Istuin malttamattomana vakiopaikalla olohuoneen sohvalla ja odottelin äidin puhelinsoittoa. Olin tavallista hermostuneempi tänään, kuin aikaisempina aamuina. Syynä hermostuneisuuteen oli tuleva kotona käynti ja isäni tapaaminen pitkästä aikaa. Koska äidin soittoaikaan oli vielä hetki, päätin avata television ja katsoa jos siellä olisi vaikka se sääpelle tuijottamassa. Saisin siitä ainakin toisenlaista ajateltavaa. Painoin käsi täristen television kaukosäätimen nappia ja valitsin sääpellen kanavan. Muistini mukaan sunnuntaiaamun sää tulee juuri näillä hetkillä. Televisiossa luettiin vielä jotain uutisia maailman tapahtumista ja kohta ruutuun ilmestyi sääkartta. Kartan ilmestyttyä näkyviin, minä ponkaisin ylös sohvalta ja maastouduin sen taakse.
- Tänään me olemme siirtyneet uuteen aikakauteen sään ennustamisessa ja sen esittämisessä televisiossa, isomahainen mies julisti
ruudussa.
- Missä sääpelle? Huusin epätoivoisella äänellä televisiolle.
- Monet teistä varmaan ihmettelevät, että missä meidän monivuotinen säänlukijamme on tällä hetkellä? Isomahan jatkoi.
- Minä vihaan sitä sääpelleä, mutta haluan tietää silti, että miksi minun vihollinen on eliminoitu? Huusin hysteerisenä televisiolle.
- Säämiehemme on saanut kenkää ja hänet on korvattu tietokoneohjelmalla. Tietokoneeseen on syötetty kaikki mahdollinen tieto säästä ja
sen puhesyntetisaattori osaa jopa kertoa vitsejä, isomaha selitti innoissaan ja osoitteli samalla taustalla viliseviä sääkarttoja.
- Sääpelle takaisin, tietokoneet eivät ole inhimillisesti vittumaisia! Karjuin suoraa huutoa.
- Pitemmittä puheitta, annan vuoron uudelle sääkoneellemme, joka ei vietä lomia tai pyydä palkankorotuksia, isomaha tuumasi ja painoi
punaista nappia.
Seurasin murhaavalla katseella tuota sääpellen tappajaa. Harmi, ettei Pontin Jaska ollut paikalla, minulla olisi ollut hänelle nyt yksi toimeksianto. Unohdin kuitenkin aika nopeasti vihani, sillä tietokone alkoi näyttää päivän säätä ja jäin katsomaan sitä.
- ” Tänään on aurinkoista. Pilviä kerääntyy hiljaa lännestä ja ne saavuttavat Keski-Suomen puoleenpäivään mennessä. Lämpötilat ovat noin kolmemiljoonaa astetta, piip, seuraavaksi luen otteita Helsingin linja-autoaikatauluista unkarin-kielellä, piip.”
Katselin hämmästyneenä moista säätiedotusta ja oloni parani jonkin verran äskeisestä. Harmikseni kuva kuitenkin pimeni ja ruutuun ilmestyi ”hetkinen” teksti. Muutaman minuutin odottelemisen jälkeen kuvaan tuli uutistenlukija:
- Pahoittelemme äskeisiä häiriöitä, palaamme uudelleen säähän iltapäivän kuluessa.
Olin todella pettynyt tällaiseen toimintaan televisioyhtiön puolesta. Laitoin television kiinni ja aloin hakata sen kaukosäätimellä itseäni päähän. Kolmannella iskulla paristot lensivät jonnekin takavasemmalle, mutta en antanut sen häiritä suorituksen loppuun viemistä. Tämä oli tällä hetkellä ainoa järkevä toiminta mitä keksin televisiolle. Olisinhan tietysti voinut käydä tiputtamassa koko paskan varpailleni, mutta se kirpaisisi vain kerran. En viitsi alkaa painavaa televisiota nostelemaan aina kirjahyllyyn ja pudottaa uudelleen ja uudelleen varpailleni. Sellainen haiskahti jo liian vaikealta itsehoitomenetelmältä. Kesken paukutuksen havahduin tuttuun pirinään. Nakkasin kaukosäätimen paristojen perään ja vastasin luuriin.
- Ernesti tässä hei. Jos olet äitini, niin voit jatkaa puhumista, muussa tapauksessa kehotan valitsemaan sopivan arkun.
- No mutta Ernesti, sinähän synkällä tavalla vastaat puhelimeen, äiti kummasteli linjan toisessa päässä.
- Äiti, tämä ei koskenut sinua, vaan niitä muita, puolustauduin.
- Miten sinulla poikaparka on mennyt? Olitko siellä ravintolassa?
- Olin kyllä ja sain pimppaa oikein monta kertaa, innostuin selittämään.
- Muistithan käyttää kumia, äiti sanoi huolestuneena.
- Totta kai muistin. Lisäksi en antanut yhdellekään naiselle rahaa, kerroin lisää.
- No hyvä, minä jo olin huolesta sekaisin sen alkoholinjuomisen takia, äiti huokaisi.
- Enhän minä koskaan juo paljoa alkoholia, puolustelin juomistani.
- Paitsi silloin kerran sitä olutta, äiti muistutti minua.
Samalla hetkellä mieleeni palautui yksi tapahtuma. Tämä sattui vielä, kun asuin kotosalla. Minulla oli ollut suunnitelmissa lähteä hankkimaan olutta illanviettoa varten. Isä oli sanonut, ettei hän ala alaikäiselle mitään olutta ostelemaan ja poistui autolla kotoa. Jäin kotipihalle miettimään kyydin saamista, kun tietä pitkin lähestyi kovaa vauhtia erään kaljafirman kuorma-auto. Juuri pihatien kohdalla puskasta loikkasi auton eteen jänis. Kuorma-auto väisti suoraan matalan ojan yli meidän pihalle ja osui keula edellä isoon koivuun. Auto sammui siihen eikä lähtenyt enää käyntiin. Juteltuani aikani kuljettajan kanssa, tulimme siihen tulokseen, että hän saa pitää auton siinä seuraavaan päivään asti ja me saamme nauttia siihen asti antimista aivan vapaasti.
- Se kalja-auto oli isälle kova paikka, nauroin muistoilleni.
- Aivan. Sen jälkeen isä kaivatti meidän puolelle niin isot ojat, ettei moista pääse tapahtumaan enää toista kertaa, äiti muisteli.
- Eikä juonut sen jälkeen samanmerkkistä olutta, hekottelin.
- Ei niin, äiti totesi myös.
Isä oli tullut kotiin hieman myöhemmin ja alkoi välittömästi ihmetellä pihakoivussa kiinni olevaa kalja-autoa. Kerroin ostaneeni kerralla reilummin ja lupasin tarjota koko illan myös hänelle. Isä oli vaan raivonnut, etteivät perkeleen pennut kyllä hypi hänen nenulleen. Isä uhosi tilaavansa kokonaisen rekan toisesta panimosta pelkästään itselle. Äiti oli yrittänyt estellä kertomalla, että kyllä tuosta yhdestä autosta nyt molemmille riittää. Isä piti päänsä ja alkoi soitella panimot läpi. Muutamien puheluiden jälkeen isän oli pakko luopua siitä tilaushommasta. Kukaan ei halunnut toimittaa sellaista määrää olutta jollekin raivoavalle yksityishenkilölle. Alkuillasta paikalle tuli naapurista yksi kaverini, joka pummasi yhden kalja-astian kiljuntekoastiaksi. Laskimme oluen isoon saaviin ja huuhtelimme kalja-astian huolella. Teimme kaverin aineista astiaan sopivan seoksen hiivoineen kaikkineen ja nostimme sen talon nurkalle.
- Isä ei taida juoda vieläkään hanaolutta? Tiedustelin äidiltä.
- Ei. Ainoastaan pulloista, koska niistä näkee jotenkin läpi, äiti varmisti epäilykseni.
Siirryimme kaverini kanssa ulkorakennukseen juomaan, koska ilta viileni ikävästi. Jossain vaiheessa iltaa kuulimme talon ulko-oven narahtavan ja totesimme ovelta kurkattuamme isän olevan liikkeellä. Isä meni varovasti talon seinustalle nostamamme kiljutynnyrin luokse ja raahasi sen autotalliin. Olimme ulkorakennuksessa aivan tallin vieressä, joten saatoimme kuulla hyvin hänen jupinansa ja touhuilut. Meillä oli pokassa pitelemistä, kun isä otti ensimmäisen pitkän ryypyn tekemästämme sekoituksesta. Aikansa raivottuaan isä tuumi itsekseen juovansa vaikka uhallaankin yhden tynnyrillisen kyseistä sontaa.
Kaverini oli jo pienessä paniikissa sen suhteen, että kiljuainekset eivät olleet hänelle mitenkään halpoja. Lohduttelin sillä, ettei isä montaa mukillista sitä pysty juomaan. Olin oikeassa, sillä noin puolentunnin kuluttua alkoi autotallin suunnalta kuulua oksentamista. Homma olisi muuten mennyt aivan putkeen, mutta isä onnistui tapansa mukaan myös siinä kunnolla. Isä oksensi suoraan silloisen autonsa konepellille ja niihin ilmanottoaukkoihin. Tosin koko kauheus selvisi vasta seuraavana päivänä, kun isän piti kuskata äidin ystävättäriä joillekin kutsuille. Oli ollut kuulemma hieman naama punainen sen reissun ajan.
Oksennettuaan rajusti muutaman kerran, oli isä ottanut kalja-astian ja raahannut sen takaisin talon nurkalle. Tarkastimme myöhemmin tilanteen ja totesimme hävikin olleen naurettavan pieni saatuun huviin nähden. Jatkoin kaverini kanssa kaljanjuontia siihen asti, kun kaljayhtiön tilaama hinausauto tuli hinaamaan kuorma-auton pois. Yritin saada yhtä tynnyriä itselle, mutta isän nuiva suhtautuminen kyseisen firman tuotteisiin esti sen. Tivatessani syytä moiseen niuhottamiseen, oli isä vastannut, ettei kalja ole mitään pentujen juomaa.
- Ernesti! Jäitkö muistelemaan sitä kalja-auto episodia? Äiti uteli.
- Sitähän minä. Minusta on mukava muistella menneitä.
- Älä vaan isälle mitään vanhoja ala päivällisellä muistella, äiti varoitti.
- En todellakaan, lupasin jalosti.
- Isä on nyt todella hyvällä päällä siitä uudesta autostaan.
- Miten talliin ajo sujui?
- Ei isä sitä talliin uskaltanut ajaa, vaan peitteli sen untuvapeitoilla pihalle, äiti naurahti.
- Ja minua vielä sanotaan hulluksi, totesin nauraen.
- Niin, sinulla on viralliset paperit sen puolesta. Isää ei ole koskaan tutkittu, vaikka minulla omat epäilykseni ovatkin sen suhteen,
äiti tuumi.
- Ihan hyvä, ettei isällä ole virallisia hullun papereita. Meillä tulisi varmaan kinaa sitten siitä, että kumpi on enemmän hullu ja
sitä kautta virallisempi hullu.
- Onhan se tietysti niinkin, äiti kuului huokaavan.
- Mitä ruokaa?
- Tiedät kyllä, että isälle kelpaa sunnuntaisin vain porsaankyljykset ja keitetyt perunat, äiti sanoi.
- Vieläkö isä vahtii kellon kanssa niiden paistoaikaa?
- Valitettavasti, äiti naurahti.
Isä ei luottanut äidin vakuutteluihin kypsästä lihasta, vaan mittasi aina joka kerta kyljyksen paksuuden ja katsoin tarkan paistoajan omatekemästään taulukosta. Säädeltyäni tuon taulukon aikoja penskana parikin kertaa, alkoi isä pitää sitä mukanaan lompakossa. Jälleen kerran äidin puhelun aikana olo parani todella paljon, sillä kotiin liittyi niin paljon lämpimiä muistoja.
- Olet sitten tasan 17:00 ruokapöydässä, äiti muistutti vielä puhelun lopuksi.
- Tai piruuttani minuuttia aikaisemmin, tuumasin naureskellen.
- Ernesti!
- Okei, siis tasan ja isän jälkeen, lupasin äidille.