www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
3.3.2018
SUNNUNTAI 21.12.
Nälätti, joten avasin jääkaapin. Olihan siellä ruokaa, mutta mikään ei napannut nyt. Välistä vedettyjä munia olisi tehnyt vähän mieli, mutta kun ei ollut naista paikalla. Vain naisen jalkojen välistä vedetyt munat maistuivat hyviltä, muut olivat ikäviä kompromisseja. Ei kiitos siis, sillä en halunnut tehdä sunnuntaina kompromisseja ruokani suhteen. Mitä enemmän vatsani alkoi kurnia, niin sitä isommaksi ahdistukseni kasvoi. Voitelin nopeasti kaksi hapankorppua alapuolelta ja rouskuttelin ne, että saisin ajatukseni taas kulkemaan paremmin.
- Pizzan päälle mä haluan sut, hihkaisin!
- Mutta kenet? Kuka olet se sut?
Johan tuli taas dilemma omasta sanomisesta. Miksi, miksi en ikinä opi olemaan sanomatta mitään sellaista, mistä ei tulisi isoa ongelmaa omaan päähäni? Perseen suti, manailin itseäni kolutessani mainospostia. Nyt piti löytää nopeasti jonkun pizzakeisarin mainos ja päästä tilaamaan. C-portaassa asui kyllä pizzamies, mutta kaikki naapurit vituttivat minua nyt siihen malliin, että päätin tilata lätyn jostain muualta. Löysin lopulta naapurikaupunginosan pizzamestan mainoksen ja näppäilin heidän numeron.
- ÖRLKEHT PIZZA
- Häh? älähdin luuriin.
- ÖRLKEHT PIZZA, miten voin auttaa?
- Ernesti tässä terve. Laita minulle yksi pizza, kaikki mausteet ja lisukkeet.
- Kaikki? Se tule kallis.
- Sopiiko autoon?
- Autoon? Sopii, mutta maksa maltaita.
- Maksan rahalla.
Voi vittu mikä apina, ajattelin mokomasta mallastyypistä. Minä en todellakaan ollut mikään rehupuntti, jolla oli mallasta varastot pullollaan. Käsittämätöntä, että noiden pizzamiesten kotimaassa voi maksaa vielä maltailla, puhisin maailman kehitysmaita.
- Mene yksi tunti.
- Tunti? Saat satasen extraa, kun tuot sen minulle kahdessakymmenessä minuutissa.
- Kaksikymmentäkö minuuttia? Missä sinä asut?
Kerrottuani osoitteeni, pizzahemmo jäi toistelemaan sitä kuin vajaan rauhoittavan annoksen saanut hullu. Epäilin jo hetken, että olin soittanutkin suljetulle kanttiiniin, ja myyntivuorossa oli joku potilas. Osaa kun oli kuntoutettu ihan käytännön hommissa, eli esimerkiksi kanttiinissa myymässä pastilleja.
- Sopii, minä tulla kaksikymmentä minuuttia ja saada sata euro ylimääräistä.
- Kiitos ja näkemiin.
Löin luurin kiinni, ennen kuin tyyppi alkaa tinkiä jostain lisukkeista. Puhelun jälkeen jäin miettimään, että enpäs tullut kysyneeksi mitä se pizza sitten maksaa, mutta nälkäiselle kaikki on hintansa väärti. Köyhät ne kitisevät ruoan kalleudesta, hihittelin itsekseni.
- Jos Ernestillä on nälkä, niin Ernesti syö vaikka hevosen, vaikka sellaisen kalliin ravihevosen, ehehehee, hekottelin onnellisen miehen onnellista hekotusta.
Halusin jakaa hyvän oloni tulevasta nälän taltuttamisesta. Otin puhelimen käteeni ja ajattelin soittaa jollekin.
- Jollekin, no vittu kenelle? mutisin tylsänä luuria tuijotellen.
- Itsellekö tässä pitää soittaa?
En minä keksinyt ketään muuta kuin äitini, jolle olisin voinut soittaa. Katselin ikkunasta viereistä taloa ja Mätösen ikkunaa. Soittaisinko sille? En, en todellakaan ole niin epätoivoinen. Siinä ikkunassa pällistellessäni tajusin, että asuntoni ikkunan alta kulkee tie ja siinä kulkee myös jalankulkijoita. Avasin tuuletusikkunan niin auki kuin vain sain ja karjaisin:
- Kyllä lähtee! Lähtee ihan varmasti ja pitkäksi aikaa!
Pari nuorta naista koiran ja lastenrattaiden kanssa pisti juoksuksi. Joku vanhempi papparainen oli tulossa mäkeä alaspäin, mutta pyörähti ympäri ja lähti kiireesti takaisinpäin. Tajusin tehneeni jotain väärin, joten päätin korjata asian huutamalla:
- Älkää peljätkö, se lähtee vain minulta, mutta kyllä lähteekin! Eikä se ole heikkohermoisten katseltavaa!
Ihan sama lopputulos. Porukka alkoi kimpoilla jalkakäytävällä kuka mihinkin suuntaan. Minusta alkoi tuntua siltä, että suussani on jotain vikaa, kun kukaan ei ymmärrä minua. Ymmärsin itse hyvin puheeni, mutta entä jos kaikki ulkopuoliset kuulevatkin minut ihan väärin. Pahimmassa tapauksessa olisin huutanut äsken vaikka mitä levotonta ulos ja pelästyttänyt ohikulkijat. Aloin miettiä, että tunsinko todellakin syyllisyyttä äskeisestä mölyämisestä?
- No en, en todellakaan, ehehehee, ehehehee, repeilin.
Vatsani alkoi kurnia entistä enemmän. Viimeiset minuutit olivat menossa, kun ovikello soi. Ryntäsin salamana eteiseen ja suorastaan paiskasin oven auki. Oven takana seison pelästyneen näköinen mies kahden vihreän vessaharjan kanssa.
- Terve, lippispäinen oranssiin takkiin pukeutunut mies sanoi.
- Alati sairas, mielenterveysongelmia, vastasin miehelle kohteliaasti.
- Köh, köh, minulla olisi tässä teille lähetys.
- En ole tilannut mitään, vastasin.
- Oletteko Ernesti Kilari?
- Saatan hyvin etäisesti muistuttaa kyseistä henkilöä, mutta en usko, että olen.
En tiedä miksi sanoin noin, se vaan jotenkin lipsahti suustani. Jossain sisälläni käytiin nähtävästi ajatustenvaihtoa, josta minulla ei ollut mitään tietoa. Se oli ainoa selitys siihen miksi olin vastannut noin.
- Ovessa lukee Kilari, lippismies sanoi.
- Jos se teksti häiritsee sinua, niin voin ottaa pois tai vaihtaa nimen joksikin toiseksi. Käykö Mulkero?
- Minä vain toimitan lähetyksiä. Voinko jättää nämä teille, kun osoite on oikea ja ovessa on oikea nimi?
- En ole oikein varma, että kykenenkö tasapainoiseen suhteeseen kahden vessaharjan kanssa, sillä minulla on nimittäin jo ennestään yksi vessaharja.
- Yksi, kaksi, kolme, neljä…
- Seis, seis, pitää laskea vain kahteen, kun on kaksi vessaharjaa, keskeytin postityypin laskemisen.
Lippiksen alta pilkottava otsa oli alkanut jo punoittaa aika ankarasti. Jätkä alkoi muistuttaa kypsää punajuurta. Punis puhisi hetken ja kivahti:
- Tässä nämä harjat, ole hyvä!
- Minulleko, siis ihan minä minulle?
- Saat, perk, vit, juuri sinulle. Olkaa niin vit, saat, perk, hyvä!
Otin vessaharjat käteeni ja postihemmo lähti kuin lippis myrskytuuleen. Katselin miehen poistumista ja mietin, että mikäli itse liikkuisin noin nopeasti, niin olisin todennäköisesti aikaa edellä. Saman tien iski taas ahdistus. Jos olisin aikaani edellä, niin enhän minä koskaan tietäisi mitä kello on. Ennen kuin tilani menisi pahemmaksi, päätin olla kiirehtimättä elämässäni, niin pysyisin samalla aikavyöhykkeellä muiden kanssa. Tuollainen hirveä hosuminen ei tehnyt hyvää kenellekään. Puristin vessaharjoja käsissäni ja astelin korostetun hitaasti takaisin asuntooni. Vein harjat vessaan oman harjani kaveriksi. Sanoin harjoille vessasta poistuessani:
- Ei sitten mitään erimielisyyksiä eriväristen kesken. Jos alatte tapella, niin työnnän teistä jokaisen syvälle paskaan.
Siitäs saivat, hihittelin mielessäni sulkiessani vessan oven. Hulluillehan ei aleta soitella poskea, ei edes vessaharjat, kyllä pilleri on niin. Vatsa mouruten palasin olohuoneen sohvalle kelloa tuijottamaan. Aikaa ei enää ollut juurikaan. Aloin hermostua toden teolla. Katselin jo pizzapaikan osoitteen puhelimen avulla, että tiedän mihin lähden riehumaan, kun ovikello soi. Konttasin nyt ovelle, etten vaan tulisi kiirehtineeksi nälän takia. Nousin eteisessä ylös ja avasin oven. Ovella seisoi puoltoistametrinen turkinpippuri, joka sanoi:
- Teille pizza.
Katselin hämmästyneenä normaalia pizzalaatikkoa. Mahtuivatko kaikki mausteet todella noin littanaan laatikkoon?
- Minulla iso nälkä, onko kaikki mausteet?
- Minä epäselvä. Tarkoittako te meidän kaikki mauste?
- Pizzan päälle.
- Minä otta niitä ämpäreittäin, mies viittoili rappuun.
Kurkkasin sinne ja totta tosiaan, rapussa oli muutama iso kannellinen muoviämpäri. Voi vittu, kirosin mielessäni kuulemisen ymmärtämistä. Osoitin pizzaa ja kysyin:
- Mikä pizza tuo on?
- Örlkeht Special. Siinä olla paljo lisukkeita. Hyvä pizza.
- Mitä maksaa?
- 9,50.
- Hyvä, saat kympin, kiitos ja näkemiin.
- Entä, entä kaikki mausteet ja satanen.
- Sori, meni minuutin yli, enkä pidä muoviämpäreistä.
Iskin tyypin kouraan kympin, otin pizzan ja tempaisin oven kiinni. Rapusta kuului oletettavasti turkinkielistä kiroamista. Se vähän sieppasi minua, sillä vasta kirkossa käyneenä en suvainnut toisten kiroilemista. Omat synnit olin saanut anteeksi, joten saatoin tehdä kiroilusyntiä taas ihan vapaasti. Itselleen ei pidä olla turhan ankara. Laitoin välioven kiinni ja poistuin keittiöön ruokailemaan. Pizza näytti hyvältä, oikeastaan yllättävänkin hyvältä. Nyt tiesin mitä tilaisin seuraavan kerran, mikäli tuo paikka suostuu myymään minulle enää mitään.
- Ernesti, rahalla saa mitä vaan, luota siihen, tsemppasin itseäni.
- Kiitos Ernesti, köyhän on pakko myydä saadakseen myös itselleen ruokaa.
- Juuri näin Ernesti.
Pizza ei vanhentunut kovin pitkään keittiön pöydällä, pudotin sen nimittäin nälissäni lattialle kun haarukka alkoi keulia. Onneksi se tipahti oikeinpäin, joten laskeuduin mahalleni lattialle ja aloin jyrsiä pizzan reunaa. Ainoa ongelma tässä oli se, että piti välillä kurottaa kaulaa ylöspäin, että pizza menisi alaspäin. Oloni oli kuin kuivalle maalle joutuneella ahvenalla, tai mikä ikinä se kala nyt olikaan. Pizza oli hyvää, mutta ruokailuun meni normaalia enemmän aikaa. Lopulta pizza oli selätetty ja nousin ylös juomaan. Vaihtoehtoina oli olut tai vesi. Jumituin taas valintatilanteessa ihan täysin.
- Koita nyt päättää Ernesti, kannustin itseäni.
- Miten?
Päätin lopulta tehdä ihmiskokeen. Otin toiseen käteen oluttölkin ja toiseen käteen lasillisen kylmää vettä. Jäin juomat käsissä odottamaan, että kumpi käsi lähestyy ensin suutani. Viiden minuutin päästä käsiäni pakotti niin kovasti, että minun oli laskettava juomat pöydälle. Aikani juomia tuijoteltuani minulle tuli mieleen joku takauma, jossa sanottiin jotain siihen suuntaan, ettei pitäisi syödä kovin raskaasti. Pizzan oli pakko olla kevyt, kun se oli niin litteä, joten skippasin syömispuolen ja keskityin juomapuoleen. Minulla ei ollut vaakaa, joten otin leikkuulaudan ja paksun tussin. Tein siitä sellaisen keinulaudan keittiön pöydälle. Laitoin laudan toiseen päähän juomalasin ja toiseen päähän oluttölkin. Päätin ottaa sen juoman, joka olisi kevyempi, eli siis terveellisempi.
- Haa, olutta! hihkaisin tuloksen selvittyä.
Avasin oluttölkin ja otin hörpyn. Olin ottamassa toista, kun katseeni osui tyhjään pizzalaatikkoon. En voinut sietää edes ajatusta siitä, että asunnossani olisi tyhjiä ruokapakkauksia, kuten pizzalaatikoita. Tiedä mitä rottia ja kerjäläisiä nekin houkuttelevat. Kohta varmaan soisi ovikello ja joku pyytäisi saada nuolla pizzalaatikkoni. Ei helvata, tännehän ei kaikenmaailman Kieli-Einarit tulisi nuolemaan pizzalaatikoitani. Tempaisin ulkovaatteet päälleni ja pizzalaatikon kainaloon. Nappasin vielä lähtiessäni oluttölkin matkajuomaksi. Nestehukka oli täällä kaupungissa pahempi peto kuin susihukka.
Poistuin kantamuksieni kanssa asunnosta rappuun. Kävin kuuntelemassa jokaisen saman kerroksen asunnon oven takana, että mitä niissä tapahtuu. En kuullut mitään, joten eipä kait mitään ihmeempää. Lopulta poistuin ulos ja kävelin roskakatokselle. Avasin sen oven ja astuin sisälle katokseen. Siellä oli joku perse pystyssä lasinkeräysastiassa. Minulla kesti hetki tajuta, että kuka se siellä oikein pyllistelee, mutta lopulta karvas totuus paljastui.
- Mätönen perkele, herätys! Karjaisin niin kovaa kuin kykenin.
- Vittu, saatana, perkele, jumalauta! Kuka saatana häiriköi?
Mätönen könysi ylös ja käänsi katseensa minuun.
- Lillerilallerihan se siinä. Onko pillerilalleri hukassa? Hähähähääää.
- En syö mitään lääkkeitä. Lääkärini varoitteli, että minusta tulee isomahainen läski, jos alan syödä mielialalääkkeitä. Sitten päätyisin viimeisessä elämänvaiheessa johonkin roskakatokseen nuolemaan
hillopurkkien pohjia. Hyi saatana!
Mätönen katseli minua sen näköisenä, kun meinaisi joko oksentaa tai käydä päälle. Toivottavasti ei sentään tee niitä yhtä aikaa. Nyrkillähän tuollainen olisi helposti pysäytettävissä, mutta jos se samalla oksentaa, niin tulee pesukeikka sekä itselleni että vaatteille.
- A-aivan saata-na-nan-moinen darra, Mätönen piteli päätään.
- Helpottaako se kun pää on alaspäin?
- Vittuile vaan seköpää. Etsin pullonpohjia joilla helpottaisin oloani.
Samalla Mätösen harittava katse tarkentui kädessäni olevaan kaljatölkkiin. Se suorastaan nauliutui siihen. Liikutin tölkkiä kokeeksi ylös, alas, vasemmalle ja oikealle. Mätösen lukkiutunut katse seurasi jokaista kaljatölkin liikettä. Mies nieleskeli aikansa, kunnes sai sanottua:
- Minä, minä voisin maksaa tuosta kaljatölkistä.
- Ahaa, odota hetki, juon ensin oluet pois, sanoin ja nostin tölkin huulilleni.
- Ei, ei, stooooop! Haluan myös sen oluen.
- Paljonko?
- Saat euron, mutta vasta maanantaina kun saan rahaa.
- Euron? Tuohan on oluen aliarvostamista. Se on vitonen tai ei mitään.
- Vitonen yhdestä tölkistä? Mätönen pillastui.
- No vittu nuole niitä hillopurkkejasi sitten mulkku!
Otin hörpyn kaljatölkistä ja Mätönen nieleskeli kuin iltalääkettään odottava hullu. Laitoin tölkin yhden sekajäteastian päälle ja heitin pizzalaatikon pahvinkeräykseen. En ottanut tölkkiä enää käteeni, vaan jäin katselemaan paskamahan reaktioita. Hän hivuttautui hieman lähemmäksi tölkkiä. Siirryin itse metallikeräysastian viereen ja kurkkasin sen sisuksiin. Siellä oli tyhjiä kaljatölkkejä, nähtävästi virolaisia. Otin yhden sellaisen käteeni ja heitin sillä Mätöstä. Se osui miestä takaraivoon.
- Voi vittu, oliko ihan pakko? Mätönen kimmastui.
- Ei, mutta heitin silti.
- Vitun sekopääpilleristi, lopeta tuo tai teen sinusta ilmoituksen.
- Minne? Soitatko äidillesi vai poikaystävällesi?
- Minulla ei ole poikaystävää. Minulla on Liisa.
- Ai jaa, missä se Liisa on?
Mätösen mainittua naisen nimen, sain takauman kyseisestä henkilöstä. Kyseessä oli aika tavisnainen isoine ryntäine. Ihan mukavan oloinen nainen, varsinkin Mätöseen verrattuna. En voinut tajuta mitä nainen näki Jorma Mätösessä. Saattoihan se olla, että Mätönen oli Liisan kanssa sen vuoksi, että Liisa näki Mätösen jorman, koska Mätönen ei itse kyennyt sitä vatsaltaan näkemään.
- Milloin Liisa on viimeksi nähnyt jormaasi?
- Vittuiletko idiootti?
- En, ei vaan ole Liisaa näkynyt. Onko Liisa sinun mielikuvitusystävä? Sellainen karvainen, joka sanoo bääää, kun sitä puristelee.
- Mitä vittua sinä selität?
- Onko sinun mielikuvitusystäväsi lammas nimeltä Liisa?
- Ei vittu ole mitään lammasta. Liisa on ihminen! Mätönen raivosi.
Raivottuaan hetken Mätönen selitti, että Liisa oli halunnut lähteä etsimään itsestään ja sen vuoksi he pitävät taukoa seurustelussaan. Mätösen mukaan Liisa oli etsinyt itseään Sokos-Hotelli Vantaasta, Tallinan laivoilta, Mummotunnelista ja Ibizalta. Mätönen vakuutteli punakalla naamallaan, että ei Liisa häntä ole jättämässä, kun hän on mies eikä mikään marjanpoimija. Nykyisin kun miehet tahtovat vain keräillä mustikoita ja miellyttää naisia. Hän oli toista maata, jolloin nainen tunsi itsensä turvalliseksi hänen seurassaan.
- Ei Liisa ole hevosta harkinnut, nekin ovat turvallisia, eheheheee.
- Voi saatana, vittuilet taas, etkö vittuilekin?
- En, puistelin päätäni. – Googlen mukaan hevoset ovat turvallisia.
Mätönen oli hivuttautunut keskustelumme aikana ihan oluttölkin viereen. Meinasin heittää häntä vielä tyhjällä hernekeittopurkilla, mutta muutin mieleni. Minusta alkoi nimittäin tuntua siltä, että mikäli vietän vielä hetken tuon ällötyksen seurassa, niin hänen pershiensä haju tarttuu minuun. Sen jälkeen inhoaisin itseäni syvästi, mihin en halunnut joutua. Niinpä sanoin mulkerolle:
- Saat sen vitosella. Maksa huomenna, minun pitää mennä.
- Kaksi euroa, Mätönen tinki.
- Vitonen, tai heitän sinua vanhalla tunkilla.
- Millä muka?
Nostin metallinkeräysastiasta vanhan vääntyneen tunkin ja näytin sitä.
- Hy-hyvä, saat huomenna vitosen.
- Tiputa se postiluukusta, mutta varokin kolistelemasta sitä. Jos kuulen pienemmänkin kolahduksen, niin tungen tämän tunkin perseeseesi ja avaan sen siellä.
- Okei, hyvä, ymmärrän.
Poistuin paikalta mahdollisimman nopeasti, sillä minulla alkoi olla jo vaikea hengittää samassa kopissa Mätösen kanssa. Painelin sisälle asuntooni ja raikastin molemmat sieraimeni hammastahnalla. Se toi helpotuksen ja saatoin mennä sohvalle levollisin mielin.