www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

20.3.2018

264. Lisää postia

SUNNUNTAI 21.12.

Taisi vetää kunnolla kooman puolelle, sillä avattuani silmät seuraavan kerran, ulkona oli täysin pimeä. Katsoin kelloa, mutta se oli vasta seitsemän illalla. Sohvatyyny oli märkä kuolasta, joten käänsin sen nopeasti ympäri ja kokeilin poskella sen toista puolta.

- Kuiva, ei mitään hätää Ernesti, lohduttelin itseäni.

Siinä sohvalla istuessani mieleeni tuli yllättäen sellainen seikka, että voisihan sitä istua sohvalla jonkun toisen kanssa. Niin, mutta kenen kanssa? Mietin Ainoa, mutta jotenkin se ei vaan tuntunut oikealta seuralaiselta sohvalle. Naista ei näkynyt missään, mikä pisti hieman ihmetyttämään. Kyllä se yleensä täällä ramppasi, varsinkin jos olin kuolannut tai sotkenut jollain tapaa. Moralisti tuntui olevan heti paikalla huomauttelemassa, mutta nyt nainen loisti poissaolollaan. Katsellessani ympärilleni huomasin jääkaapin ovessa ison punaisen lapun, jota siinä ei ollut aikaisemmin näkynyt.

Nousin sohvalta ja menin jääkaapin eteen. Lapussa oli lyhyt ja ytimekäs viesti: ”Pidä tunkkis, perkele!” Ei mitään muuta, ei allekirjoitusta eikä muuta. Käsiala oli Ainon, mikä toi rauhan minulle. Jos se olisi ollut jonkun toisen, niin en voisi olla ollenkaan varma, ettei tuo outo kirjoittelija olisi vaikka nuoleskellut jääkaapissa olevia kaljatölkkejä tai ruokia.

- Hyi, yööök, yööök, toisten nuolemia kaljatölkkejä, yökkäilin ääneen.

Minun oli aivan pakko ottaa kaljatölkit pois jääkaapista ja tiskata ne. Kuivaamisen jälkeen nostin ne takaisin kylmenemään. Tein sen siksi, koska minulle tuli mieleeni, että joku on voinut kopioida Ainon käsialan ja nuollut samalla kaljatölkit. Oikein puistatti ajatella moista porsasta omalla rakkaalla jääkapillani. Meinasin ottaa yhden oluen, mutta tiskaamisen jälkeen tölkki tuntui liian lämpimältä. En ottanut, vaan palasin takaisin sohvalle miettimään elämäni uusinta käännettä.

- Kuka jumalauta täällä nyt siivoaa? Mutisin itsekseni.
- Ernesti ei ainakaan siivoa, tein pikapäätöksen.

Jotenkin tuota siivoamista miettiessäni sain takauman alastomista naissiivoojista. En tiedä mistä sellainen tuli, mutta myös Piirakka Paljaana Pinnat Puhtaaksi niminen firma tuli mieleeni. Yritin pinnistellä kyseisen lafkan puhelinnumeroa mieleeni, mutta siinä kohtaa takaumani petti.

- Ei ole miehen elämä helppoa, manailin. - Heti kun muistaa herkun nimen, niin ei muista miten siihen saa yhteyden.

Meinasin suuttua itselleni, mutta sitten tajusin, ettei niin kivalle tyypille kuin oma itse, kannata suuttua. Olin juuri rauhoittelemassa itseäni, kun ovikello soi vaimeasti kilahtaen. Konttasin taas eteiseen, etten tulisi kiirehtineeksi itselleni stressiä. Raotin postiluukkua ja kysyin siitä:

- Kuka siellä?
- Täällä olisi teille lähetys, oven takaa kuului tutulla postimiehen äänellä.
- Ei täällä ole muita kuin minä, joten se ei voi olla meille.
- Ernesti Kilarille lähetys, Posti-Pate jatkoi sinnikkäästi.

Avasin oven ja totta tosiaan, postityypillä oli minulle lähetys. Luulin saavani jonkun pakatun jutun, mutta miehellä oli toisessa kädessään pyyhe ja toisessa kädessään iso tekokyrpä, joka vaikutti jotenkin omituiselta. Tajuttuani miehen kantamukset, lävitseni kulki varmaan miljoona volttia. Oliko tuo tee-se-itse homo tulossa luokseni? En, en todellakaan ollut niin yksinäinen, että haluaisin mokoman vaihtoehtoihmisen seuraa. Kauhukseni huomasin vielä, että pyyhkeessä oli Mikko Alapallon kuva, sen yläkerrassa asuvan nahkahousuisen kyykkyviulistin. Jätkän silmälasien pokat olivat niin isot, että hänen piti kulkea ovista sivuttain, etteivät pokat kolise karmeihin.

- Minusta tuntuu, etten voi koskea noihin, osoitin tavaroita.
- Voin nostaa nämä eteiseen, siellä näyttääkin olevan jakkara, Posti-Hååkkani katseli sisälle asuntooni.
- Et voi, puistelin päätäni.
- Ehkä minä jätän nämä tähän rappuun?
- Keneltä ne ovat?
- En tiedä, sain vain toimeksiannon.
- Mistä, keneltä? Kaivoit kuitenkin nuo omasta kaapistasi, pervo.
- No hei, pois se minusta.

Postimies alkoi kimpoilla oikein kunnolla, kun ilmoitin epäileväni, että hän on kaivanut omasta itsestään tuon ihmeellisen näköisen tekojortikan.

- Sitä paitsi, tämä elin on saippuaa, Posteljooni-Joona selitti.

Ei jumalauta, että sekin vielä. Nyt näin sieluni silmin, kun tuo tyyppi on pessyt itsensä tuolla jormalla suihkussa. Jos olisin vain jatkanut sohvalla kuolaamista, niin olisin paljon onnellisempi kuin nyt hereillä ollessani.

- Oletko saanut sen jo vaahtoamaan? Kysyin Paketti-Petteriltä.
- Mitä saanut?
- No tuon kikulin vaahtoamaan. Ei kait se luulisi olevan kovin vaikeaa tuollaiselle miehelle.
- En ole, en koske asiakkaiden lähetyksiin vaahdottaakseni niitä.
- Mutta koskit kuitenkin, vänkäsin vastaan.
- Mitä koskin?
- No tuohon kyrpään. Tuntuiko hyvältä?
- Ei tuntunut! Toimitan vain tämän lähetyksen teille, menikö jakeluun?
- Ei mennyt, jos postin jakelusta oli kyse. Se ei vaan toimi nykyisin.
- Toimiipas, olen nytkin tässä ovellanne toimittamassa lähetystä.

Kauhean tympeä tyyppi, ajattelin harmistuneena. Missä on se iloinen ja hyväntuulinen asiakaspalvelu, jota haluaisin. En minä halunnut ovelleni ketään turpa rutussa. Halusin ovelleni kauniita hymyjä ja ehkä vähän paljasta pintaa ja nimenomaan naispuoleista paljasta pintaa.

- Otatko sinä vastaan tämän lähetyksen, vai jätänkö nämä tähän rappuun?
- Otan, mutta varo koskemasta minun käsiäni. En halua mitään teikäläisten tartuntaa.
- Meikäläisten?
- No tuolla tavalla hassusti pukeutuneiden. Mistä lahkosta olet?
- Minä en ole lahkosta, olen Postin palveluksessa.

Kumma inttäjä, mietiskelin miehen kommenttia. Myöntäisi vaan vapaaehtoisesti olevansa hihhuli, niin ymmärtäisin taatusti häntä paremmin. Tuollainen omien omituisuuksien panttaaminen sisällä oli ihan hullua. Vaikka se oli ihan hullua, niin se ei kuitenkaan ollut niin hullua, että sillä olisi päässyt suljetun rauhaan.

- Miksi muuten ramppaat täällä jatkuvasti?
- Kuljetan postia.
- Myös sunnuntaina?
- Silloin kun postia tulee, jopa sunnuntaina.
- Entä jos en halua ottaa vastaan sunnuntaisin mitään postia?
- Eih, tämä ei voi olla totta, postimies pyöritteli päätään.
- On se totta, sunnuntaisin en halua edes ilmaisjakelua, nyökyttelin päätäni.

Katselin voitonriemuisena postimiestä, kun tämä osoitti alistumisen merkkejä. Lopulta mies tuumasi, että hänen on parasta nyt lähteä ja palata takaisin heti maanantaina. Miehen käännyttyä ympäri ja aloittaessa laskeutumista alaovelle, pinkaisin hänen ohitseen sukkasillani. Pysähdyin alatasanteelle ja sanoin:

- Jumalauta, mihin meinaat sen minun postin kanssa mennä? Et kait suunnitellut vetäväsi välistä noita.
- Huoh, en todellakaan meinannut tehdä niin.
- Myönnä pois, halusit vetää tuon jorman jalkovälistäsi.
- En, en meinannut. Nyt minä jätän nämä tähän rappuun ja poistun paikalta. Hyvästi ikuisiksi ajoiksi!

Posti-Paavo asteli ohitseni alaovelle, avasi sen ja poistui kiroille ulos.

- Voi vittu, heti suuttui, tuhahdin miehen perään.

Noukin pyyhkeen ja kikulin rapusta ja vein ne vessaan pyykkikoneen päälle. Päätin miettiä myöhemmin, että mitä niille tekisin vai tekisinkö yhtään mitään. Tämä oli jo toinen lähetys tänään, mikä pisti huolestuttamaan aika kovasti. Entä jos asuntoni olisi viikon päästä lattiasta kattoon täynnä kaikenlaista paskaa, jota en ollut tilannut? Edes ruumiskoirat eivät löytäisi minua, kun olisin kaikenlaisten hajustetuista saippuoista vuoleskeltujen tekokikuleiden hautaamana. Meinasin käydä liimaamassa oveen tekstin, ettei enää tänään tekokyrpää. Otin jo tussin käteeni, kun mieleeni tuli, että se teksti saattaisi antaa väärän signaalin naapurustolle. Siinä olisi vaara, että kaikki naiset alkaisivat kaveerata kanssani ihan vääristä syistä. Ei saatana, sellaista tulisi välttää viimeiseen asti.


© Rauno Vääräniemi