www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

25.2.2018

262. Metsässä

SUNNUNTAI 21.12.

En mennyt kotiini, vaan suuntasin takaisin ulkoilmaan. En tiedä olinko tulossa hulluksi, sillä minulle tuli sellainen tunne, että tarvitsen raitista ilmaa. Se oli aika erikoista ihmiselle, joka viihtyi hyvin neljän seinän sisällä tai autossa. Harmi kun Mersulle ei saanut parkkipaikkaa ihan rapun edestä. Pihasuunnitelma oli perseestä. Kyllä minulla nyt jotain erityisoikeuksia pitäisi olla muihin asukkaisiin nähden, puhisin mielessäni pitkää kävelymatkaa autolleni. Kävelin pihan poikki autolleni ja tein kierrokset sen ympäri. Katselin auton kyljet, ettei kukaan kateellinen kusipää ollut naarmuttanut sitä. Lähinnä mieleeni tuli Mätönen, se kun on sellainen kateellinen mulkku. Onneksi Jormasta ei näkynyt vilaustakaan, siis Mätösen Jormasta.

Suuntasin katseeni auton keulan edessä olevaan metsään ja mietin, olisiko se hyvä paikka käydä ulkoilemassa. En ollut aikaisemmin käynyt siellä, tosin missäpä minä täällä olisin aikaisemmin käynyt. Olin vain jotenkin herännyt tällaisessa uudessa paikassa. Onneksi tämä ei sentään ollut mikään autiosaari, sillä en halunnut uida paikasta toiseen. Hetken mietittyäni otin ison askeleen, eli astuin metsän puolelle. Vedin syvää henkeä ja huokaisin:

- Aaaah, tämä tuntuu kovin erilaiselta.

Astuin toisen askeleen, kolmannen ja kohta minä kävelin metsässä. Onneksi maassa ei ollut juuri yhtään lunta, vaikka joulu kolkutteli ovelle. Astuin sivuun polulta ja painelin syvemmälle pöpelikköön. Loppujen lopuksi metsä ei ollut kovin iso. Aika pian olin sen toisessa reunassa ja siitä alkoi taas asutus. Katselin toiveikkaana ympärilleni, että jatkuisiko metsä jossain suunnassa. Ei jatkunut, joten pyörähdin ympäri ja lähdin takaisin samoja jälkiä. Pääsin varmaan puoleen väliin metsää, kun vastaani tuli nelikymppinen pitkä laiha nainen kuuden mäyräkoiran kanssa. Hongankolistajassa oli jotain tuttua, mutta en saanut päähäni, että mitä? Nainen oli kärttyinen ja tiuski koirilleen, jotka katselivat omistajaansa ihmetellen.

- Voisitko väistää, nainen sanoi minulle.
- En, hullut eivät väistä, vastasin hänelle.
- Etkö tiedä kuka olen? nainen kivahti.
- Tiedän, olet sukua lipputangolle. Yhtä laiha runko, eikä nupissa järjen häivää.

Nainen viittoili meidän taloyhtiötä ja sanoi:

- Minä, minä olen Kerttumarja Puppie. Asun tuossa taloyhtiössä. Olen hyvin arvostettu koirien kasvattaja.
- Minä olen nähnyt sinut joskus, tiirailin naista tarkemmin.

Kerttumarja oli todella laiha ja pitkä, sellainen hyvin höylätty lauta. Ei mitenkään pöllömmän näköinen, mutta kieli oli hiton terävä. Naisella oli lyhyt musta tukka ja ihan kivannäköiset kasvot, mutta katse oli kuin pirulla. Koiria oli ihan liikaa, ainakin minun makuuni. Yksi tai kaksi vielä menettelisi, mutta kuudessa oli jo aika paljon liikaa.

- En yleensä ulkoiluta näitä itse, kun minulla on parempaakin tekemistä, Kerttumarja selitti.

Minä taas aloin miettiä, että miltähän tuo nainen näyttäisi koira-asennossa.

- En pidä kävyistä, vihaan niiden ylittämistä, Kerttumarja sanoi.
- Jaa, minä en ole kiinnostunut kävyistä.
- Oletko eläinrakas? Minun mielestäni jokaisen miehen tulee olla eläinrakas. Olen erittäin tarkka miesten suhteen, olenhan sinkkunainen.
- Pidän minä koirista, mutta mieluimmin silitän kyllä mirriä.
- En voi sietää kissoja, helvetin mouruajat!

En alkanut oikomaan käsitystä siitä mitä mirriä silittelisin kaikista mieluimmin. Nainen oli jotenkin niin jäätävä, etten halunnut alkaa tehdä hänen kanssaan mitään parempaa tuttavuutta. Onneksi tuon tuimasti katsovan naisen koirat olivat pieniä, niin hän ei ainakaan voisi syöttää minua niille. Katselin naista ja mietin mistä minulle tuli sellainen tunne kuin olisin jutellut hänen kanssaan aikaisemmin.

- Ja eläinallergiat, niitä ei ole oikeasti edes olemassa. Siis miehet keksivät ihan käsittämättömiä tekosyitä, etteivät halua tutustua, muka eläinallergia, pyh ja pah!
- Minä en ole allerginen, puistelin päätäni.
- Et voi uskoakaan miten paljon miehet juoksevat perässäni. Mutta eihän se ole mikään ihme, minähän olen jokaisen miehen kävelevä unelma. En voi millään tyydyttää kaikkien tarpeita. Lisäksi olen erittäin valikoiva miesten suhteen.

Varmaan juoksevatkin, en epäillyt ollenkaan, kun katselin naisen gasellimaista vartaloa. Ruokaankaan ei menisi paljon rahaa, eli tuollainen nainen olisi halpa ylläpidettävä. Paitsi nuo koirat, ne söisivät sitten senkin edestä. Olisikohan se taloudellisten seikkojen vuoksi parempi ottaa lihavampi nainen yhdellä koiralla kun tuollainen lipputanko kuudella koiralla? Kyllä minulla rahaa on, mutta tuli vain mieleeni, että kumpi olisi kannattavampi sijoitus taloudellisessa mielessä?

- Miehet menevät yleensä sanattomaksi kauneuteni edessä, lipputanko jatkoi.

Samalla hetkellä koko koirakuusikko päätti alkaa paskalle. Nenääni leijaileva lemu oli sitä luokkaa, että minun oli pakko ottaa nenästä kiinni ja vaihtaa paikkaa.

- Olen myös paras koirakouluttaja. Olen kouluttanut koirani niin, että ne tekevät tarpeensa yhtä aikaa, Kerttumarja selitti.
- Kivat sinulle ja koirillesi, mutta minun pitää jatkaa matkaa.
- Voisin tavata sinut huomenna, Kerttumarja sanoi yllättäen.
- Minä en.
- En minä sinulta kysynyt. Huomenna kuudelta sopii hyvin. Koirilla on hoitaja, me voisimme keskittyä minuun.

Ja vitut, ajattelin mielessäni ja vastasin hänelle:

- Keskityn ennemmin omin käsin omaan mulkkuuni kuin sinuun.
- Sinä et tiedäkään mitä menetät. Minulle kyllä riittää miehiä, ihan jonoksi asti. Tulet vielä katumaan päätöstäsi.
- En minä mitään kadu, siinä hommassa menee vain aikaa hukkaan. Lisäksi katuminen voi johtaa kadotukseen, enkä minä halua kadottaa itseäni.
- Oletko joku jeesustyyppi? Kerttumarja uteli?
- Olen yhtä kaukana Jeesuksesta kuin järki sinun päästä, eli en ole.

Lähdin astelemaan kotia kohti, sillä minulle riitti. En vaan ollut oikein sinut tuollaisen naisen kanssa, joka tuijotti kuin piru lävitseni. Pelkäsin alkavani muistuttaa kohta reikäjuustoa, niin polttava katse naisella oli ollut. Pääsin muutaman askeleen eteenpäin, kun kuulin takaani:

- Aut, ai, sattuu! Äkkiä apuun, loukkasin itseni.

Käännähdin ympäri ja näin Kerttumarjan istuvan maassa jalkaansa pidellen. Ketun vitut, ajattelin harmistuneena. Jos nainen olisi todella loukkaantunut, niin miten saisin hänet pois metsästä? Tuollainen lipputanko oli aika vaikea raahattava puiden keskellä. Autokin oli sen verran kaukana, etten voinut köyttää naiseen hinausköyttä ja vetää hänet metsästä Mersuni avulla. Koiratkin olivat siihen tarkoitukseen aivan liian pieniä ja heiveröisiä. Kylläpäs nyt myrkyn ja ahdistuksen lykkäsi. Tässä oli kyllä vielä pari vaihtoehtoa. Voisin soittaa hätänumeroon ja kertoa sinne mikä täällä on hätänä, tai sitten jättää naisen metsään. Harvemmin näin lähelle asutusta kukaan kuolee, lohduttelin olematonta omaatuntoani.

- Paskat, onhan se kuitenkin nainen, murahdin ja lähdin astelemaa heinäseivästä kohti.
- Ritari, Kerttumarja sanoi, kun pääsin hänen luokseen.
- Pystytkö nousemaan ylös? kysyin.
- Jos tuet minua.

Jumalauta kun sieppasi taas, että minä muka joku vitun tukikeppi? Päätin siinä paikassa, että oli kyllä viimeinen kerta kun lähden hortoilemaan metsään. En kokenut parantuvani tai voivani yhtään paremmin, päinvastoin. Nyt olin siis joku helvatan tukikeppi kaikenmaailman kiukkuisille naisille. Entä minä, saisinko minä jotain tukea tuolta jos sellaista tarvitsisin? Tuskinpa.

- Mikä vitun nahjus sinä olet? Minähän käskin sinun tukea minua, Kerttumarja kiukkusi.

Otin naisesta kiinni ja tempaisin hänen ylös sellaisella voimalla, että tältä pääsi kuuluva pieru.

- Uudet tiukat housut, nainen sanoi naama punaisena.
- Ää, tokkopa. Veikkaan enneminkin vanhaa väljää persettä.
- Tuo nyt oli kyllä niin paksua potaskaa, olen vasta 44-vuotias ja elämäni kunnossa. Minulla on terveet elämäntavat.
- Ei pitäisi mennä perse edellä joka paikkaan, hehehehee.

Nainen ei voinut todellakaan astua kunnolla toisella jalallaan, joten lähdin taluttamaan häntä pois metsästä. Kerttumarja sai pidettyä itse koirat, joten minun ei tarvinnut huolehtia niistä. Eteneminen metsässä oli niin hidasta, että pelkäsin meidän kerkeävän parkkipaikalle vasta siinä vaiheessa, kun olen eläkeiässä. Taas alkoi ahdistaa niin, ettei mitään rajaa. Tuli nimittäin mieleeni, että Mersuhan olisi jo lähes museoauto siinä vaiheessa, enkä taatusti ajaisi sellaisella vanhalla rottelolla. Ei Mersua voinut vuotta pitempään pitää, jos halusi säilyttää mielenrauhan. Mersua saattoi pitää vuoden, muita merkkejä ei päivääkään. Päästyämme parkkipaikalle, kysyin nilkuttavalta lipputangolta:

- Mikä vuosi nyt on?
- Mikä idiootti kysymys tuo muka on?
- Mikä vuosi, vittu, etkö tiedä lapamato edes noin yksinkertaista asiaa?
- Ihan sama vuosi kuin tänään aamulla ja tuolla metsässä, pösilö.

Ai sama vuosi? Ehkä matkamme parkkipaikalle oli sittenkin kestänyt alle vuoden. Vuodenaikojen vaihtelu olisi ollut kyllä aika nopeaa, sillä en ollut huomannut säässä kovin isoja muutoksia. Sitten tajusin, että minullahan on sellainen värkki kuin kännykkä. Kaivoin sen vapaalla kädelläni taskusta ja vilkaisin näyttöä. Olihan se, siis sama vuosi, sama päivä ja vielä sama tunti menossa. Jes, harvoin sitä ihminen ilostuu pelkästä päivämäärästä näin, kuin minä nyt.

- Jumalauta, tämä on ihanaa, riemuitsin.
- Vitun hönö, tämä ei todellakaan tunnu ihanalta, lipputanko vinkui kun ruosteinen sarana.

Läppäisin naista kaposelle perseelle suhteellisen napakasti ja sanoin:

- Pistäs peräprutkuun liikettä, vai sammuko se äsken tuolla metsässä?
- Vittu, saatana, perkele…
- En minä sinun muita nimiä kysynyt, murahdin ja lähdin taluttamaan honkkeloa eteenpäin.

Kerttumarja asui A-portaassa. Nousimme pientä rinnettä rapun ovelle, jossa pitko näpytteli ovikoodin. Nousimme puoli kerrosta ylöspäin, ihan kuin minunkin asuntooni. Kerttumarja avasi asuntonsa oven ja astuimme sisälle. Hän päästi koirat irti eteisessä ja komensi minua auttamaan hänet peremmälle.

- Harmi kun näissä asunnoissa ei ole ammetta, harmittelin ääneen.
- Mitä sillä muka tekee? Vanhanaikaista.
- Hukuttaisin murheeni.
- Nykyisin hypätään junan alle.
- En minä itseäni tarkoittanut, vaan sinua.

Päästin naisesta irti sohvan vierellä, johon tämä rojahti istumaan kuin laho mänty. Katselin sen jälkeen ympärilleni. Asunto oli yllättävän siisti siihen nähden, että siellä asusti kuusi koiraa ja lipputanko. Menin keittiön ikkunaan ja katsoin ulos. Sieltä näkyi oman asuntoni keittiön ikkuna. Samassa sain takauman:

- Minähän muistan sinut oikein hyvin. Olet kastellut kukkia rinnat paljaana. Mäyräkoiriakin esittelit kerran.
- Himoitset minua, etkö himoitsekin? Yksikään mies ei saa silmiään irti minusta. Olen jokaisen miehen kävelevä unelma.
- Jos nyt sattuu tykkäämään nilkuttavasta kukkakepistä. Ei kiitos, kyllä naisella pitää terveet jalat olla, puistelin päätäni. - Mätönen asuu tässä alakerrassa, eikö niin?
- Asuu. Toivottavasti muuttaa pian pois, Kerttumarja tuhahti.
- No mutta minäpä keksin. Tehän voisitte muuttaa yhdessä pois täältä, niin minua ei vituttaisi enää yhtään katsella ulos keittiön ikkunasta.

Kertumarja ei ollut muuttamassa mihinkään. Se tuli minulle selväksi viiden minuutin mittaisen monologin aikana. Olisin ihan hyvin voinut lähteä paikalta milloin tahansa, mutta jäin tuijottamaan hänen nöpöttäviä nännejä, jotka yrittivät puskea puseron läpi vaahtoamisen aikana. Varsinainen sanoma, jota hänen leipäläpensä tuotti, meni suurimmaksi osaksi täysin ohitseni. Naiset läpättävät niin paljon kaikenlaista turhaa, että jos niiden puheesta ymmärsi 10 prosenttia, niin pysyi kärryillä.

- Nyt pitää mennä, ilmoitin kinttuvialliselle honkkelille.
- Jos nyt lähdet, niin pidän jatkossa verhot kiinni.
- Ihan sama, ennemmin katselen vaikka Mätöstä, kuin tuollaista klenkkaa.
- Vittu, saatana, perkele…
- Heippa!

Astelin hymy huulilla eteiseen. Ovella yritin maanitella koiria karkaamaan, nyt kun niillä oli elämänsä tilaisuus, mutta ei, mokomat karvakasat jämähtivät eteisen puolelle.

- Turha vinkua sitten oven takana, sanoin niille ja astuin rappuun.

Vaikka oloni oli kohtalaisen hyvä, en ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen raittiiseen ilmaan enkä metsään. Metsässä oli pakko olla joku kirous ja ilman oli pakko enteillä myrskyä, muuten minulle ei sattuisi mitään näin tympeätä. Tässä oli pakko olla takana jotain suurempaa, mietiskelin palatessani omaan asuntooni. Kuoriuduttuani ulkovaatteista ja kävelin mietteissäni keittiön ikkunaan. Jäin katselemaan ulos, kun näkökenttääni ilmestyi jotain todella odottamatonta. Tarkensin katsettani ja totta tosiaan, se oli sitä mitä olin näkevinäni.

- Hahaa, kaikella on näköjään tarkoituksensa, hyvä perse.

Kerttumarja ei näyttänyt rintojaan, vaan oli ikkunassa paljas perse pystyssä. Nainen oli varmaan könynnyt jonkun tuolin päälle, sillä ei se perse noin hyvin olisi ikkunasta muuten näkynyt, vaikka oli miten lipputanko. Tämä kruunasi päiväni, ulkoilulla oli sittenkin syvällisempi tarkoitus. Kyllä tuota persettä katseli, siis hieman etempää, kun ei tarvinnut pelätä sen paukahtamista hajuetäisyydellä.


© Rauno Vääräniemi