- Minä olen henkilökuntaa, tässä on henkilökorttini, pukumies sanoi ja painoi jonkun läpyskän auton sivulasiin.
- Aika hyvä väärennös, mutta minullapa on parempi, nauroin tälle tyypille ja painoin sivulasiin Pontin Jaskalta saamani kortin. Siinä luki isoilla kirjaimilla: ”Salaisen agentin salainen ystävä”.
- Katso, minulla on jopa Mersun käyntikorttikotelo, pukumies vakuutteli koteloaan esitellen.
- Ei vakuuta, vastasin tylysti ja mietin miten pääsisin eroon tuosta ammattivarkaasta.
- Hei, minulla on myös Mersun avaimet, mies ilostui ja kaivoi taskustaan esille tutunnäköisen avaimen.
- Hah, tuo taitaa olla se avain jolla meinaat viedä tämän minun Mersun, kun et kerran suostuttelemalla saa, vesitin jälleen kerran mokomankin pellen vakuuttelut.
- Ei tästä tule mitään, pukumies huokaisi pettyneenä ja lähti kävelemään pois autoni luota.
- Ei tulekaan, läl läl lää, huutelin vielä perään ikkunan raosta.

Kyllä tuollaisesta Pontin Jaskan tapaisesta agenttikaverista on sitten hyötyä monella tapaa. Hyvin monista tilanteista olin onnistunut pelastautumaan vain Jaskan ohjeita noudattaen. Nytkin olisin aivan varmasti joutunut paniikkiin, ellei päänupissani olisi ollut Jaskan oppeja. Peruutin Mersun pois siitä ruudusta ja ajoin sen poikittain pääsisäänkäynnin eteen. Näkisin nimittäin huollon asiointipisteestä autoni koko ajan. Väänsin vielä ratin niin tiukkaan vasemmalle, että hätäisempi autovaras törmäisi liikkeen seinään. Tyytyväisenä tähän ratkaisuun, nousin ulos autosta ja lukitsin sen ovet huolellisesti. Tarkastin jokaisen oven, että ne olivat varmasti lukossa. Tämän jälkeen kävelin sisälle liikkeeseen ja kohti huollon tiskiä. Puolessa välin matkaa jalkani pysähtyivät äkisti. Näin sen saamarin autovarkaan juttelevan puhelimeen huoltotiskin toisella puolella.

- Saitte siis sen vihreän Mersun piilotettua pressun alle, autovaras sanoi puhelimessa selkä minuun päin.
- Voi vittu mikä tollo, taidankin mennä paskalle pariksi tuntia, tyyppi jatkoi jutusteluaan.

Siirryin mielenkiinnon vuoksi ihan tiskiin kiinni. Minua alkoi kiinnostaa suunnattomasti tuollainen merkkiliikkeen kanssa yhteistyötä tekevä autovaras, joka kaikenlisäksi paskoo kaksi tuntia putkeen. Mies päätti puhelunsa sopivasti, joten kurottauduin tiskin yli ja kopautin häntä selkään.

- Aivan hullun hommaa tuollainen paskominen.
- Ei saatana! Mies karjaisi ja tiputti kännykkänsä lattialle.
- Ei olekaan, vaan minä Ernesti, hymyilin hänelle leveästi.
- Mitä sinä täällä? Mies nikotteli.
- Ihan samaa olisin kysynyt sinulta, mutta kerkesit ensin. Tulin tuomaan autoni huoltoon, kun yritit viedä sitä käsistäni.
- Minä olen töissä täällä huollossa. Olen täällä työnjohtajana, pukumies selitti ja yritti jopa hymyillä puhelimen risa kädessään.
- Miksi muuten piilotitte sen Mersun pressun alle, ellei se kerran ole kuuma?
- Niin tuota, tulee sellainen, siis asiakas joka on tarkka autostaan, siis siitä pressun alla olevasta.
- Sietääkin peitellä, en nimittäin siedä nähdä vihreitä autoja.

Istuin ilman erillistä pyyntöä alas tuoliin ja tavasin nimikyltissä olevan tekstin. Kaverin nimi oli kyltin mukaan Esa Pänttö.

- Ei jumalauta, hitto miten lähelle meni, aloin ulvoa naurusta sisäistettyäni tuon kaverin sukunimen.
- Oliko teillä jotain ongelmia autonne mukaan, Esa tiedusteli.
- Melkein Pönttö, voi perkele mikä nimi, jatkoin ulvomista vedet silmistä valuen.

En voinut sille mitään, että äskeisen autovaraspaniikin jälkeen tällainen nimijuttu sai minut näinkin hyvälle tuulelle. Ihan hyvä vaan, että pahimmat paineet poistuvat vaikka näin nauramalla. Vaikka olin omasta nimestäni kuullut varsinkin nuorempana, niin kyllä tämä Pänttö hakkasi sen aivan kuusi-nolla.

- Anteeksi, voisimmeko jatkaa? Esa kysyi tiskin takaa.
- Ei kiitos, en jaksa kohta enää jatkaa tätä nauramista, kuolen muuten tähän paikkaan, sain vaivoin selitettyä.
- Tarkoitin sitä autoasiaa. Olitteko tuomassa autoa tänne huoltoon?
- Hetkinen, haluan asioida Vesa Tähden kanssa.
- Vesa on nyt kesälomalla ja minä hoidan hänen tehtäviään omien ohella, Esa sanoi.
- Hei, Esa ja Vesa, tehän olette niitä leffatähtiä siitä auringonlaskun ratsastusjutusta, innostuin ja aloin etsiä paperia nimmaria varten.
- Ei olla! Sen auton huolto on nyt varmaan meidän tärkein asiamme, Esa selitti naama punaisena.
- Odotahan, siis tärkein asia? Jäin miettimään asioitani tarkemmin.




© Rauno Vääräniemi