www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

30.06.2004

38. Minä itse?

Pam, pam, pam, pam, aah, kylläpä se taas helpotti, kun sain paukuttaa puoliksi herännyttä päänuppia makuuhuoneeni viileään betoniseinään. Olin nähnyt yöllä jotain inhoa unta jossa minun ruumiissa oli ollut joku aivan toinen. Minuahan ei kukaan mielenvikainen valtaa ja siinä syy, miksi paukutin päätä heti herättyäni seinään. Sen lisäksi, että makuuhuoneen seinä rauhoitti minua aina kummasti, se todennäköisesti häätää kropassani majailevat muukalaiset pois. En tiedä, että mistä tuollainen noin nerokas ajatus tulikin mieleeni?

- Poistu sinä unien perkele! Karjaisin kovaa ja iskin vielä viimeisen kerran päätäni seinään.
- Vie terveisiä muille perkeleille, ettei tarvitse tulla enää minun uniin, jatkoin niiden perään huutamista.

Katselin sileää seinää ja mietin, että pitäisiköhän siihen piikata sellainen varma kohta, joka auttaisi aina. Jotenkin mieleeni hiipi sellainen ajatus, että jos joskus hakkaankin päätäni väärään kohti. Jos se väärä kohta ei kykene auttamaankaan minua, vaan petyn seinään. Määrääväthän lääkäritkin aina pillereitä vaivoihin ja aina ne ensimmäiset eivät auta mitään. Voihan tuo seinäkin toimia niiden pillereiden lailla. Omisti työkaluja aika heikosti, joten otin laatikosta mustan tussin ja piirsin seinään ympyrän sille kohtaa johon oli juuri hakannut päätäni.

Kävelin suoraan parvekkeelle haistelemaan ilmaa. Parvekkeella oli jo mukavan lämmin, sillä olihan nyt juhannusviikon maanantai ja minulla taas elämä edessä. Jotenkin sitä näin maanantaisin tunsi elävän ihan eri malliin mitä sunnuntaisin. Sunnuntaisin tuntui aina siltä, että joku osa minun elämästä olisi käyty loppuun. En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta tuntuu, kuin joku laittaisi aina sunnuntai-iltaisin minusta kertovan kirjan kiinni. En ole uskaltanut puhua tästä äidille enkä tohtori Psykolle.

- Minä elän! Huusin iloisena kaikelle kansalle parvekkeen kaiteeseen nojaten.
- Älä runkkaa siellä parvekkeella vitun pervo! Kuului kiukkuinen huuto vastapäisestä talosta.

Vilkaisin sinne ja totesin vanhan munapää Jorma Mätösen olevan jälleen omassa elementissään. Menisi tuokin toisten asioihin puuttuja vaan töihin tai tappaisi itsensä, ajattelin katkerana.

- En minä mitään runkkaa. Kokeilin vain, että pippeli on tallessa. Tuli nimittäin naitua koko yö kolmea blondia, huusin takaisin ja väritin vähän totuutta.
- Pillereitä olet ottanut, eivät hullut naista saa, Mätönen vittuili takaisin.
- Sinäkö saat?
- Hä hä hää, tosimiehet saavat ja hullut kiipeilevät seinille, Mätönen räkätti parvekkeellaan.

Nyt minulla kiehahti. Marssin määrätietoisesti kännykkäni luokse ja valitsin tutun seuralaispalvelun numeron.

- Seuralaispalvelu revaa kaikille, kuinka voin auttaa?
- Ernesti täällä terve.
- Hei vaan Ernesti, et olekaan soitellut pitkään aikaan, puhelimeen vastannut tuttavani Svetlana totesi.
- Naapurin mulkku väittää saavansa naista milloin haluaa, kerroin Svetlanalle.
- Niin? Miten tämä ongelma hoidettaisiin?
- Lähetä sinne kolme kauneinta blondiasi vaikka sähkölaitoksen haalarit päällä. Käske tyttöjen riisuutua jonkun syyn takia ja leikkiä keskenään. Sen hullun naapurin mulkun ne voisivat vaikka sitoa patteriin ja jättää ilman pimppaa. Oven voisi jättää lähtiessä auki, että huuto kuuluu rappukäytävään. Pyydä tyttöjä soittamaan lähtiessä alakerran ilmoitustaululla olevaan talkkarin päivystysnumeroon. Kysäisen joskus muistaessani, että onko naapuri saanut pimppaa. Selitin suunnitelmani Svetlanalle.
- Tämä kyllä maksaa aika paljon, sanotaanko tuollaiset kuusisataa euroa, Svetlana laskeskeli.
- Ei se mitään, käyn laittamassa rahat tilille, niin voit pistää tytöt reissuun vaikka välittömästi.
- Kiitos Ernesti, olet yksi parhaimmista asiakkaistani, Svetlana hihitteli.
- Oletko ihan varma, että se olen todella minä? Varmistin vielä, koska se uni vaivasi vielä takaraivossa.
- Niin kait, en nyt näe sinua, mutta ääni on ainakin sinun.
- Siis Ernestin?
- Niin, siis juuri sinun Ernestin.
- Kiitos ja moikka taas pimppipaaroonitar, tuumasin ja katkaisin puhelun.

Kävelin makuuhuoneeseen ja laitoin tietokoneeni päälle. Avasin nettiyhteyden ja laitoin Svetlanan tilille lupaamani summan ja viitteeksi sen hullun naapurin osoitteen. Katsotaan perkele, että kuka se seuraavan kerran naureskelee ja haukkuu runkkariksi. Palasin uudelleen parvekkeelle, koska aamuinen hapenhaukkaaminen oli keskeytynyt mitä julmimmalla mahdollisella tavalla. Pistin silmät kiinni ja vedin suuni täyteen yöllistä limaa. Heilautin päätäni ja räkäisin sen tyylikkäästi kohti aamuista tuulta.

- Voi perkeleen perkele! Kuka vittu räkäsi? Kuului naapuriparvekkeelta Korvetin Pekan kiukkuinen ääni.

Avasin silmäni ja huomasin seisseeni naapurin parveketta kohti. No, kerrankos sitä tekevälle sattuu. Toiseksi ihmisen räkä ei pitäisi olla mitenkään vaarallista tai tappavaa, varsinkaan kun se ei ollut kenenkään agentin räkää. En tiedä miten tuo räkä Pekan naaman tavoitti. Meidän parvekkeilla oli vähän väliä ja lisäksi molemmissa oli sellainen pieni seinä näköesteenä. Nähtävästi joko aamuinen kiero tuuli tai sitten uffomiehet ohjasivat rään Korvettien parvekkeelle.

- Hei Pekka! Olet näköjään kotona. Mitä vaimollesi kuuluu?
- Hyi vittu mikä räkäklöntti ja suoraan silmien väliin, yäk, Pekka mesosi jotenkin kiihtyneessä mielentilassa.
- Oi anteeksi, se oli ihan kokonaan minun vika. Minulla ei satu olemaan nenäliinaa, mutta jos haluat, niin voin antaa kalsarit jalastani. Pyyhit naamasi niihin ja heität sen jälkeen takaisin, ehdottelin naapurille.
- Ei jumalauta, kohta tulee yrjö, Pekka parahti.
- Sittenhän et tarvitse minun kalsareita, Yrjöllä on varmaan jotain mihin saat pyyhittyä naamasi.
- Tämä ei voi olla totta! Ensimmäinen loma-aamu ja hermo aivan loppu, Pekka voivotteli.
- Kuule Pekka, jospa menisit uudelleen nukkumaan ja heräisit vasta sitten, kun on parempi olo.
- Ei tämä tästä paranemaan pääse, kun kaikenmaailman hullut asuvat naapurissa.
- Yritin vain olla ystävällinen sanoin ja räkäisin uudelleen. Tällä kertaa sihtasin varmasti maahan päin.

Samalla hetkellä kuului Korvettien parvekkeelta jumalaton räsähdys ja epämääräistä kolinaa. Pekalla taisi tosiaan olla hermo loppu, kun äänestä päätellen pisti parvekkeellaan jotain palasiksi. Ehkä minunkin pitäisi joskus kokeilla samaa. Seuraavan kerran kun joku asia alkaa tökkiä, niin voisin mennä Korvettien parvekkeelle ja hajottaa jotain. Ryminä vaimeni ja sen jälkeen parvekkeella oli täysin hiljaista.

- Ei ole mitenkään reilua lopettaa keskustelua vihanpidollisissa merkeissä, huusin Pekalle.

Koska vieläkään ei kuulunut mitään, tulkitsin sen Pekan taholta suoranaiseksi vittuiluksi. Pitänee taas houkutella sen muija tällä puolen ja panna sitä kunnolla, hihittelin mielessäni nerokasta suunnitelmaani. Palasin sisälle ja kävin laittamassa kahvin tippumaan. Tämän jälkeen menin suihkuun pesemään aamutuulen tuoman saastelaskeuman pois iholtani. Suihkuun astellessani vilkaisin ohimennen kuvaani pelistä ja minusta näytti siltä, että se olisi irvistänyt minulle. Kokeilin varovasti kädelläni suupieliäni ja ne vaikuttivat olevan aivan normaaleilla paikoilla. Olisikohan tuo parvekkeella sattunut välikohtaus vilkastuttanut pintaverenkiertoa ja nyt suuret liikkeelle lähteneet verimassat vetelevät suutani omituisiin asentoihin. Aloin olla jo aivan kauhuissani tästä uudesta diagnoosistani. Muistuttaisin varmaan iltapäivään mennessä jotain luonnottoman näköistä hirviötä. Tätäkö se näkemäni uni teetti?

- Minä en halua nähdä enää koskaan mitään unia! Karjuin suihkussa.

Totesin hetkessä, että karjuminen suu auki suihkussa varsinkin sitä avoinna olevaa suihkua kohti on täyttävää hommaa. Minulla oli suu täynnä melkein välittömästi ja olin tukehtua veteen.

- Eikö näille saniteettitiloille mikään riitä? Ensin olen kuolla saippuan takia ja kaikenmaailman pesuaineet jahtaavat minua. Nyt vielä itse suihkukin haluaa riistää minulta hengen. Miksi, kysyn minä?

Pelkäsin enemmän niiden verisuonten runtelevan naamani, joten käänsi suihkun täysin kylmälle puolelle. Kylmällä kun oli taipumus kutistaa esimerkiksi pippeli todella tehokkaasti. Tällä epätoivon hetkellä sain sentään puristettu itsestäni tuollaisen järkevän ajatuksen. Kylmyyden tunkeutuessa kroppaani, aloin olla varma, että naamani alkaa palautua ennalleen siitä karmeasta irvistyksestä minkä olin ohimennen nähnyt peilistä. Viimein oli jo niin kylmä, että minun oli pakko sammuttaa suihku ja tulla pois sen alta. Otin pyyhkeen ja menin peilin eteen tarkastamaan tilannetta.

- Irvistähän nyt perkele! Karjaisin omalle peilikuvalleni.

Ei ollut irvistyksestä enää mitään tietoa, ei sitten pienintäkään viittausta. Tämä keksimäni hoito oli ollut aika kokonaisvaltainen, palelin päästä varpaisiin. En antanut sen kuitenkaan häiritä, sillä pääasiallinen huoleni irvistyksestä oli nyt poissa. Kuivailin itseäni kaikessa rauhassa ja jopa vetäisin pienen rallin siinä olon parantuessa. Tänä aamuna en ollut huomannut laittaa levyä soimaan vessassa oleviin suihkustereoihin. Muistettuani tämän, en ollut enää ollenkaan varma, että minä olin minä. Mielestäni Ernestin olisi pitänyt muistaa laittaa levy soimaan ja suihkutella sen musiikin tahdissa. Toisaalta jos en ollutkaan Ernesti vaan joku toinen Ernestin kropassa.

- Moi Ernesti! Moikkasin nopeasti peilille ja siirryin hieman sivuun odottelemaan vastausta.
- Hei taas, kenen kanssa minun on ilo keskustella? Kysäisin uudelleen peilikuvaltani ja jäin tällä kertaa sen eteen.

Homma ei näyttänyt oikein etenevän, olin jotenkin jumissa tässä kimurantissa ongelmassa. Tuijottelin kuvaani ja mietin asiaa tarkemmin. Kroppani näytti aivan omalta ja ajatuksenikin tuntuivat ihan omilta. Toisaalta jos Ernesti kroppaan oli laitettu joku toinen ja sille syötetty Ernestin ajatukset, niin voisin luulla olevani Ernesti vaikka olisinkin loppujen lopuksi sellainen irvistelevä hirviö. Hitto, että puistatti ja ahdisti oikein yhtä aikaa moinen ajatus. Toisaalta Svetlana oli tunnistanut minut Ernestiksi ja naapurin Pekkakaan ei ollut puhutellut minua millään toisella nimellä. Olisikohan siinä tarpeeksi syytä luottaa minun olevan todellakin oikea minä?

Nostin peukun pystyyn ja koska myös peilikuvani teki niin, päätin luottaa toistaiseksi olevani minä itse. Laitoin pyyhkeen kuivumaan ja menin makuuhuoneeseen pukemaan vaatteet päälleni. Ennen sukkien jalkaan laittoa kävin kuitenkin kopauttamassa päätäni muutaman kerran seinään, ihan vain varmuuden vuoksi ja ennakkolääkitykseksi. Syöväthän jotkut hullut lääkkeitäkin ennakkoon mahdollisesti tulevia vaivoja varten. Itse välttelin nykyisin viimeiseen asti lääkärin määräämiä lääkkeitä. Yleensä niillä oli jotain kummia oireita, kuten zombimainen käyttäytyminen ja armoton hymyileminen. Sukkien jälkeen palasin takaisin keittiöön ja kaadoin itselle kupillisen kahvia. Kaadoin kahviin maitoa ja istahdin ruokapöydän ääreen sitä nauttimaan. Minun teki mieli avata televisio ja katsella vaikka aamun uutisia. Joku vaan kuiski takaraivossa, että se saattaa olla kohtalokasta ja vaarallista. Ravistelin päätäni ja yritin kuulla niitä ääniä tarkemmin, mutta ne vaimenivat taas kummallisesti. Ehkä ne äänet olivatkin kuuluneet vain ulkoa?