www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

28.3.2018

265. Inga Nase

SUNNUNTAI 21.12.

Posti-Paten kanssa vänkääminen sai suuni kuivumaan ja minulla alkoi tehdä mieli kahvia. Tuumasta toimeen ja keittiöön kahvin keittoon. Kahvinkeitin löytyi helposti, mutta kahvinpuruja piti etsiä hetki. Aikani kaappien ovia availtuani löysin ne ihan kahvinkeittimen vieressä olevasta kaapista. Otin kahvipaketin käteeni ja luin ääneen tekstin sen kyljestä:

- Tumma paahto.

Paketin toisella puolella oli täysin sama teksti.

- Onko tämä nyt jotain vittuilua meitä valkoisia kohtaan?

Teksti ei muuttunut miksikään, vaikka kuinka kääntelin ja vääntelin pakettia käsissäni. Tämän oli pakko olla jotain rasismia valkoihoisia kohtaan. Miksi kahvi ei olisi voinut olla vaikka vain päivettynyttä, mitä, häh? Olisihan paahtoja voinut olla vaikka ensimmäisen asteen paahto, toisen asteen paahto ja niin edelleen. Asia alkoi ahdistaa mitä suurimmissa määrin ja kahvinkeitto jäi kesken. Enhän minä nyt tuollaista voinut mättää suodattimeen, se kun oli hailakan ruskea. Availin summamutikassa keittiön kaappeja ja etsin jotain ratkaisua tähän ongelmaan. Avatessani toista tai kolmatta kertaa kuivauskaappia, näin sen ylähyllyllä tyhjän maitopurkin. Varvistin ja noukin sen käteeni.

- Hahaa, ratkaisu, pistetään tumma paahto vaaleaan maitopurkkiin, eheheheheee.

Tuumasta toimeen ja valutin kahvinpurut maitopurkkiin. En tiedä mistä purkki oli peräisin, todennäköisesti jotain Ainon juttuja. Harmi, että se kärtty oli kadonnut, niin en voinut kysyä häneltä tästäkään asiasta mitään. On se kumma miten vaikea on löytää kunnollista palvelusväkeä, vaikka en muistakaan palkanneeni Ainoa. Koska olin löytänyt ratkaisun tumman kahvin ongelmaani, lapoin kahvinpuruja maitopurkista suodattimeen ja rallattelin onnellisen miehen onnellista rallatusta:

- Mustaa valkoisella, trallallaa, valkoisella mustaa, trallallaa ja he kohtaavat ruskean, trallallaaa.

Laitoin kahviin reilusti maitoa, ihan vain periaatteen vuoksi. Kahvin kanssa teki mieli jotain makeaa. Kolusin kaappeja ja löysin sieltä täytekeksejä. Irrottelin puoliskot toisistaan ja nuolin täytteet pois. Laitoin lopuksi puoliskot paikoilleen ilman täytettä ja takaisin keksipakettiin. Joku raja se piti makean syönnillä olla, perustelin itselleni tekoa. Ihan hullua syödä kuivia keksejä, kun saattoi noin helposti syödä vain pelkän herkullisen sisustan.

- Kop, kop, kop.

Kuuntelin korvat höröllä, sillä kuulin jostain vaimeaa koputusta. Koputus kuitenkin loppui, joten hörppäsin lisää kahvia.

- Kop, kop, kop.
- No vittu mikä siellä päässä taas kopisee? murahdin ja hakkasin nyrkillä päätäni.

Johan nyt on kumma, kun ei ihminen saa olla omalta päältään rauhassa, puhisin kiukkuisena. Olisiko se nyt ollut liikaa vaadittu, että olisi saanut juoda mukillisen kahvia ihan ilman mitään pään sisäisiä kopinoita? No ei olisi!

- KOP, KOP, KOP.
- No niin, nyt se kuuluu jo eteisestä, parahdin.

Olinko jo irtaantunut ruumiistani, kun päänsisäinen kopina kuului jo eteisestä? Nipistin itseäni, ja sen mukaan olin kyllä yhä siellä missä minun pitikin olla.

- Huhuu, onko siellä ketään? kuului eteisestä.

Ääni ei ollut Ainon, joten nousin tuolilta ja astelin varovasti eteiseen. Eteinen oli tyhjä, mutta oven takaa rapusta kuului naisen huhuilua. Avasin ovet ja näin rapussa hieman turvonneen noin kolmikymppisen naisen siideritölkki kädessään. Nainen huomasi minut ja sanoi:

- Ihanaa, olit kotona. Saanko tulla juttelemaan?
- Ei käy, en anna tuntemattomille.
- Inga Nase, se on nimeni, nainen tarjosi kättään.
- Juu, kiitos ei, en kättele sunnuntaisin ketään vieraita.
- Ei se mitään, voin minä halatakin, Inga kähisi.

Yritin vetää oven kiinni, mutta Inga tunki ovenväliin ja sanoi tarvitsevansa keskusteluapua. Vilkaisin tarkemmin mitäänsanomattoman näköistä turvonnutta siideripissistä ja murahdin:

- Pilallahan tämä päivä jo muutenkin on, joten tule sisään, mutta tarpeet tehdään vessaan.
- Kiitos, tämä tekee hyvää masennukselleni.

Kiirehdin nopeasti keittiöön veitsilaatikon eteen. Naisen tullessa perässä, komensin hänet olohuoneen puolelle mahdollisimman kauas veitsistä. En halunnut kenenkään alkavan viiltelemään itseään veitsilläni. Ei olisi nimittäin mitenkään helppoa enää leikata leipää sellaisella veitsellä, jolla joku olisi viiltänyt itsensä hengiltä. Pahimmassa tapauksessa minun pitäisi sen jälkeen syödä aina limput kokonaisena. Ei, sellainen ei vaan käynyt laatuun, joten nainen sohvalle mahdollisimman kauas veitsistä.

- Kiva asunto sulla, Inga totesi.
- On se.
- Eikö ole yhtään lemmikkiä?
- Ei.
- Minulla on kymmeniä marsuja, kesyrottia ja hamstereita. Voisin myydä sinulle muutaman.

No niin, pitihän se arvata, että tässä oli joku rotta haudattuna, puhisin kahvikuppi kädessäni. Minä en todellakaan halunnut asuntooni mitään muuta elävää kuin minä itse ja mahdollisesti joku nainen. Se joku nainen ei kuitenkaan ollut tuo Inga Nase.

- Ei jyrsijöitä, en pidä niistä, puistelin päätäni.
- No voi, mutta miehet ovat hieman rajoittuneita, Inga totesi.
- Sinun piti jutella, ei kaupitella rottia, huomautin naiselle.
- Elukoiden purut ovat loppu ja viittä kania pitäisi käyttää eläinlääkärissä. Sinullahan on auto.
- Sori, ei ole eläinkuljetuslupaa. Lisäksi lääkärini on sanonut, että sfinksahtanut skismani nousee toiseen potenssiin, mikäli joudun tekemään jotain vastentahtoisesti.
- Ahaa, minä syön kyllä lääkkeitä. Masennun herkästi ja nyt on vähän matalat fiilikset.

Inga selitti pitkän litanian siitä miten hän masentuu välillä pitkäksi aikaa ja välillä taas menee tuhatta ja sataa elukoidensa kanssa. Ne piristivät häntä, mutta välillä siivoaminen tahtoi jäädä ja asunto haisi kuulemma toisinaan aika pahalta.

- Siideri loppui, saanko kahvia? Inga kysyi.

Keittimessä oli vielä liru kahvia, jonka olin ajatellut kaadella omaan kuppiini. Katsoin naista ja mietin, että pitäisikö pyytää sitä näyttämään paljasta persettä, että saisi kahvia. Mitä pitempään ja tarkemmin katselin häntä, niin sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että hän saa kahvinsa vain sillä ehdolla, että pitää vaatteensa päällään. Joku raja se oli minullakin, ja se raja meni nyt ja tässä. Nousin ylös, otin tiskipöydältä tiskaamattoman kupin ja kaadoin kahvin siihen. Siinä samalla tuli mieleeni, että Aino on todellakin lähtenyt, ei täällä ennen ollut mitään tiskaamattomia astioita missään. Jätin kahvikupin keittimen viereen ja sanoin naiselle:

- Saa noutaa ihan itse, meillä ei ole sohvalle tarjoilua.
- Khihihii, onpas hauskasti sanottu.

Hörpimme kahvia hiljaisuudessa, sillä en keksinyt mitään sanottavaa. En puhunut marsua, enkä rottaa, niin jutustelun aiheet olivat aika vähissä.

- Asut siis yksin, Inga aloitti keskustelun.
- Voi olla, en ole ihan varma.
- Minäkään en ole naimisissa. En voi jättää jyrsijöitäni miehen vuoksi. Olisihan se toisaalta kiva silittää kania kahdestaan jonkun kanssa.

En sanonut mitään, sillä mietin itse vain mirrin silittämistä, sellaisen karvaisen ja kostean. Jos nainen haluaisi silittää sitä kanssani, niin mikäs siinä, en minä vastustellut.

- Sellaista pehmeää isoa kania, Inga sanoi silmät kiinni.
- Siis pehmeää jänistä? kysyin.
- Niin, pehmeää jänistä, Inga huokaili.

Olin jo kaivamassa jähmeän penikseni housuista pyytääkseni naista silittämään sitä, kun tajusin taas miten vastenmielinen tuo nainen oli siinä mielessä.

- Oi, oi, marsujen nukkumaanmenoaika, Inga ponkaisi ylös tuolista.

En kerinnyt kommentoida mitään, kun nainen singahti eteiseen, laittoi tohvelinsa jalkoihinsa ja ryntäsi ulos asunnostani. Menin sulkemaan oven, sillä se jäi selälleen. Olin juuri vetämässä sitä kiinni, kun yläkerrasta laskeutui kaikkien kyykkyviulistien esi-isä, eli Mikko Alapallo. Tuo keski-ikäinen kuvotus pysähtyi kohdallani ja sanoi:

- Tein juuri tiukkaakin tiukemman musiikkivideon.

Sanojensa vakuudeksi Mikko pamautti kädellään tiukkojen nahkahousujen verhoamaa turvonnutta ahteriaan. Äänikin oli kuin olisi valasta läimäissyt.

- Se tulee ulos ensi viikolla joka tuubista, Mikko jatkoi.
- En katso enkä kuuntele tuubeja, puistelin päätäni.

Jätkä oli ällöttävä ja niin pollea kuin vai ikinä voi olla. Mietin hetken, että miten kommentoisin tyypin musiikkivideota, kun huomasin pienen rypyn hänen nahkapöksyissään.

- Oletko laihtunut? kysyin häneltä.
- E-en kait, miten niin?
- No kun nuo nahkahousut pussiintuvat vai pitäisikö sanoa, että roikkuvat.
- Voi herttileija sentään, että minun työhousuniko roikkuvat? Mikko parkaisi.
- Kun kerran tuli puheeksi, niin ei näytä kyllä mitenkään hyvältä.
- Kiitos, nyt tuli hätä käteen.

Mikko pyörähti ympäri ja katosi takaisin yläkertaan. Hah, siitä sai, ajattelin tyytyväisenä. Tyypillä menee varmaan seuraavat pari tuntia peilin edessä takapuolta tiiraillen, että mistä kohtaa nahkahousut roikkuvat. Eiväthän ne roikkuneet mistään, kyllä siinä ahterissa oli niin paljon ihraa. Jälleen kerran piti todeta, että toisen mielipaha oli oma onni, ei sille vaan mitään voinut. Elämäni tarkoitus oli olla onnellinen, vaikka sitten toisten kustannuksella. Ernestin napa oli kaikista lähimpänä Ernestiä.

Palasin asuntooni ja suljin huolellisesti molemmat ovet. Suunnittelin jo ruuvaavani ovikellon irti, sillä en todellakaan halunnut enää kenenkään soittavan sitä tänään. Joku raja se oli ovikellonkin soitolla, ainakin minun ovikellon. Alaoven ovikoodi esti tuntemattomien pääsyn rappuun, mutta talon asukkaat ja posteljooni kyllä pääsivät siitä huolimatta ovelleni.

Mietin hetken aikaa, että pitäisiköhän minun alkaa tehdä ennaltaehkäisevää työtä. Voisin käydä soittelemassa jokaisen asukkaan ovikelloa tässä rapussa ja kertoa, etten halua heidän tulevan soittelemaan minun ovikelloani. Ehkä tuollainen henkilökohtainen lähestyminen olisi parasta. Tai sitten ei. Entä jos jokainen kokee olevansa minulle palveluksen velkaa ja tulee soittamaan ovikelloani ollakseen sujut kanssani. Ei jumalauta, että ihmiset voivat sitten olla vaikeita. Jäävät muka velkaa jostain ovikellon soittamisesta, hei haloo!

Näin jo naapurit jonottamassa ovelleni saadakseen maksettua velkansa. Entä jos joku tai vaikka kaikki haluavat maksaa velkansa korkojen kera? Jos minä olen vaikka soittanut kolme kertaa jonkun ovikelloa, ja tämä haluaakin maksaa velkansa korkojen kera soittamalla ovikelloani vaikka kolmekymmentä kertaa. Minähän tulisin hulluksi siitä rimpauttelusta, ei jumalauta mikä kohtalo.

Otin seinähoitosession, sillä kuvittelemani ovikellon soittorumba sai pääni kipeäksi ja sydämeni hakkaamaan hullun lailla. Olin varmaan vartin paukuttamassa päätäni, ennen kuin se tokeni ja saatoin taas ajatella asioita järkevällä tavalla.

- Ei kukaan maksa noin paljon korkoja, ihmiset ovat pihejä, lohduttelin itseäni.
- Ei niin.
- Ehkä saan juuri ja juuri saman verran takaisin ja piheimmiltä vain puolet siitä mitä olen itse antanut.
- Juuri näin Ernesti, nyt sinä olet oikean soitannan jäljillä, kehuin itseäni.
- Kyllä, tämähän sujuu kuin humppa hullun kanssa.


© Rauno Vääräniemi