www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

04.04.2004

36. Päivällinen vanhempien luona

Kävelin varovasti isän uuden auton luokse ja nostin yhtä konepellillä olevaa tyynyä. Tyynyn alta paljastui punainen konepelti. Laitoin tyynyn varovasti takaisin samaan paikkaan ja vilkaisin sen jälkeen olohuoneen ikkunaan. Kääntäessäni katseeni sinne, verhot heilahtivat ja huomasin isän piiloutuvan niiden taakse. Samalla minuun iski piru ja otin tyynyn pois paikaltaan ja painoin konepeltiin sormenjäljen. Itsekseni hihitellen laitoin sen taas paikoilleen. Olin juuri lähdössä sisälle, kun huomasin vanhempieni postilaatikon luona vanhemman pariskunnan. He tuijottivat suut auki minua kohti.

- Ettekö ole köyhät ennen Mersua nähneet? Huusin heille, sillä en voi sietää tuollaista silmätikkuna olemista edes eläkeläisten taholta.
- Ei kun sinua me, pappa kiirehti selittämään.
- Vai mennään sitä jo henkilökohtaisuuksiin, sain huudettua takaisin, vaikka ahdistus nostikin jo päätään.
- Tuota, etkös sinä olekaan suljetulla osastolla lopun elämääsi? Pappa jatkoi utelemistaan.
- Unohtivat lukita ovet, karjaisin takaisin.
- Elä nyt käsitä väärin. Isäsi on jo pitemmän aikaa kertoillut ainoan poikansa olevan teljettynä hullujenhuoneeseen lopuksi ikää. Isäsi kertoi sinun olevan kuolaava raivohullu. Hän joutuu kuulemma jopa maksamaan sinun pidon siellä, pappa selitti hengästyneellä äänellä.
- Kiitos teille, keskustelenkin isän kanssa tästä asiasta, sanoin papparaiselle jo leppyneellä äänellä.

Varmistin että vanhukset pääsivät pois näköpiiristä ja siirryin taas isän auton viereen. Tuollaiset syytökset saivat päässäni humisemaan todella voimakkaasti ja minun oli pakko tehdä jotain. Olin äsken huomannut isän lempipeiton hänen uuden autonsa päällä. Minua sattui sopivasti pissittämään ja lorottelin tyytyväisenä isän peiton läpimäräksi. Koska olin loukattu hullu, ei omatuntoni soimannut minua ollenkaan, vaan se onnitteli minua hyvin tehdystä kostosta. Vedin lopulta vetoketjun kiinni ja kävelin talon ulko-ovelle. Ovi oli tuttuun tapaan lukossa joten jouduin soittamaan ovikelloa. Ovi avattiinkin melkein samassa.

- Voi Ernesti kulta, ihanaa nähdä sinua, äiti päivitteli ovenraossa.
- Juttelin juuri jonkun vanhan pariskunnan kanssa, kerroin äidille.
- Ne olivat meidän uusia naapureita tuolta kilometrin päästä.
- Isä oli kertonut niille minun olevan kuolaava hullu ja laitoksessa lopun ikää, tilitin keskustelua.
- Voi hitto sitä isää taas, äiti manasi ja pyysi minut sisälle.

Menin äidin perässä sisälle ja jätin takin sekä kengät eteisaulan naulakkoon. Isä näytti istuvan keinutuolissa olohuoneen puolella. Äijä ei edes vilkaissut taakseen minun tullessa sisälle. Äiti meni kiireellä takaisin keittiöön, sillä hänellä oli ruoanlaitto vielä kesken. Astelin itse tyynesti olohuoneen puolelle ja istuuduin nojatuoliin.

- Oletkos jo lähdössä? Isä murahti katse yhä televisiossa.
- Tulin juuri, vastasin mahdollisimman lyhyesti.
- Helpompi lähteä, kun ei ole vielä perse kerinnyt tottua siihen minun ostaman nojatuolin pehmusteeseen, isä sanoi päätään kääntämättä.
- Äiti laittaa meille kyljyksiä, yritin siirtää keskustelua minun lähdöstä johonkin toiseen aiheeseen.
- Minulle! Isä murahti.
- Olet autoa vaihtanut, jatkoin sinnikkäästi keskusteluani.
- Toiset polttaa autoja ja toiset joutuu sitä kautta autonvaihtokierteeseen, isä jatkoi narisemistaan.
- Hieno peli ja nätti väri, jutustelin lisää.
- Pilallahan se maalipinta siitä jo on, isä huokaisi syvään.
- Miten niin pilalla? Hämmästelin moista kommenttia.
- Minä näin sinun nostavan sen tyynyn pois hetkeksi konepelliltä, isä jatkoi raskaasti puhallellen.
- Värin katsoin, puolustelin tekoani.
- Se on pilalla, pitää vaihdattaa siihen uusi konepelti. Uuden auton maalipinta pitää olla suojattu tietyn ajan ja sinä onneton menit ottamaan suojan pois tuntia ennen määräaikaa, isä jatkoi narisemistaan.

Keskustelumme tuntui tyssäävän tähän paikkaan. Isä jatkoi television tuijottamista raskaasti huokaillen. Saimme istuskella pitkän aikaa aivan hiljaa, ennen kuin äiti huusi keittiöstä meidät syömään. Istuin hiljaa paikallani ja odotin, että isä nousisi keinutuolistaan ja lähtisi keittiöön. Koska mitään ei tapahtunut, päätin nousta ja mennä pesemään käteni. Nousin ylös ja olin juuri menossa oviaukosta eteisaulaan, kun isä tunki itsensä siihen samaan aikaan.

- Perkeleen hullu, aina jaloissa, isä murahti tuupatessaan minua oviaukosta.
- Onko lääkäri antanut väärän lääkityksen, kun noin pahasti ahdistaa? Utelin häneltä.

Isä meni hampaita narskutellen keittiöön ja minä puolestani suunnistin vessaan käsiäni pesemään. Laitoin vessassa veden valumaan lavuaariin ja otin nestesaippuan käteeni. Puristin sitä, mutta siitä ei tullut kuin vaivainen tippa saippuaa. Samalla hetkellä minulla kiehahti. Perkeleen itara isäni oli taas ruuvannut suuaukon korkin niin tiukalle, että saippuaa riittää sillä tahdilla pariksi vuodeksi. Ruuvasin nokan mahdollisimman auki ja laitoin saippuan lattialle. Suuntasin nokan seinänvieressä olevaa patteria kohti ja hyppäsin sen jälkeen saippuan päälle koko painollani. Saippua ruiskahtivat kivasti patteriin ja vessan täytti saippuainen tuoksu. Nostin littanan nestesaippuan ylös lattialta ja puristelin jämät käsilleni. Pesin tyytyväisenä käteni ja poistuin vihellellen vessassa.

- Istuhan Ernesti pöytään, äiti kehotti minua keittiöön saavuttuani.
- Kiitos, minulla alkoikin olla jo nälkä.
- Ei taida se laitosruoka olla kovin hääviä, isä murahti työntömitta kädessään.
- Letkuilla ruokkivat, totesin happamasti mokomaankin irvailuun.

Isä oli taas lempipuuhassaan, eli mittaamassa kyljysten paksuuksia. Hän kävi läpi kaikki äidin paistamat kyljykset jo toista kertaa. Ensimmäisen kerran hän mittasi ne ennen paistamista oikean paistoajan määrittelemistä varten. Toisen kerran isä mittasi ne paistamisen jälkeen. Tämä toinen kerta sen takia, että hän valitsi itselle aina paksuimmat kyljykset ja mahdolliset vieraat saivat ohuimmat. Löydettyään kaksi paksuinta kyljystä, isä alkoi syödä mussuttaa tyytyväisenä niitä. Koska minulla ei ollut kyljysten suhteen mitään pakkomielteitä, otin niistä päällimmäisen lautaselleni.

- Syötkös sinä Ernesti siellä kotona ollenkaan kyljyksiä? Äiti uteli istuttuaan itsekin pöytään.
- Kyllähän minä niitä paistelen välillä aika useinkin, vastasin hänelle.
- Kuinka paksuja? Isä murahti suupielestään.
- Kaksi kertaa näin paksuja, totesin muka puolihuolimattomasti leipää tehdessäni.
- Syöhän nyt poikakulta vatsasi täyteen, tuskin joka päivä siellä kotona ruokaa teet, äiti patisti minua.
- Joo, välillä jää ruokailut väliin, myönsin äidille.

Isällä näytti olevan jotain vaikeuksia ruokailun suhteen. Hän kaivoi uudelleen työntömitan esille ja mittaili lautasellaan olevia kyljyksiä mutisten jotain kaupan paksuimmista kyljyksistä. Aikansa ähellettyään hän laittoi työntömitan pois ja jatkoi syömistä. Seurasin isän ruokailua ja totesin kyljyskommenttini häiritsevän hänen ruokailuaan todella pahasti. Ellen ihan väärin arvannut, niin maanantaina kysytään lähikaupassa valtakunnan paksuimpia kyljyksiä.

- Voi että on kiva huomata teidän pystyvän olemaan samassa ruokapöydässä, äiti ihasteli.
- Niin, ei minulla ole mitään täällä käyntejä vastaan, vastasin äidille.
- Kyllä tämä on raskasta, isä huokaisi.
- No mikäs se nyt niin raskasta on? Äiti ihmetteli.
- No kun oma poika on ihan virallisia papereita myöten hullu. Mitä ne naapuritkin taas ajattelee? Isä voivotteli.
- Mitä nuista, äiti vähätteli.
- Sitä taas saa selitellä, että miksi tuollainen luonnevikainen käy kotona ja ajaa kalliilla autolla. Hyvä, etteivät kohta poliiseja soita auton omistussuhteita selvittelemään, isä vaikeroi.
- Kateellisia ovat vaan meidän Ernestille, äiti naurahti.
- Puhuvat taas selän takana, että siinä se hullun pojan isä menee, isä jatkoi huokailemistaan.
- Miten ne omat tempaukset? Olisikos niillä mitenkään osuutta naapureiden selän takana puhumisiin? Äiti kivahti.
- Minulla mitään tempauksia…, isä yritti jatkaa, mutta äidin tiukka katse sai hänet lopettamaan alkuunsa.

Minulla teki mieli heittää vähän pökköä pesään tässä keskustelussa, mutta äidin vakava ilme sai luopumaan ajatuksesta. Koska isä oli hiljaa, saimme mekin äidin kanssa rauhan ruokailla. Söin hyvällä ruokahalulla pitkästä aikaa äidin laittamaa ruokaa. Pelkästään tämä äidin valmistama ruoka sai minut unohtamaan kaikki maalliset ja maattomatkin murheet. Edes isän murjottaminen ruokapöydässä ei häirinnyt tätä nautintoa.

- Otatkos Ernesti jäätelöä ja mansikkakiisseliä? Äiti tiedusteli pääruoan jälkeen.
- Vaniljaa kyllä, en voi oikein sietää muita jäätelöitä.
- Kyllä minä sen muistin, ostin sinulle jopa oman paketin, äiti naurahti ja kaivoi jääkaapin pakastelokerosta litran paketin vaniljajäätelöä.
- Koko paketti! Isä ärähti kesken keskustelumme.
- Ethän sinä ole ennen jäätelöstä välittänyt, äiti ihmetteli isän kommenttia.
- Nyt välitän. Eihän se jumalauta sovi, että kaikenmaailman hullut tulevat tänne ja popsivat litrakaupalla minun maksamaa jäätelöä, isä alkoi raivota.
- Kuulehan, se on oma poikasi ja itselläsi viiraa vähintään yhtä paljon siellä päänupissa, äiti ärähti vuorostaan.

Jaoimme sen litran jäätelön lopulta kolmeen osaan. Isä tosin kävi sulattamassa oman osansa mikroaaltouunissa ja hörppi sen kupinreunalta suihinsa. Isän poistuttua puhisten keittiöstä, minä jäin äidin kanssa vielä syömään sitä jäätelöä ja juttelemaan asioista. Äiti muistutti minua olemaan isää kohtaan mahdollisimman hienovarainen. Tässä kohtaa tuli mieleeni se auton päällä olevaan peittoon pissiminen. Olikohan se ollut tarpeeksi hienovaraista?




© Rauno Vääräniemi