www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
07.07.2004
Istuin keittiönpöydän ääressä ja tuijotin tyhjää kahvikuppia epätietoisuuden vallassa. Avaisinko television vai enkö? Äänet olivat varoitelleet minua, mutta onkohan se liian hullua uskoa kaikkia ääniä? Uhmasin äänien varoitusta ja menin laittamaan television päälle. Painelin aikani virtakytkintä, mutta mitään ei tapahtunut.
- Mitä vittua? Oletko sinä perkeleen töllö jotenkin kimpassa niiden äänien kanssa? Tivasin televisiolta asiaa aivan suoraan.
Ei mitään vastausta, ihan sama kun olisin seinälle jutellut. Pamautin töllöä pari kertaa nyrkillä kylkeen, mutta se oli ja pysyi mykkänä. Onneksi aloin miettiä tarkemmin television kohtaloa, sillä mieleeni tuli seinästä irrotettu verkkojohto. Olin ottanut sen pois eilen illalla.
- Ei, tämä ei voi olla totta! Olenko minä jo vaipumassa unohduksen periferiaan? Unohdan varmaan kohta jo itseni, paruin tuskissani verkkojohto kädessäni.
Laitoin verkkojohdon seinään, mutta en laittanut televisiota vielä päälle. Ensimmäinen ajatus oli rynnätä makuuhuoneeseen itsehoitoa harrastamaan. Olin jo menossa, kun pysähdyin niin nopeasti, että itsekin yllätyin siitä. Sain nimittäin päähäni Korvettien parvekkeen ja siellä rymistelyn. En ollut kokeillut sitä koskaan, joten nyt olisi hyvä tilaisuus käydä testaamassa se Pekan hoitomuoto. Tämä aiheutti minulle heti uuden pulman. Minulla ei ollut kirvestä eikä moottorisahaa. Millä minä nyt hajottaisin siellä paikkoja? Nyrkeillä on aivan turha mennä sinne mitään hajottamaan, voi tulla vaikka iso pipi ja joutuu menemään jonkun vittumaisen lääkärin pakeille tekemään tiliä tapahtuneesta. Tiedä vaikka laittaisivat samalla johonkin laitokseen.
Tänään ajatus tuntui juoksevan ihan kohtalaisesti, sillä mieleeni tuli makuuhuoneen vaatekaapin tanko. Tässä tangossa oli vaateripustimilla paitoja ja muita vaatteita. Menin makuuhuoneeseen ja heittelin kaikki vaatteet sängylle. Lopuksi irrotin tangon ja menin sen kanssa eteiseen. En laittanut kenkiä jalkaani, sillä Korvetithan asuivat samassa kerroksessa. Avasin oven ja menin Korvettien oven taakse. Soitin ovikelloa tanko kädessäni.
- Tullaan tullaan, älä hajota sitä ovikelloa, kuului sisältä Pekan kärttyisen kuuloinen ääni.
Taisi olla joku tahallinen hidasteleminen Pekalla ohjelmassa, sillä vielä viidentoista sekunnin kuluttuakaan hän ei ollut ovella. Aloitin uuden ja entistä raivokkaamman ovikellon soittamisen. Jos hän vaikka oli sattunut nukahtamaan matkalla tai eksymään aamupaskalle. Kohta varmuusketjua alkoi rapista ja ovi avautui.
- Mitä helvettiä sinä räkäkeisari täällä oven takana heilut? Pekka ärähti.
- Kuka siellä on kulta? Kuului Ailan vaimea ääni.
- Tuo perkeleen naapurin hullu, Pekka huusi takaisin.
- Ai Ernesti kul..., siis Ernesti kuuluu olevan, kuulen sen jo tänne, Aila sekoili.
- Eipä tuota voi olla kuulematta, Pekka murahti ja tuijotti kädessäni olevaa putkea.
- Tulisin teidän parvekkeelle, ilmoitin Pekalle ja aloin tunkea itseäni sisälle.
- Ei käy! Mitä helvettiä sinä tuolla putkella teet?
- Hoidan itseäni, ilmoitin rehellisesti.
- Vai niin. Siinä tapauksessa mene kotiin ja hakkaa siellä itseäsi tuolla putkella.
- Olet ymmärtänyt aivan väärin. Tulisin teidän parvekkeelle laittamaan tavaroita ja kalusteita palasiksi. Kuulin
tänään aikaisemmin, kun hoidit itseäsi siellä parvekkeella paikkoja hajottaen. Tulisin teille sen takia, että en viitsi
omia tavaroita hajottaa.
- No johan nyt on perkele.
- Älä muuta sano. Minusta tuntuu myös, että minuun tai minun päähän on pesiytynyt joku perkele. Voitaisiin yhdessä
hajottaa teidän kalusteita, niin saadaan samalla molemmat terapiaa, ehdotin Pekalle.
- Ei kait kukaan voi olla noin pöllö? Minä en todellakaan hajottanut omasta tahdosta mitään siellä parvekkeella.
Luulin sinun perkeleen räkälingon räkäisseen taas kohti ja kaaduin säikähdyksestä meidän parvekekaluston päälle ja
se hajosi.
- Paska jätkä, sanoin Pekalla ja paukautin putkella rapun lattiaa.
- Minäkö paska? Kukahan tässä nyt on naapurin ovella kyselemässä tyhmiä?
- Minä olen. Entä sitten?
- Sinä et perkele tule meidän parvekkeelle tai edes tämän kynnyksen yli, Pekka raivosi ja osoitteli kynnystä.
- Vai niin, onko tämä joku kompa?
- Miten niin kompa?
- No jos vaikka irrotan tuon kynnyksen ja naulaan sen kiinni tuonne oviaukon yläosaan. Saanko tulla sitten sen
kynnyksen ali?
- Et!
Samalla ovi pamahti vauhdilla kiinni aivan nenäni edestä. Miten moukkamaista lopettaa tällainen henkevä keskustelu noin jyrkkään kieltoon. Olin löytänyt mielestäni aivan loistavan porsaanreiän ja se tyrmättiin hölmöllä kiellolla ja ilman perusteluita. Tungin vaatetangon sisään postiluukusta ja huusin Pekalle.
- Perustele tuo äskeinen kielto.
- En perustele. Mene kotiisi ja ota tuo putki mukaan tai soitan poliisille, Pekka alkoi uhkailla.
- Soita vaan, niin minä näytän niille lääkärintodistustani ja kerron sinun kiusanneen minua jo vuosia henkisen
tilani takia.
- Mitä vittua?
- Hä hää, nauroin ja vetäisin putken pois postiluukusta.
Tekipäs todella hyvää sanoa viimeinen sana ja jättää niuho naapurin äijä äimistelemään oven toiselle puolelle. Pekan vaimo Aila oli ollut myös aikaisemmin aika tiukkapipoinen ja nipottava tapaus. Sen jälkeen kun nussin sitä, niin tilanne muuttui aika oleellisesti. Nykyisin Aila ainakin yrittää ymmärtää minua. Pekasta nyt ei ole niin väliksikään, olkoon sellainen mitä on. Pitäähän hullulla olla huvina edes yhden seinänaapurin kiusaaminen, hihittelin itsekseni palatessani omaan asuntooni.
Menin tangon kanssa takaisin makuuhuoneeseen ja survoin sen lievää väkivaltaa käyttäen takaisin paikoilleen. Pikkaisen harmitti tällainen turhanpäiväinen työ, koska Pekka oli ollut niin nuiva ja omistushaluinen parvekkeensa suhteen. Paska jätkä kun itse rymistelee siellä, mutta ei suo sitä iloa naapurilleen. Eihän sinne olisi koko taloa tarvinnut päästää, ainoastaan minut. Onneksi olin päässyt sanomaan viimeisen sanan, se helpotti jonkin verran oloani. Oikeastaan se helpotti niin paljon, etten joutunut hakkaamaan päätäni seinään. Laitoin vaatteet takaisin tankoon ja palasin olohuoneeseen television luokse.
Televisioasia vaivasi vieläkin mieltäni. Katselin sen pimeänä olevaa kuvaputkea ja silloin päässäni naksahti, eli sain palautettua yhden muistikuvan eiliseltä. Minulla oli tullut mieleen vanha uutinen television kuvaputken räjähtämisestä ja olin sen takia ottanut verkkojohdon pois seinästä. Olin tämän vanhan uutisen perusteella tullut siihen tulokseen, että sähkölaitos on kimpassa televisioiden valmistajien kanssa. Sähkölaitos lähettää aina epäsäännöllisin väliajoin sellaisia kuvaputken räjäytyssykäyksiä.
Koska kohdalleni ei ollut vielä sattunut tuollaista kuvaputken räjäyttämistä, niin en osaa sanoa, että hyötyykö sähkölaitos myös siitä. Teoriani mukaan sähkölaitos lähettää niin ison energiapiikin televisioon, että kuvaputken räjähtämisen lisäksi sähkömittari saa hepulin ja rullaa tauluun niin isot kulutuslukemat, että vähävaraisimmat kotitaloudet tekevät konkurssin. Aikani tätä asiaa pähkäiltyäni tulin siihen tulokseen, että tämä on yksi nykymaailman pirullisimmista juonista meitä kuluttajia kohtaan.
- Ähäkutti, minäpäs keksin tämän pirullisen juonen, sanoin ja koputtelin nyrkillä television kuvaputkea.
En uskaltanut vielä avata televisiota, koska halusin olla turvassa kuvaputken sirpaleilta. Suunnittelin ensin laittavani jonkun levyn television eteen, mutta silloin poistuisi myös mahdollisuus katsella sitä. Kävelin hetken hermostuneena edestakaisin olohuoneessa, kun nerokas aivokoneistoni naksahti jälleen ajatuksen puolelle.
- Kontaktimuovia, minä rakastan sinua kontaktimuovi! Hihkuin onnessani tehdessäni tämän keksinnön.
Jos koulukirjojen päällystämiseen käytetty kontaktimuovi kestää pikku koululaistermiittien kirjoissa, niin kyllähän se estää myös yhden kuvaputken sirpaleiden leviämästä ympäriinsä. Ryntäsin välittömästi keittiön kaapeille. Olin ostanut joskus pari rullaa kontaktimuovia erään pienen vihkon päällystämiseen. Kaksi rullaa sen takia, että en osannut kaupassa päättää, kumman otan. Lääkärini tohtori Psykon mukaan tuollaisissa vaikeissa valintatilanteissa pitää mennä siitä mistä aita on matalin. Kuulemma liiallinen pähkäily voi viedä aivan lukkoon ja sitä kautta taas suljetulle sitä lukkotilaa purkamaan.
Pengoin rullat esiin kaapista ja menin niiden sekä saksien kanssa television luokse. Otin tasapuolisuuden nimissä molemmista rullista yhtä pitkän palasen ja liimasin ne kuvaputkeen kiinni. Saksien avulla leikkasin kontaktimuovin reunat kuvaputken muotoisiksi. Lopputulos oli mielestäni jopa tyylikäs. Ainakin se oli turvallisuutta lisäävä teko.
- Ernesti, olet harvinaisen fiksu tänään, sanoin itselleni kätteni töitä katsellen.
- Kiitos kiitos, olen tässä asiassa samaa mieltä, vastasin itse itselleni.
- Eipä kestä.
- Mikä ei kestä? Tuo kontaktimuoviko? Ihmettelin omaa sanomistani.
- Siis eipä kestä kiitellä, korjasin omia sanomisiani.
- Sitähän minäkin, huokasin helpottuneena ja olin itseni kanssa samaa mieltä.
Palautin vajaat rullat takaisin kaappiin ja sakset omalle paikalle. Otin kahvinkeittimestä loput kahvit ja menin istumaan taas keittiön pöydän ääreen. Katselin sieltä olohuoneen perällä olevaa televisiota ja olin todella ylpeä itsestäni. Minun pitää muistaa kertoa äidillekin tämä tärkeä joka kodin turvallisuutta merkittävästi parantava konsti. Hörpin kahvia ilman mitään kiirettä ja mietin päivän tapahtumia.
Minulla pitää mennä tänään käyttämään huollossa tammikuussa ostamaani uutta Mersua. Halusin siihen puolivuotishuollon. Tuollainen pitkään huoltamattomana ollut auto oli suunnaton riski liikenteessä. Siitä ei voinut koskaan tietää, että kestääkö se perille asti. Pidin autoa aina vuoden ja huollatin sen puolen vuoden pitämisen jälkeen. Ennen huoltoon lähtöä minun piti kuitenkin odotella äidin puhelua. Elämässä pitää olla asiat tärkeysjärjestyksessä ja minulla oli ensimmäisellä sijalla äidin puhelinsoitto. Kaikki muut asiat tulivat vasta sen jälkeen.