www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

11.04.2004

37. Isä-poika suhde

Ruokailun jälkeen suunnistin takaisin olohuoneeseen, jossa isä jo keinutteli itseään keinutuolissa. Menin tällä kertaa sohvalle ja heittäydyin siihen pitkäkseni. Äidin maittavien ruokien jälkeen oli mukava vähän köllötellä. Tällä kertaa se vain jäi haaveeksi.

- Hyvähän se on maata siinä minun maksamalla sohvalla, kun kotona odottavat niin paksut kyljykset, etteivät kunnolla edes suuhun sovi, isä alkoi taas kaivella sitä kyljysasiaa.
- Minähän nämä olen teille ostanut, korjasin isälle.
- Hulluille ei mitään sohvakalustoja myydä, isä murahti ja syventyi muka television katsomiseen.
- Itse olet hullu. Muistatko miten sille ostamallesi sohvakalustolle kävi?
- En minä jouda nyt kaikkien hullujen kanssa kinastelemaan, televisiosta tulee tärkeätä ohjelmaa, isä narisi.

Vilkaisin televisiota ja totesin sieltä tulevan luontodokumentin, joka kertoi afrikkalaisista muurahaisista ja niiden pesänrakentamisesta. Isän syventyessä muurahaisten toimintaan, minä aloin muistella tarkemmin sitä sohvakalustojuttua. Isä oli ostanut säästöillään todella kalliin sohvakaluston eräänä syksyisenä päivänä. Kalusto oli tuotu meille huonekaluliikkeen rekalla ja isän pyynnöstä se jätettiin pihanurmikolle. Pihalle se piti jättää sen takia, että naapurit näkisivät miten kalliin sohvakaluston hän oli ostanut. Olisimme äidin kanssa peitelleet sen, mutta isälle se ei sopinut. Isä istui itse siinä sohvalla koko päivän ja tuli vasta illalla sisälle.

Emme saaneet tuoda sohvakalustoa edes yöksi sisälle, koska isän mukaan uteliaat naapurit liikkuvat öisin ja kävivät silloin syynäämässä sen sohvakaluston tarkemmin. Tästä syystä myös hintalaput piti jättää paikoilleen ja varmasti näkösälle. Jotenkin siinä vain kävi taas niin, että sää muuttui illalla ja alkoi sataa vettä oikein kaatamalla. Vesisateen jälkeen tuli puolestaan äkillinen pakkanen. Aamulla herättyämme oli sohva ja nojatuolit jäätyneet pihanurmikkoon kiinni. Isä oli istunut vuoronperään sohvassa ja nojatuoleissa, joten kaikki olivat painuneet pehmeään pihanurmikkoon.

Isä heräsi aamulla ja koetti kiskoa niitä irti nurmikosta käsivoimin. Tässä vaiheessa ehdotin isälle, että ottaisi auton ja kiskoisi ne sillä pois. Aikansa asiaa pohdittuaan hän otti auton tallista ja laittoi siihen hinausköyden. Sohvakalusto ei vaan kestänyt autolla kiskomista alkuunkaan, vaan hajosi siihen paikkaan. Sain silläkin kertaa kaiken syyn niskoilleni. Säälin kuitenkin äitiä niin paljon, että kävin tilaamassa heille tämän nykyisen sohvakaluston. Pyysin samaa huonekaluliikettä toimittamaan kaluston suoraan olohuoneeseen. Ymmärrettävistä syistä emme olleet keskustelleet tästäkään tapahtumasta jälkeenpäin.

- Isä, poliisit ovat pihalla, sanoin vilkaistuani verhonraosta pihamaalle.
- Minähän sanoin, nyt ne tulivat hakemaan sinua takaisin sinne laitokseen, isä murahti ja nousi keinutuolista.
- Mennään kysymään, että mitä asiaa niillä on, sanoin ja aloin laittaa takkia päälle.
- Vievät hullun pois, häh häh, isä hekotteli tyytyväisenä seuratessaan minua.

Kävelin isän kanssa peräkanaa pihalla olevien autojen luokse. Pihalla seisoi poliisiauto ja kaksi poliisimiestä.

- Päivää, meille tehtiin ilmoitus mahdollisesta varastetusta autosta, vanhempi poliisi sanoi.
- Minä olen jo alusta asti sanonut, ettei tuollaista kallista Mersua kaikki hullut ostele, isä alkoi paasata.
- Tuo Mersu on ihan selvä juttu, me tarkastimme jo sen haut, poliisimies sanoi.
- Mitä te täällä sitten enää pyöritte? Isä murahti pettyneenä.
- Tuo peittojen alla oleva auto kiinnostaa. Naapureiden mukaan sitä on piiloteltu täällä jo jonkin aikaa, poliisi kertoi.
- Se on minun! Isä parahti ja tarttui autoa peittävään peittoon.
- Jospa vähän kurkattaisiin sitä lähemmin, poliisi ehdotteli.

Isä katseli hermostuneena kelloaan ja otti viimein peitot pois auton päältä. Myös konepellillä olevat tyynyt saivat lähteä. Tämän jälkeen poliisit ottivat rekisterinumeron ylös ja pyysivät isältä ajokortin. Toinen poliiseista meni poliisiautoon kyselemään radiolla tietoja ja toinen jäi pitämään meitä silmällä. Parin minuutin kuluttua autoon mennyt poliisimies palasi ja ojensi paperit isälle takaisin.

- Kaikki näyttää olevan kunnossa, hän sanoi.
- Sitä taas sai viattomat kärsiä, isä mutisi kiukkuisen näköisenä.
- Me saimme ilmoituksen ja meidän oli pakko tulla tarkastamaan tilanne, poliisi selitti isälle.

Koska paperit olivat olleet kunnossa, poliisimiehet istuutuivat autoonsa ja lähtivät pihasta. Poliisien mentyä, isä alkoi tutkia auton konepeltiä tarkemmin. Pian hän huomasi siinä sormenjälkeni.

- No onhan se pilalla, isä ärähti.
- Mitäs haukuit hulluksi, hullut kostavat tuollaiset puheet, vastasin hänelle.
- Miten minun pojasta on voinut tulla näin edesvastuuton? Isä vaikeroi ja otti maasta lempipeittonsa.

Isä puristi peittoa molemmin käsin ja tunki lopuksi sen yhden kulman suuhunsa. Hetken aikaa peitonkulmaa pureskeltuaan isä sylkäisi sen suustaan.

- Mitä helevettiä? Tässähän maistuu ihan kusi, isä raivosi.
- Kissat ovat varmaan olleet taas asialla, totesin puolihuolimattomasti.
- Ja vielä minun lempipeitto, isä vaikeroi.
- Mistähän lienevät senkin tienneet? Ihmettelin muka tietämättömänä.
- Minä jään yöksi vahtiin, isä ilmoitti ja heitti petivaatekasan auton takapenkille.
- Miksi muuten olit sanonut naapureille, että minut on suljettu hullujenhuoneeseen? Tivasin isältä.
- Minä luulin, kun sinua ei ole täällä näkynyt aikoihinkaan, isä puolusteli.
- Itse olet kieltänyt minun tulemisen sen autonpolttamisen jälkeen.
- Niin, vain hullut polttavat autoja ja hullut kuuluvat laitokseen, isä alkoi raivota minulle.
- Jaa, no entäs mitkä mielenterveyspotilaat ne alkavat maalailla autoja ja jäävät kiinni tyhjien spraypurkkien kanssa? Tiedustelin puolestani.
- Ei minun tarvitse omista tekemisistäni tehdä sinulle tiliä, isä ärähti ja lähti kohti taloa.

Painelin nopeasti perässä, ettei isä kerkeä vaan paiskata ulko-ovea lukkoon nenäni edestä. Eipä minulla hänelle ollut enää mitään sanottavaa, mutta äidin olisin mielelläni hyvästellyt ja kiitellyt vielä kerran ateriasta. Kerkesin juuri ja juuri samalla kertaa oviaukosta ja selvisin eteisaulaan asti ehjin luin.

- Eikös meidän isällä olekin nätti auto? Äiti selitti tohkeissaan.
- Kyllä sillä kelpaa taas ajella, vastasin hänelle.
- Mitä ne poliisit olivat vailla? Äiti uteli.
- Ihan vain rutiinijuttu. Joku kateellinen naapuri oli luullut, että te piilottelette varastettua autoa täällä, selitin tilanteen.
- Kyllähän ovat, äiti päivitteli.
- Isä aikoi olla seuraavan yön autossa, kerroin äidille.
- Ja minkähän takia?
- Joku kissa oli pissinyt isän lempipeiton aivan märäksi, valaisin syytä yöpymiseen.
- Siinähän nukkuu autossa, eipähän ole meidän isän ensimmäinen tempaus, äiti naurahti.
- Voisin varmaan alkaa lähteä kohta, tuumasin kelloani katsellen.
- Jää vielä kahville, äiti pyysi.

Myönnyin hänen pyyntöönsä ja menin jälleen olohuoneeseen isän seuraksi. Isä oli taas katsomassa televisiota. Tällä kertaa sieltä tulivat sentään uutiset. Menin istumaan nojatuoliin ja aloin katsoa uutisia. Luulin saavani olla rauhassa, mutta isä yllätti puheliaisuudellaan.

- Kuinka vanha se tuo sinun Mersu oikein on? Isä uteli.
- Vuoden alussahan se on ostettu, joten alkaahan sillä olla ikää jo kahdeksan kuukautta, laskeskelin äkkiä.
- Vanha on, isä totesi myhäillen.
- Vaihdan sen taas vuoden alussa uuteen, kerroin hänelle.
- Kestäneekö tuo sinne asti? Isä epäili.

Hitto, että minua alkoi ahdistaa moinen toisen auton aliarvioiminen ja iällä mollaaminen. Vaihdoin auton uuteen aina vuoden vanhana, ettei tarvitsisi ottaa mitään stressiä sen mahdollisesta hajoamisesta vanhuuttaan. Aloin jo miettiä Pontin Jaskan tilaamista paikalle. Jos pyytäisin Jaskan räjäyttämään isän auton taivaan tuuliin, niin minun ei tarvitsisi kuunnella tuollaista ilkkumista ja kokea siitä syntynyttä ahdistusta. Onneksi äiti pelasti tilanteen.

- Kahville sieltä olohuoneesta, äiti kuului huutelevan keittiöstä.
- Ei edes iltakahveja saa juoda rauhassa, isä mutisi keinutuolista noustessaan.
- Kiitos samoin, totesin happamasti hänen kommentilleen.

Kävelimme peräkanaa keittiöön ja istuuduimme omille paikoillemme pöydän vastakkaisille puolille. Myös äiti istui pöytään ja kaatoi meille mukilliset kahvia. Hörpin tyytyväisenä kahvia ja mutustelin äidin leipomaa tuoretta pullaa. Isä tosin yritti kiskoa pullavadin omalle puolelleen minun ulottumattomiin, mutta äiti palautti sen joka kerta keskelle pöytää.

- Pakkoko tuolle on vielä kaikki pullatkin syöttää? Isä marmatti äidille.
- Kyllä Ernesti saa kotonaan syödä niin paljon, kun vain ikinä sielu sietää ja vatsa vetää, äiti puolusteli minua.
- Siinäs kuulit, kuittasin isälle suu täynnä pullaa.
- Syö sitten perkele meidät pennittömäksi, isä ärähti.
- Hyvä kun muistutit, sanoin isälle ja otin lompakosta 500 euroa. Laitoin rahat äidin eteen pöydälle.
- Mistä hyvästä tämä on? Äiti hämmästeli.
- Ostat jotain kivaa itselle. Minulla kun tuo raha ei tee tiukkaa lopun elämäni aikana, niin ajattelin antaa myös sinulle vähän törsirahaa, sanoin äidille.
- Voi poikakulta, kiitos! Sinulla se Ernesti on hyvä sydän kaikista tempauksista huolimatta, äiti nyyhki.
- Minähän en armopaloja mokomaltakin hullulta huoli, isä ilmoitti oman kantansa.
- Se kyllä on huomattu, äiti naurahti ja laittoi rahat taskuunsa.

Jatkoimme kahvin juontia äidin kertoillessa, että mitä hän meinaa rahalla oikein itselle ostaa. Isän murjottamisesta huolimatta oloni oli todella mainio. Äidin onnellisena näkeminen oli minulle todella tärkeätä, sillä olihan hän minun tärkein tukija tässä ahdistavassa maailmassa.

Ernestin ensimmäinen viikko - The End