www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

18.07.2004

40. Juhannusmuistoja

Siirryin kahvin juonnin jälkeen olohuoneen sohvalle. Aloin odottamaan äidin soittamista, jotta saisin tämän päivän käyntiin oikealla tavalla. Televisio sai olla toistaiseksi kiinni. Verkkojohdon annoin tosin nyt olla seinässä. Koska kontaktimuovissa ei ollut mainintaa liimauksen jälkeisestä kuivumisajasta, niin päätin antaa sen muovin liimautua kunnolla vuorokauden ajan. Yleensähän kaikki liimat tarvitsevat kuivumisajan ja liimallahan se kontaktimuovikin on kiinni kuvaputkessa. Seurasin hermostuneena kellon sekunteja ja kymmentä sekuntia vaille kymmenen laskin käteni lankapuhelimen luurille. Katsoin sekunnit tarkasti ja tasalta nostin luurin korvalleni.

- Äiti, oletko siellä? Huhuilin luuriin.
- Ernesti! Eihän se puhelin kerinnyt edes hälyttää.
- Ei niin, minä olin tällä kertaa jopa hälytysääntä nopeampi.
- Kuulostat kovin hyväntuuliselta. Onko aamu ollut jotenkin erilainen?
- Ihan tavallinen. Naapuritalon mulkku huuteli minulle rivouksia ja Korvetin Pekka eväsi pääsyn niiden parvekkeelle?
- Vai niin. Mitä sinä siellä parvekkeella olisit tehnyt? Onhan sinulla omakin parveke, äiti äimisteli.
- Olisin hajottanut vähän paikkoja. Pekka hajotti niitä ensin itse, mutta ei suostunut jakamaan minun kanssa sitä hommaa, aika paska jätkä.
- Niin, toiset ihmiset ovat vaan niin tarkkoja omista esineistään, äiti naurahti.
- Lisäksi suojasin television kuvaputken räjähtämisen varalta. Sähkölaitos räjäyttelee satunnaisesti kuluttajien televisioita ja minä keksin konstin estää niiden sirpaleiden leviämisen asuntoon. Kannattaisi teilläkin laittaa kontaktimuovi siihen television kuvaputkeen. Voisit kertoa tämän isälle, niin saisi sekin jotain tekemistä. Muista kertoa nopeasti, sillä en halua olla yksin kovin pitkään luurissa.

Äiti taisi ottaa asian aika vakavasti, sillä hän kuului huutavan välittömästi isän keittiöön. Kuuntelin puhelimessa, kun äiti kertoi isälle tekemästäni turvallisuusteosta. En ollut ollenkaan varma, että isä uskoi tuota juttua, sillä hän kuului karjuvan jotain hullusta perkeleestä. Aika rumasti sanottu taas, jos kyse oli minusta. Jos taas kyse oli televisioita räjäyttelevästä sähkölaitoksesta, niin silloin olin itsekin samaa mieltä. Viimein isän ääni kuului loittonevan ja äiti alkoi jutella minulle.

- Ei tainnut isälle mennä jakeluun tuo ehdottamasi homma, äiti huokaisi.
- Koskapa isä olisi minun ehdotuksia kuunnellut, naurahdin mokomallekin jäärälle.
- Isä ei kuulemma laita euroakaan mihinkään television suojaamiseen.
- Katelkaa sitä sitten vähän kauempaa tai jollaintapaa sivusta, neuvoin äitiä.
- Ei kait tässä muukaan auta, äiti huokaisi.
- Mitä isä sanoi siitä juhannuksen vietosta?
- Kiroili niin mahdottomasti ja uhkasi hukuttautua järveen jos sinua pitää katsella mökillä koko juhannus, äiti kertoi.
- Entä muuta?

Äidin mukaan isä oli ollut ensin kaksi päivää aivan puhumattomana kuultuaan minun olevan tulossa heidän kesämökille. Yhteinen juhannus oli ollut äidin ehdotus. Äiti halusi kovasti, että minun ja isän välit tulisivat pikkuhiljaa paremmiksi. Olimmehan me edistyneet viimeisen vuoden aikana jo jonkin verran. Kävin jo satunnaisesti vanhempieni luona sunnuntaipäivällisellä. Ihan joka kerta emme isän kanssa tosin puhuneet mitään. Joskus taas isä haukkui ja raivosi koko ruokailun ajan.

- Voisikohan sen järven tyhjentää? Isä saisi kunnon hepulin jos järvi olisikin tyhjä, hihittelin keksiessäni tällaisen loistavan idean.
- No hyi Ernesti! Sinun pitää yrittää ymmärtää isää. Sillä on niin pahoja kokemuksia aikaisemmista juhannuksista.
- Tarkoitatko sitä kokkojuttua?
- No esimerkiksi sitä.
- Vieläkö se isä siitä vihoittelee? Onhan mökillä jo uusi laituri ja vene, ihmettelin.

Tämä oli tapahtunut muutamia vuosia aikaisemmin. Olin silloin pitänyt tapana olla mökillä juhannukset ja muutenkin kesäaikaan. Isä oli keksinyt tehdä perinteiset saunavastat ja rakensi todella korkeat tikapuut. Äidin ihmetellessä tikapuita, isä oli vain ärähtänyt suuresta keksinnöstä. Emme olleet äidin kanssa uskaltaneet puuttua tähän tikapuuasiaan, vaan seurasimme etempää isän puuhastelua.

Isä raahasi tikapuut erään todella korkean koivun viereen ja laittoi ne sitä vasten. Tämän jälkeen isä kiipesi tikapuilla mahdollisimman korkealle ja alkoi katkoa sieltä sopivia oksia vastaa varten. Isä huusi meidät lähemmäksi ja alkoi selittää innoissaan, että miten paljon paremmat vastat korkealla kasvaneista oksista saa. Lisäksi kuulemma lehdet pysyvät niissä paremmin kiinni. Koska isä vaikutti olevan vaihteeksi hyvällä päällä, olin minä saanut päähäni ottaa osaa keskusteluun. Potkaisin niitä tikkaita varovasti jalallani ja tiedustelin samalla, että mistä puusta ne oli tehty? Mistä minä olisin voinut tietää, että ne olivat laitettu niin huonosti, eikä isä ymmärtänyt pitää puusta kiinni.

Isä otti homman turhan raskaasti, ne tikapuut tulivat paljon nopeammin maahan, mitä hän itse. Koivun oksat toimivat todella tehokkaina jarruina ja isä mätkähti puun juurella olleelle kivelle mielestäni aika nätisti. Harmi vaan, että toinen jalka jäi jotenkin pahasti alle ja isä teloi nilkkansa niin pahasti, ettei kyennyt kävelemään kunnolla koko loppu juhannuksena. Tämä oli ollut vasta alkua sen juhannuksen tapahtumille.

Minä sain tehtäväksi kasata juhannuskokon liiterin takana olevista risuista ja kannoista. Raahasin ne kiroillen rantaan, koska se ei todellakaan pitänyt olla minun tehtävä. Pidin silloin ihan selvänä, että isä oli tahallaan taittanut nilkkansa, että saisi minut hommiin. Kostoksi tästä rakensin juhannuskokon laiturille. Vedin vielä isän silmäteränä olleen puuveneen laiturin viereen ja sidoin sen tiukasti kiinni. Rantasauna esti niin tehokkaasti näkymän rantaan, ettei isä tiennyt mitään puuhistani. Illalla myöhään isä pyysi minua sytyttämään se kokon. Olin tiedustellut häneltä monta kertaa, että onko se kokon sytyttäminen sittenkään hyvä ajatus? Isä oli raivostunut ja huutanut hänen päättävän mikä on hyvä ajatus ja mikä ei. Koska isä piti sitä hyvänä ajatuksena, kävin tuikkaamassa kokon tuleen.

Loimut olivat todella hienot. Isä tosin ihmetteli niiden olevan jotenkin normaalia lähempänä. Epäilin ääneen sen kipeän jalan haittaavaan jo näkemistä. Sain käskyn pitää leipäläpeni kiinni. Asia vaivasi äitiä ja hän kävi katsomassa sitä kokkoa lähempänä. Äiti tuli takaisin hermostuneen näköisenä ja alkoi selittää isälle siitä kokon paikasta. Isä oli siinä mielentilassa, ettei häntä enää kukaan saanut neuvoa, joten äitikin sai käskyn olla hiljaa. Totuus paljastui vasta seuraavana aamuna, kun isä oli könynnyt huussiin ja vilkaissut sen luota saunan ohi rantaan. Lopun juhannuksen isä oli istunut saunan lauteilla ne koivusta riipimänsä oksat kädessään. Nähtävästi isä nukkuikin siellä saunassa, sillä mökissä emme häntä nähneet ennen kotiinlähtöä. Myöhemmin minua alkoi säälittää isän hermot ja tilasin mökille uuden laiturin ja aivan samanlaisen veneen.

- Ernesti, lupaathan olla puuttumatta juhannuskokkoon tai isän veneeseen.
- Mielelläni, tuli on aika vaarallinen elementti meille hulluille, naurahdin äidin hätäilylle.
- Sinähän tulet sitten omalla autolla, vai?
- Totta kai tulen omalla, isä ei päästä minua autoonsa.
- Tuo pitää kyllä paikkansa. Isä on varautunut pitkällä köydellä sitä varten.
- Köydellä? Meinaako isä hirttää itsensä sen korkea koivun latvaan?
- Ernesti! Älä edes ajattele tuollaista. Isä aikoo eristää autonsa sillä köydellä. Lisäksi isä on ostanut sähköpaimenen, jonka hän punoo sen köyden ympäri. Tällä konstilla se paimenen lanka ei mene poikki ja auto on turvassa.
- Aika nerokasta. Nyt eivät ainakaan mitkään lehmät pääse nuolemaan isän auton maalipintaa pilalle tai kusemaan sen päälle.
- Niin, nuolihan se yksi lehmä kerran isän takapuoltakin, äiti hymähti eräälle toiselle muistolle.
- Tuota, miten oravat? Tiedustelin äidiltä.
- Mitä niistä?
- Jos ne vaikka kävyttää sen auton aivan lommoille. Lisäksi puput voivat puputtaa sen renkaat riekaleiksi. Niitähän ei tuollainen köysiaita pidättele.
- Elä höpötä, eihän metsän eläimet tuollaista tee, äiti naurahti.
- Entä jos niissä asuu sellainen pieni perkele, joka tekee niiden kropassa kaikkea jäynää?
- Älä huolehdi. Isä pitää siellä mökillä sen sortin mekkalan päällä, että isommatkin perkeleet kiertää ne kulmat kaukaa, äiti lohdutteli.
- Emiliaaaa! Kuului taustalta jumalaton karjaisu.

Kaikesta päätellen isällä oli jotain asiaa äidille. Äiti sanoi menevänsä katsomaan isää ja pyysi minua odottamaan kaikessa rauhassa. Yritin pitää itseni kassassa sillä aikaa. Yleensä en kestänyt tällaisia keskeytyksiä, vaan aloin ahdistua jo puolen minuutin odottamisen jälkeen todella kovasti. Yritin unohtaa ajan kulumisen ja laitoin silmät kiinni sekä aloin lällätellä ääneen. Läl läl läl läl lää, lälläti lälläti lää lää lää, lää lää lälläti lää.

- Ernesti, lopeta se, kuului äidin ääni puhelimesta.
- Mikä?
- Tuo lällättäminen. Se ei ole mitenkään kivan kuuloista.
- Olitko kauan poissa?
- Kaksikymmentäkahdeksan sekuntia.
- Voi kiitos äiti, olen niin helpottunut sinun paluustasi. Mitä isä huusi?
- Isä oli raahannut eteisaulan ison peilin televisionurkkaan ja kääntänyt television kuvaputken nurkkaan päin. Nyt ne kuvaputken sirpaleet osuvat nurkkaan ja siihen peiliin. Lisäksi voimme katsoa televisiota peilin kautta. Tekstit ovat vain hankalia lukea, mutta isän mukaan me keskitymmekin tulevaisuudessa vain kotimaisiin ohjelmiin, äiti kertoili isän oivalluksesta.
- Hyvä homma, nyt on yksi vaaratekijä taas poissa pelistä, huokaisin helpottuneena.

Tarkastimme äidin kanssa vielä kellot ja sovimme palaavamme asiaan taas huomenna kello kymmenen. Oloni tuntui puhelun jälkeen todella rauhalliselta, omat vanhempani olivat nyt turvassa tuolta katalalta sähköyhtiön juonelta. Nyt saatoin alkaa suunnitella päivän muuta ohjelmaa.