www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

01.02.2004

27. Perse-Heimo ja vihreä auto

Päästyäni eroon niistä happamista poliiseista, jatkoin matkaani melkein nopeusrajoitusten mukaan. Pieni ylinopeushan meillä hulluilla on aina verissä, sille ei poliisitkaan voi mitään. Minua ahdisti suunnattomasti tuollainen toisten autoiluun puuttuminen ja vielä moottoritiellä. Itsekin ajoivat kuin hullut, mutta eivät saaneet siitä sakkoa. Päätä oikein kivisti, kun ajattelinkin moisten kaahailijoiden pääsevän kuin koira veräjästä.

Käännyin muutaman kilometrin ajettuani pois moottoritieltä ja tiputin nopeuden puskissa kyttäävän virkavallan harmiksi rajoitusten mukaiseksi. Ajelin vielä noin kymmenisen minuuttia kunnes olin perillä autoliikkeen pihalla. Pysähdyin keskelle pihaa ja katselin sopivaa parkkipaikkaa. Lopulta huomasin ”vain henkilökunnalle” kyltin ja ajoin autoni siihen. Paikka oli kaikenlisäksi vielä aivan pääoven vieressä, joten minulla ei tarvinnut kävellä mistään pihan perältä. Marssin sisälle liikkeeseen ja suoraan info-kyltin alla olevalle tiskille.

- Päivää kaunis neiti, tervehdin jo hieman ikääntynyttä naista.
- Päivää vaan, kuinka voin auttaa.
- Kenen kanssa minulla on ilo asioida?
- Olen Kerttu, tämä asiakaspalvelija sanoi ja naurahti heleästi.
- Minä olen Ernesti. Lähdetkö kanssani vaikka kahville?
- Anteeksi kuinka?
- Ajattelin piipahtaa ensin kahvilla ja joisin mielelläni kupillisen jonkun seurassa, selitin Kertulle.
- Valitettavasti en pääse nyt, mutta kahvilamme on tuolla oikealla, Kerttu sanoi ja viittasi kahvilan suuntaan.
- Kiitos, oli mukava jutella kanssasi, sanoin ja pyörähdin kahvilan suuntaan.

Eipä minulla niin kiire ollut, ettenkö kerinnyt ensin juomaan kupillisen kahvia ja syömään vaikka jonkun pullan. Edellisen pullan olin joutunut nauttimaan ilman juotavaa ja vielä rapussa. Vieläkin hampaissa tuntui narskuvan pienet rapun lattialta pullaan tarttuneet kivet. Pelkäsin hiovani tällä menolla hampaat aivan loppuun, joten kupillinen kahvia oli jo mielenterveyteni kannalta oikea päätös. Kävelin kahvioon ja menin ottamaan tiskiltä pullan sekä kupillisen kahvia. Olin hieman pettynyt liikkeen toimintaan, sillä jouduin maksamaan niistä. Omaa autoa vaihtaessani tutussa liikkeessä minulla ei tarvinnut koskaan maksaa mistään kahvista tai edes lounaista. Tosin nämä näyttivät myyvän niin pieniä autoja, että kate oli varmaan otettava kahvista ja pullasta. Maksoin syötäväni ja menin erääseen pöytään jossa näytti istuvan kaksi automyyjää.

- Hyvää päivää arvon herrat! Tervehdin heitä.
- Päivää vaan. Meillä oli kyllä tässä keskustelu kesken, nimikyltin mukaan vaihtoautomyyjä Risto selitti vaivautuneen oloisena.
- Ei haittaa minua ollenkaan, jatkakaa vaan siitä mihin jäitte, sanoin ja hörppäsin kahvia.

Molemmat myyjät katselivat minua jotenkin oudosti, mutta en antanut sen häiritä mitenkään.

- Oletkos huomannut, että johtaja on vaihtanut taas autoa? Risto kysyi nimikyltin mukaan Samuli nimiseltä myyjältä.
- En ole. Minkä se nyt on ostanut?
- Mersun!
- Häh, miten se on mahdollista? Samuli ihmetteli.
- Ainakin sen nimikkopaikalla seisoo sellainen uudenkarhea ja jumalattoman kallis Mersu. Onhan johtaja aina naureskellut hankkivansa sellaisen, Risto selitti.
- No voi perkele! Samuli kirosi.
- Sanos muuta, Risto huokaisi.

Kuuntelin heidän puheitaan ilahtuneena. Heidän johtajansa näytti olevan laatutietoinen kaveri auton merkin suhteen. Kuka nyt tällaisilla täällä myytävänä olevilla kinnereillä voisi ahdistumatta ajella?

- Milläs pojat itse ajelee, Ladallako? Tiedustelin uteliaana.
- No ei varmaan ajella, Samuli naurahti.
- Jollain paskalla kuitenkin, kun kerran johtajan Mersu vaivaa noin pahasti.
- Olisit itsekin hieman kateellinen sellaisesta uudenkarheasta miljoonaluokan Mersusta, Risto sanoi.
- En tippaakaan, totesin rauhallisesti.
- No just, sinullahan on varmaan sellainen, Samuli naurahti.
- Pitää paikkansa. Minulla on ollut niitä jo useampia, selitin innoissani.
- Meillä on tuolla vaihtoautohallissa sellainen -82 mallinen diesel. Tulit varmaan sitä vaihtamaan sillä omalla miljoonaluokan Mersullasi, Samuli hekotteli.

Kummaa porukkaa nämä vaihtoautomyyjät. Onneksi olin pysytellyt jo pitemmän aikaa aivan uusissa autoissa. Vaihtoautomyyjät poistuivat hilpeästi naureskellen kahvilasta ja minä jäin katselemaan heidän peräänsä. Ahdistuin moisesta naureskelusta niin pahasti, että meinasi jäädä loput kahvit juomatta. Sain kuitenkin kasattua itseäni niin paljon, että sain tungettua pullan jämät suuhuni ja hörppäsin loput kahvit.

Nousin tämän jälkeen pöydästä ja kävelin käytävää pitkin kohti liikkeen pääaulaa. Matkalla huomasin oven jossa luki ”sähköpääkeskus”. Koska käytävällä ei näkynyt muita, avasin oven ja astuin pieneen koppiin. Siellä oli jumalattoman iso sulaketaulu. Taulussa näytti olevan vanhanmalliset sulakkeet jotka sai kierrettyä irti. Löysin pienen hakemisen jälkeen sulakkeet joiden kohdalla luki ”vaihtoautohalli” Niitä oli kaiken kaikkiaan viisi kappaletta, joten ruuvasin ne kaikki irti. Laitoin lopuksi sulakkeet taskuihini. Varmistin ettei varasulakkeita ollut paikalla ja poistuin nopeasti kopista.

Oloni parani huomattavasti tämän pienen tempauksen jälkeen. Nyt minua jopa laulatti kävellessäni kohti uusien autojen myyntiä. Lauleskelin itse sanoittamaani kappaletta ”kaksipa mulkkua automyyjää...tralalalaa...”. Yllätyin taas itsekin siitä, että miten helppo noita uusia laulun sanoituksia oli tehdä tilanteesta kuin tilanteesta. Kävelin lauleskellen uusien autojen myymälään ja siellä olevan punaisen auton luokse. Avasin sen polttoainesäiliön korkin ja nuuhkin sitä. Minulla itsellä ei ollut tarkoitus tuikata täällä mitään autoa tuleen, mutta joku muu hullu saattoi tehdä sen minun täällä ollessani. En ollut varma, että oliko sisällä olevien uusien autojen tankeissa bensaa, joten päätin hieman nuuskia niiden tankkeja. Olin juuri kolmannen auton tankin kimpussa, kun vierelleni ilmestyi automyyjä.

- Voinko olla jotenkin avuksi? Tämä myyjä kysyi.

Nostin nenäni bensatankin suulta ja yritin saada bensahöyryjen sumentamiin aivoihini jonkinlaisen kuvan tästä henkilöstä.

- Anteeksi, mutta puhutteko minulle? Tiedustelin edessäni vimmatusti heiluvalta myyjältä.
- Kyllä puhun.
- Voisitteko olla hetken aikaa paikoillaan jotta saan teistä jotain selvää, pyysin häntä.
- Minähän olen seissyt koko ajan paikoillaan, myyjä hämmästeli.
- Vai niin, no sitten minun pitää lopettaa oma heiluminen, totesin ja otin kiinni auton katosta.
- Tulitteko te tänne saamaan vain nuppinne sekaisin? Automyyjä tiedusteli.
- En, olin kyllä sekaisin jo tänne tullessani.

Automyyjä kuului selittävän jotain, mutta se meni ohitse korvien, kun odotin bensahöyryjen haihtumista päästäni. Parin minuutin seisoskelun jälkeen näköni palautui normaaliksi ja pystyin hahmottamaan edessä seisovan myyjän.

- Anteeksi heikko oloni, halusin vain tarkastaa, että onko näiden uusien autojen tankeissa bensaa. Se on nimittäin turvallisuuskysymys, selitin myyjälle käyttäytymistäni.
- Hyvin vähän, eikä se ole mikään ongelma, myyjä murahti.
- Myyttekö uusia autoja? Tiedustelin häneltä.
- Kyllä myyn.
- Oletkos myynyt vihreitä autoja?
- Olen vaikka kuinka monta. Oletkos ajatellut ostaa sellaisen? Myyjä uteli puolestaan minulta.
- En, poltin viimeksi yhden sellaisen.

Kumma miten tuollainen tunnustus sai tähän myyjään vipinää. Hetkessä hän oli ruuvannut vieressä olevan auton polttoainesäiliön korkin paikoilleen ja taluttanut minut mahdollisimman kauas kaikista autoista.

- Kiitos, ilma onkin täällä paljon raikkaampaa, sanoin myyjälle joka roikkui vielä kiinni hihassani.
- Niin, olitko autoa ostamassa? Myyjä uteli.
- En. Myitkös tässä jonkun aikaa sitten yhden uuden auton Kaaleppi Kilarille?
- Kyllä myin, sellaiselle vanhalle idi..., siis tarkoitan ikämiehelle, myyjä selitteli.
- No hyvä, sitten minulla olikin asiaa sinulle.
- Mennään tuonne minun koppiin, myyjä mutisi ja lähti kävelemään edellä.

Seurasin myyjää koppiin ja luin hänen nimensä kopin ovenpielestä. Myyjä oli nimikyltin mukaan Heimo Hanuri. Luettuani nimikyltin minua alkoi naurattaa aivan jumalattomasti. Myyjä meni istumaan pöydän toiselle puolelle ja katseli minua ihmeissään.

- Anteeksi, mutta se ei ole minun vika, että te olette aivan perseestä, hekottelin ääneen.
- Niin, se Kaaleppi Kilaria koskeva asia, Heimo murahti.
- Kaaleppi on isäni ja sinä perse-Heimo möit sille vihreän auton. Halusiko isä nimenomaan vihreän?
- No ei halunnut, Heimo nikotteli.
- Myit kuitenkin!
- Kun se oli jotenkin jäänyt myymättä ja piti saada pois täältä hallista, Heimo puolusteli.
- Kuulehan nyt perse-Heimo. Minä sain hirveän trauman siitä autosta ja se paloi. Isä joutui ostamaan toisen auton eri liikkeestä ja se oli keltainen Yaris. Ellet halua tästä vääränvärisen auton myynnistä mitään oikeusjuttua ja ihmisoikeusjärjestöjä kimppuusi, niin soitat isälleni ja sovit tapaamisen huomiseksi.
- Minkä takia? Heimo ihmetteli.
- Vaihdat sen isän uudehkon keltaisen auton sellaiseen samanlaiseen kuin se vihreä oli, mutta johonkin perusväriseen.
- Ei siitä mitään oikeusjuttua voi nostaa, Heimo sanoi.
- Kyllä voi, tilaussopimuksessa lukee värin kohdalla, että punainen.

Äiti oli kertonut mitä tilaussopimuksessa luki, itse en ollut päässyt sitä näkemään. Koska isä oli edelleen ahdistunut siitä kirkuvan keltaisesta autostaan, niin ajattelin hieman jelpata häntä auton vaihdossa.

- Niin no, ehkä me voisimme tulla hieman vastaan tässä tilanteessa, Heimo nikotteli.
- Tuossa on tarpeellinen väliraha, sanoin ja heitin Heimolle nipun euroja.
- Tässähän on viisituhatta euroa, Heimo hämmästeli laskettuaan rahat.
- Pitää paikkansa. Huomenna luovutat isälle uuden auton ja sanot sen olevan liikkeen hyvitys siitä teidän väripetoksesta.
- Minun pitää jutella tästä johtajan kanssa, Heimo nikotteli.
- No juttele sitten, hymähdin hänelle.

Heimo poistui aika nopeasti kopistaan setelinippu mukanaan. Koska Heimo tuntui jostain syystä viipyvän aika pitkään reissussa, niin otin nipun hänen käyntikorttejaan ja kirjoitin niihin etunimen eteen perse-sanan. Päälle laitoin kaksi normaalia käyntikorttia. Tosin niiden takapuolelle raapustin ”perse-Heimo”. Sain vielä odotella tovin aikaa, ennen kuin Heimo palasi.

- Kyllä se onnistuu, hän mutisi istuutuessaan tuolilleen.
- Viisas johtaja teillä, totesin ilahtuneena.
- Niin no, kun se johtaja pelaa korttia Mersu-liikkeen johtajan kanssa aina perjantaisin ja te kuulemma tunnette hänet oikein hyvin, Heimo nikotteli.
- Onhan sitä tullut muutama kauppa tehtyä hänen kanssaan, totesin vaatimattomasti.
- Tämä väliraha riittää aivan mainiosti, isänne saa sellaisen ilmastoidun mallin ja heti huomenna.
- Kiitos perse-Heimo, olet nimeäsi parempi myyjä, totesin noustessani tuolista.

Kävelin tyytyväisenä ulos kopista ja aulan läpi suoraan pihalle. Enpä olisi arvannut, että minun ahdistuksestani oli tässäkin tapauksessa hyötyä. Jos en ahdistuisi pienistä autoista, niin ajaisin jollain kinnerillä, enkä tuntisi Mersu-liikkeen johtajaa henkilökohtaisesti. Autolleni mennessä törmäsin kahteen tuttuun myyjään. Risto ja Samuli olivat tupakalla Mersuni vierellä.

- Ota tuosta, voit vaikka tarvita, sanoin Ristolle ja iskin hänelle kouraan viisi sulaketta.
- Häh?

En viitsinyt jäädä kuuntelemaan heidän kateellista narinaa toisten kalliista Mersuista, vaan istahdin autooni ja kaasuttelin pois pihalta. Olin tähän reissuuni todella tyytyväinen. En ahdistunut koko aikana juuri nimeksikään ja sain hyvitettyä isälle sen polttamani auton. Tosin olinhan kerran jo sen hinnan hänelle maksanut, mutta osa niistä rahoista meni isän hajottaman myyntikopin korvaamiseen.




© Rauno Vääräniemi