www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

29.02.2004

31. Kapakkareissu

Istuskelin lipittämässä olutta, kun mieleeni tuli yksi aika olennainen seikka illan rientoja ajatellen. Minunhan piti ottaa oma tuoppi mukaani. Kapakan tuoppien puhtaudesta ei koskaan voinut olla liian varma ja ne saattoivat pitää sisällään vaikka mitä tauteja. Olin jo vuosia sitten tiedostanut tämän ongelman ja teettänyt laatikollisen nimikkotuoppeja. Laatikollisen sen takia, että käytin yhtä tuoppia vain yhtenä iltana ja hylkäsin sen illan jälkeen. Nousin hieman horjuen sohvalta ja menin penkomaan kaappia missä tuopit olivat. Otin laatikosta yhden ja huuhtelin sen huolellisesti vesihanan alla. Tämän jälkeen kuivasin sen ja pakkasin muovipussiin odottamaan lähtöä. Kävin tämän jälkeen vaihtamassa vielä kerran vaatteita, laitoin jopa paidan päälleni.

Kellon näyttäessä yhdeksää illalla, en malttanut enää odotella pitempään vaan otin kännykän ja soitin itselleni taksin. Auto luvattiin lähettää ovelle muutamassa minuutissa. Hörppäsin nopeasti vajaan olutpullon tyhjäksi ja laitoin ulkovaatteet päälleni. Lukitsin oven ja lähdin laskeutumaan rappuja. Päätin mennä rappuja pitkin, sillä minua kiinnosti suunnattomasti, että mitä naapurini verovirkailija Raisa Pykälä puuhasteli näin lauantai-iltana. Raisalla oli ollut jossain vaiheessa aika levottomia ajatuksia joten päätin ohimennen kysäistä hänen suunnitelmiaan. Kävelin rappuja alas toiseen kerrokseen ja soitin Raisan ovikelloa. Pian ovi aukesikin ja Raisa ilmestyi oviaukkoon kylpytakissa.

- Hei Ernesti! Hän huikkasi hieman humaltuneella äänellä.
- Tulin kysymään vain, että vieläkö olet munaa vailla? Menin suoraan asiaan.
- Joko sinä nyt annat sitä? Raisa uteli hymyillen.
- Oikeastaan tulin kysymään, että lähdetkö lähikapakkaan vetämään lärvit, pistetään lihaa piiloon vasta sen jälkeen, selitin suunnitelmani.
- Siihen räkälään en kyllä jalallani astu, Raisa totesi päätään puistellen.
- Ei sitten, hanki vaikka vibraattori, totesin pettyneenä ja painoin oven kiinni hänen nenänsä edestä.

Kummia nuo verovirkailijat. Ensin ne eivät ole vailla mitään, sitten ne olisivat vailla vaikka mitä ja lopuksi niille ei kelpaakaan mikään. Onneksi Aila oli piipahtanut, niin eihän tässä mitään hätää ole vaikka jäisi myöhemmin yöllä ilman naisseuraa. Saatuani Raisan oven kiinni, juoksin nopeasti alas ja ulos pihalle. En halunnut jäädä kuuntelemaan mitään ihme selityksiä Raisan suunnalta. Menkööt vaikka veroviraston kahvilaan juomaan lattea, jos ei lähikapakka kelpaa, ajattelin katkerana. Taksi oli tällä kertaa tosi nopea, se saapui paikalle kanssani yhtä aikaa. Onneksi se oli Mersu, olisin käännyttänyt muuten sen takaisin. Tiedä minkä ahdistuskohtauksen olisin saanut jonkun Volvon takapenkillä. Auto ajoi viereeni ja jäi seisomaan siihen. Seisoin myös paikallaan ja odotin palvelua. Viimein kuski avasi ikkunansa.

- Oliko tämä taksi teille?
- Kävelenkö vierellä, en nimittäin pääse sisälle oven läpi?
- Vai niin, kuski murahti ja nousi avaamaan takaoven.
- Istun aina edessä, kerroin kuskille ja siirryin auton toiselle puolelle.
- Olkaa hyvä! Kuski murahti ja avasi apukuskin oven.

En mennyt istumaan taksissa mielellään takapenkille. Etupenkillä saatoin seurata kuskin tekemisiä ja valvoa ettei tämä esimerkiksi nauhoita meidän käymiä keskusteluita. Koskaan ei voinut olla liian varovainen ollessa tekemissä tällaisten palveluiden kanssa. Kuljettaja kiersi auton ja istahti penkille.

- Minnehän herra on menossa? Kuljettaja tiedusteli.
- Tuohon lähikapakkaan vetämään perseet, kerroin hänelle suunnitelmistani.
- Mikähän sen kapakan osoite on?
- En minä osoitetta tiedä, kapakan nimi on Laten Lärvipaikka.
- Tämä selvä, kuljettaja totesi ja olimme jo menossa.

Matka ei ollut todellakaan mitenkään pitkä. Olisikos ollut edes kahta kilometriä. En vaan viitsi lähteä kävelemään humalassa edes tuollaista matkaa. Tiedä mihin lääkkeiden väärinkäyttäjiin saattaisin matkalla törmätä. Muutamassa minuutissa olimmekin kapakan ovella ja maksoin kyydin kuljettajalle. Painuin muovipussi kädessäni suoraan sisälle kapakkaan.

- Moi Ernesti! Tulitko taas oman tuopin kanssa? Portsarina työskentelevä Kari uteli.
- Joo, koskaan ei voi olla liian varovainen.
- Jätätkö takin narikkaan, vaan pidätkö sen päälläsi?
- Onko tänne tullut jotain uusia sääntöjä sen suhteen sitten viime käynnin jälkeen? Utelin Karilta.
- Ei ole, tarjoamme vain palvelua jättää takki naulaan.
- Okei, jos vastaat siitä henkilökohtaisesti, sanoin ja ojensin takkini Karille.
- Totta kai vastaan, Kari naurahti ja ojensi narikkalapun.

Maksoin narikan ja lähdin muovipussissa olevan tuopin kanssa baaritiskille. Siellä näytti olevan joku uusi näpsäkän näköinen likka laskemassa olutta hanasta.

- Iltaa, saisinko yhden Ernestin? Kysäisin ja iskin oman tuoppini tiskiin.
- Häh? Ei meillä ole sellaista, likka totesi hämmästyneen näköisenä.
- On teillä. Lasket vaan siitä hanasta tämän täyteen, sanoin ja ojensin oman tuopin likalle.
- Ei meillä lasketa olutta omiin tuoppeihin, likka sanoi topakasti.
- Kyllä lasketaan, kysy vaikka Latelta. Sano, että Ernesti on täällä.

Likka pyörähti ympäri ja hävisi ovesta keittiön puolelle. Melkein saman tien hän palasi takaisin ja tuli eteeni.

- Joo, siis yksi Ernesti ja ensimmäinen on aina ilmainen, likka totesi ja jopa hymyili tällä kertaa.
- Kiitos, sanoin oluen saatuani.

Otin oluen ja kävelin valitsemaan pöydän. Valitsin pienen pöydän joka oli aivan levyautomaatin ja pienen tanssilattian vieressä. Siinä olisi kiva katsella, kun porukka käy joraamassa. Pöytä oli onneksi vain kahdelle hengelle. Nyt piti vain löytää jostain joku sopiva misu istumaan siihen toiseen tuoliin. Paikalla oli vielä aika vähän porukkaa ja nuoret misut loistivat poissaolollaan. Ketään tuttua ei näkynyt asiakkaissa, sillä kävin täällä loppujen lopuksi aika harvoin. Omistajan tunsin jo vuosien takaa, olin lainannut hänelle joskus muutamaksi kuukaudeksi rahaa ja sen takia sain aina ensimmäisen juoman Laten piikkiin.

Join oluttani aika hitaasti ja tarkkailin porukan saapumista kapakkaan. Paikalle tuntui hiipivän aika monenlaista sakkia ihan pultsariasteella olevista pukupäällä käyskenteleviin. Porukan lisääntyessä tiskin taakse ilmestyi vielä toinenkin nuori likka olutta laskemaan janoiselle kansalle. Pian tämä uusi likka ilmestyi vierelleni ja katsoi tyhjää tuoppiani.

- Saako olla jotain? Nimilapun mukaan Saija tiedusteli.
- Mikäs tuo toisen likan nimi on? Kysyin ja viittasin tiskille päin.
- Se on Anne. Tuliko teille jotain?
- Pistä vaikka tämä täyteen, sanoin ja ojensin nimikkotuoppini Saijalle.

Mielessä oli kyllä pyytää suihinotto, mutta se tuskin oli sallittua heille työaikana. Jotenkin ajatukset tuntuivat olevan tosi levottomia tänään, johtui varmaan lääkkeiden poisjättämisen ohella oluesta. Kohta Saija toi täyden tuopin ja maksoin sen hänelle. Kiskoin tyytyväisenä olutta jonkun aikaa, kunnes tunsin tarvetta käväistä vessan puolella. Nousin ylös ja suunnistin takaosassa olevaan vessaan. Menin vessan ovesta sisälle ja suoraan erääseen koppiin. Vessa näytti aivan uudelta, siihen oli näemmä tehty remontti viime käynnin jälkeen. Lorottelin kaikessa rauhassa, kun korviini otti naisen ääniä. Vilkaisin ylös ja totesin olevani jonkun ilmanvaihtohormin lähellä. Äänet tulivat varmaan sieltä, ajattelin ja jatkoin lorottelua. Sain vihdoin tarpeeni tehtyä ja poistuin kopista. Tarkoitus oli mennä pesemään kädet, mutta tieni pysähtyi sananmukaisesti erään naisen rintoihin.

- Ohoh! Totesin nähdessäni tämän valtavan rintavarustuksen.
- Iiik, mies täällä! Nainen kirkaisi.
- Häh, missä? Kysyin hölmistyneenä.

Katselin ympärilleni ja totesin, ettei vessassa ollut yhtään miestä, ainoastaan muutama nainen. Mitähän tuo ämmä oli oikein vetänyt kun miehestä alkoi kirkua, ajattelin mielessäni ja tuijotin noita edessäni hytkyviä meijereitä suurella mielenkiinnolla.

- Sinä olet naisten vessassa, nainen jatkoi huutamista.
- Näyttää ihan kivalta, vastasin ja kiersin tämän mekkaloitsijan.

Meni käsienpesualtaiden luokse ja aloin pestä käsiäni kaikessa rauhassa. Miten tämä vessa oli nyt yllättäen täynnä naisia? Olinhan vuosien mittaan käynyt täällä kusella useastikin ja aina tämä oli ollut miesten vessa. Sain juuri käteni pestyä, kun tunsin koputuksen olkapäälläni.

- Voisitkos nyt poistua, että pääsen pissalle, sama isotissinen nainen kysyi jo asiallisemmalla äänensävyllä.
- Tuota, ovatko nuo aidot? Kysyin ja tökkäsin naista varovaisesti etusormella toiseen rintaan.
- Mitä se sinulle kuuluu! Nainen kivahti.
- Kuuluu se. Silikonitäytteisistä saattavat täytteet ruiskahtaa pihalle jos niitä liikaa puristelee ja se on siinä vaiheessa terveyshaitta myös minulle, perustelin kysymystäni.

En halunnut missään tapauksessa leikkiä terveydelläni ja alkaa puristella jotain silikonitäytteisiä tissejä, kyllä se ihan luomua olla pitää. Kamalaa jos myös oma terveys menee jonkun naisen silikonien takia.

- Sinähän et minun rintoja puristele, nainen puhisi edessäni.
- Kuka niitä sitten saa puristella? Utelin häneltä.
- Ei kuulu sinulle, painu ulos! Nainen alkoi taas raivota kohonneella äänellä.
- Okei, totesin ja livahdin ulos vessasta.

Käytävällä katselin tarkemmin ovien symboleita ja totesin vessojen vaihtaneen paikkaa jossain vaiheessa. Todennäköisesti näin oli käynyt remontin yhteydessä. Kävelin takaisin pöytään ja päätin etsiä seuraa pienirintaisista naisista aivan varmuuden vuoksi. Ilta kului, mutta meno kapakassa ei ollut oikein meikäläisen makuun. Tarjoilijatyttöjen lisäksi paikan ainut hyvännäköinen nainen oli se kärttyinen isotissi vessasta. Muut olivat jotenkin poissa muodista ainakin oman makutottumuksen mukaan. Humalastani huolimatta aloin masentua tästä lohduttomasta tarjonnasta naisten suhteen. Olisi pitänyt sittenkin lähteä jonnekin keskikaupungin menomestaan. Myös postimerkin kokoinen tanssilattia loisti tyhjyyttään. Ainoastaan levyautomaatti soitti melankolisia suomi-iskelmiä kerta toisensa jälkeen. Sitten huomasin sen isotissisen muijan olevan baaritiskillä selkä minuun päin. Päätin mennä vielä kerran hieromaan tuttavuutta hänen kanssaan. Nousin ylös pöydästä ja kävelin hänen taakseen. Otin molemmin käsin kiinni hänen takapuolestaan ja kuiskasin korvaan:

- Sinulla on muuten isojen tissien lisäksi kapakan parhaat perät.
- Kuka! Nainen kivahti ja pyörähti ympäri.

Katselimme hetken aikaa toisiamme, siis minä hänen rintojaan ja hän minua.

- Taas tavattiin, sanoi ja hymyilin leveästi.
- Et ole vakiokävijä, nainen totesi ja mittaili minua katseellaan.
- Olen Ernesti, sanoin ja ojensin hänelle käteni.
- Irmeli, nainen sanoi tarttuessaan käteeni.
- En tosiaankaan harrasta näitä kapakoita, vaan olen yleensä kotona ja nappailen kaikenlaisia nappeja, kerroin Irmelille totuuden.
- Hi hi, oletpa sinä vitsikäs kaveri, Irmeli hihitteli ja vaikutti olevan jo ihan kohtuullisesti juovuksissa.
- Et taida olla itsekään vakiokalustoa, sanoin ja katselin Irmelin vaatetusta tarkemmin.

Hänen olemuksensa oli aivan jotain muuta, kuin suurimmalla osalla täällä olevista. Alkuillasta täällä oli tosin ollut muitakin paremmin pukeutuneita ja siistimmän oloista porukkaa, nyt täällä oli jäljellä vain kulmakunnan pahimmat tenukepit. Portsari kävi säännöllisesti kantamassa jonkun pöytään sammuneen pihalle ja luuttuamassa yrjöjä ja lattialle rikottuja pulloja. Paikan tuopit olivat muovia, joten ne eivät menneet hajalle.

- Olen täällä ihan sattumalta. Minun piti lähteä keskustaan likkakaverin kanssa, mutta se sairastui yllättäen johonkin vatsatautiin. Päätin lähteä yksin tänne paikkoja katselemaan, Irmeli selitti.
- Lähdetään meille, asun tässä lähellä, ehdotin suoraan.
- Teille? Irmeli kysyi mietteliään näköisenä.
- Asun yksin ja minulla on jotain juotavaa kotona.
- Asutko kaukana?
- Pari kilometriä autolla. Soitanko taksin?
- Mene edeltä, käyn vessassa ja tulen kohta, Irmeli sanoi.

Palasin takaisin pöytään ja siemaisin vajaan tuopin tyhjäksi ja menin sen jälkeen narikkaan missä Kari jo odotteli takkini kanssa.

- Kävikö flaksi? Kari uteli virne suupielessä.
- Yksi likka lupasi tulla, kunhan käy ensin vessassa. Tilaa meille taksi, sanoin Karille.
- Minkä näköinen? Kari uteli ja iski silmää.
- Sellainen tummatukkainen ja hirmu isotissinen, kerroin muijan tuntomerkit.
- Joo, huomasin sen heti. Ei ole vakiokalustoa. Olis kiva päästä puristelemaan niin isoja rintoja Kari naurahti ja valitsi samalla taksin numeron.

Siinä samassa jouduin paniikkiin. Mitä helvettiä minä olinkaan oikein tekemässä? Olin vaarantamassa terveyteni tuon isotissin kanssa. Muijahan saattaa olla joku kätyri joka on laitettu tappamaan minut silikonilla. Muijan lähes pikimusta tukkakin viittasi hänen olevan jostain terroristimaasta. Päätin sillä samalla hetkellä liueta paikalta, kuin se kuuluisa pieru. Laitoin takin päälleni ja ryntäsin ulos ovesta. Taksia ei vielä näkynyt, joten jäin odottelemaan sitä ravintolan nurkalle.

- Huhuu Ernesti, eikö taksi ole vielä tullut, Irmeli huuteli ovelta.
- Ei ole ja minulle tuli muita suunnitelmia, vastasin paniikissa takaisin.
- Eikö me mennäkään teille?
- Ei, äiti soitti juuri sairaalasta ja joudun menemään sinne isää katsomaan, keksin hätävalheen.
- Voi harmi. Heitätkö minut kuitenkin samalla taksilla himaan?
- Joo, mutisin ja päätin mennä etupenkille varmuuden vuoksi.

Taksi tuli parissa minuutissa ja kiersin sen toiselle puolelle mennäkseni etupenkille. En kerinnyt ottaa edes etuoven kahvasta kiinni, kun Irmeli tarttui kädestäni ja työnsi minut auton takapenkille. Irmeli kertoi taksille osoitteen ja auto lähti matkaan. Istuin paniikissa Irmelin vierellä ja mietin kuumeisesti poispääsyä.

- Oletko sinä tappanut monta noilla tisseilläsi? Kysyin varovasti Irmeliltä.
- Heh, ei näiden väliin vielä kukaan ole kuollut, vaikka nämä valtavat ovatkin, Irmeli nauroi ja heilutti rintojaan.
- Hy...hyvä juttu, änkytin.

Minulla ei ollut aikomustakaan olla hänen ensimmäinen uhrinsa, joten hivuttauduin aivan kiinni takaoveen ja toivoin matkan olevan ohi nopeasti. Aivan kuin joku olisi kuullut toiveeni, matka päättyikin pian erään kerrostalon pihaan.

- Soita mulle, vietetään joskus oikein sellainen räjähtävä bailuilta, Irmeli sanoi ja ojensi pienen paperilapun.
- Joo, soitellaan, mutisin ottaessani lapun vastaan.

Taksin lähdettyä jatkamaan matkaa kertomaani osoitteeseen, laitoin lapun suuhuni ja nielaisin sen. En halunnut räjähtää mihinkään Irmelin kanssa.




© Rauno Vääräniemi