www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

18.2.2018

261. Siskokset

SUNNUNTAI 21.12.

Istahdin hetken ihmettelyn jälkeen sohvalle pelkässä pyyhkeessä. Pienen aikaa istuskeltuani tempaisin sen pois ympäriltäni ja sanoin:

- Kotona minä voin olla vaikka alasti, hahahahaaa.

Nappasin käteeni kaukosäätimen ja päätin katsoa mitä televisio tarjoaa sunnuntaisin. En nyt ollut mitenkään television ylin ystävä, siis muistaakseni, mutta kait sieltä jotain saattoi katsoa. Televisiossa oli menossa keskusteluohjelma, jossa nuori näpsäkän näköinen toimittaja haastatteli kahta miestä, joilla oli erektio-ongelmia. Otin oman vehkeen käteeni, heiluttelin sitä televisioon päin ja sanoin:

- Ei minulla vaan, on muuten komea sarvi.

Samassa nuoren naistoimittajan katse jumittui ja silmät suurenivat.

- No helvetti, eikö tuo ole ennen mulkkua nähnyt? äimistelin naisen reaktiota.
- Pieni hetki, sijaiseni tulee jatkamaan, naistoimittaja sanoi ja nousi sohvalta.

Samassa hän katosi kameroiden ulottumattomiin. Harmi, sillä olin saanut jo seisokin, oli se niin pantavan näköinen tipu. Tissit olivat kyllä aika isot, mutta jos ne olivat luomua, niin menkööt. Studiossa olevat miehet katselivat toisiaan, kuin pillerinsä hukanneet hullut. Minä taas jäin mielenkiinnolla odottamaan uutta juontajaa, tiedä miten seksikäs tipu sieltä tulisi tilalle. Vitsi, jospa se tulisi vaikka sellaisissa pienissä stringeissä, niin olisin oikea onnenpoika, hehkutin mielessäni hyvää tuuriani. Aika vaan tuntui matelevan eikä sijaista näkynyt. Olin jo vaihtamassa kanavaa, kun ruutuun pelmahti keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut pervon näköinen mies.

- Minä tulin äsken ja minä tulin nyt, mies sanoi ja taputti käsiään yhteen.
- Minäkin tulin hetki sitten, mutta en tee siitä numeroa, tuhahdin sadetakkipellelle.
- Voitaisiin tulla yhtä aikaa, mies jatkoi.

Mitä vittua, jutteleeko se ihan tosissaan minulle? Katsoin televisiossa olevaa miestä ja tämä tuijotti minua takaisin. Katsoin sitten itse televisiota tarkemmin ja mietin, että onkohan minulla mennyt jotain ohitse tekniikan kehityksessä. Sain jotain takaumia keltaisesta sadetakista ja siitä kuin olisin ollut sellaisen kanssa ihan vasta tekemisissä. Muistini prakasi jotenkin, sillä en muistanut enää mitä olin tehnyt heräämiseni jälkeen. Muistan nukkuneeni sohvalla ja käyneeni suihkussa, mutta siihen se sitten jäikin.

- No enpäs ole kovin pitkälle päässyt, mutisin alastonta itseäni silmäillen.
- Kyllä noin pitkällä pääsee pitkälle, sadetakkimies sanoi ja virnisti ikävästi.

Minä en ainakaan puhu sinulle, päätin mielessäni ja pidin suuni tiukasti kiinni.

- Voisin lukea meille sään, sadetakkihemmo sanoi.
- Anteeksi, olemme täällä keskustelemassa erektio-ongelmista ja niiden syistä, toinen studion vieraista huomautti.
- Eihän meillä ole sellaisia ongelmia, sadetakkihyypiö sanoi ja iski minulle silmää.

Puistelin päätäni vaistomaisesti. Sadetakkimies alkoi sen jälkeen lukea säätä, joka lupasi hieman viilenevää ja jouluksi lumen maahan. Kuuntelin sitä enää puolella korvalla, sillä päässäni oli alkanut humista omituisesti. Se tarkoitti taas seinähoitoa.

- Ja minulla on täällä sadetakin alla vain pelkät stringit…
- Mitä, häh? parkaisin.

Otin television kaukosäätimen nopeasti käteeni ja vaihdoin kanavaa. Sieltä tuli piirrettyjä, joten huokaisin syvään ja vaihdoin istuma-asennon sohvalla sellaiseksi, että pääsin takomaan takaraivoani olohuoneen seinään. Kova pää vaati kovat hoitomuodot, mutta ne auttoivat jälleen kerran. Viiden minuutin kuluttua tunsin olevani kuin uusi Ernesti, vailla huolia ja murheita.

- Tosin niitä huolia voisin ottaa, mutta vain ärrällä, hehehehee, hekottelin.

Televisiosta hieman traumatisoituneena hipsin vaatteiden luokse ja puin päälleni. Minun kyllä teki mieli käydä näyttämässä töllölle persettä, mutta epäilin sen sadetakkipervon vain innostuvan sellaisesta. Harmi kun minulla ei ollut Mätösen kuvaa, olisin voinut teipata sen television kuvaruudun päälle. Siinä olisi sadetakkihyypiölle ihmettelemistä pitkäksi aikaa.

- Voisin laittaa siihen vielä Mätösen puhelinnumeron, niin lopputulos olisi täydellinen, pohdin ääneen.

Haahuilin jonkin aikaa asunnossani ilman päämäärää. En minä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Katsoin kalenteria, mutta eipä siinä ollut viikonpäivien ja nimipäivien lisäksi mitään muita merkintöjä. Voi vittu, oliko minun elämäni todellakin näin tyhjää? Kävin varmuuden vuoksi läpi kirjahyllyssä olevat kirjat, ravistellen niitä. Etsin jotain salaista viestiä sivujen välistä, joka toisi elämääni tarkoituksen. Löysin vain pari kirjanmerkkiä ja yhden postimerkin, joka oli käytetty. Laitoin sen kielelleni ja kuvittelin, että posti lähettää minut johonkin kivaan paikkaan, jossa olisi menoa ja meininkiä. Kun varttituntiin ei tapahtunut mitään, totesin pettyneenä:

- Mitä nekin kerkeävät tehdä, leikkaavat nurmikoita kesät talvet ja postihommat kusee.

Otin lopulta käteeni mapin, jossa oli asioita elämästäni. Siellä oli tohtori Psykon hyviä neuvoja, ja niitä menin katsomaan nytkin. Löysin sieltä kohdan ”Sunnuntaipäivän turhautuminen”. Tiesinhän minä, että mappi auttaa taas, riemuitsin oikean kohdan löytymisestä. Tohtori Psyko ehdotti sunnuntaille ulkoilemista, mikäli vain sää sallii. Ellei sää salli, niin sitten minun pitäisi mennä vaikka johonkin kauppakeskukseen kiertelemää ja katselemaan elämää. Pääasia oli, että pääsi eroon turhautumisolotilasta ja sai jotain muuta ajateltavaa.

- Kävelen autolleni ja takaisin, tein pikaisen suunnitelman.

Niinpä tuumasta toimeen ja ulkovaatteet päälle. Vedin pipon korville ja painelin ulos. Kävelin pihan poikki reippain askelin. Kiersin autoni ensin vastapäivään ja sitten myötäpäivään. Tämä järjestys sen vuoksi, että päivästä jäisi päälle myönteisempi vaikutus. Jos tekee vastapäiväisen jutun viimeksi, niin päivä tulee taatusti olemaan vastapäivä. Kierrokset tehtyäni kävelin takaisin rapun ovelle ja ovikoodin näpyttelyn jälkeen nousin raput ovelleni. Olin sovittamassa avainta lukkoon, kun vastapäinen ovi avautui ja oviaukosta huikattiin:

- Heippa naapuri, meillä olisi pieni pulma. Voisitko auttaa?

Ovella oli mustatukkainen, noin kolmikymppinen nainen, jolla oli jalassaan pirun tiukat farkut. Ei mikään ihan pikkutyttö, mutta ei kuitenkaan lihava. Tiesin asunnossa asuvan siskokset, olin nähnyt heidät jokusen kerran. En ollut tehnyt heidän kanssaan vielä lähempää tuttavuutta. Zoomailin vielä naisen rintoja, kun tämä jatkoi:

- Lamppu pitäisi vaihtaa, emmekä tiedä mihin suuntaan sitä pitää pyörittää.

Nostin katseeni tisseistä naisen kasvoihin ja vastasin:

- Näytänkö minä huoltomieheltä?
- Ei, et näytä. Olet oikeastaan ihan komean näköinen.
- Missä se lamppu on?

Minulla ei ollut mitään aavistustakaan siitä miten lamppu vaihdetaan. En saanut muistoistani kiinni yhtään lampun vaihtoa. Ehkä en ollut vain koskaan tehnyt sellaista. Koska minua kehuttiin komeaksi, niin menen vaikka seisomaan lampun alle ja odottamaan ihmettä.

- Ai niin, minä olen Kristiina, farkkuperse esitteli itsensä.
- Ernesti, heilautin kättäni naisen suuntaan.

Kristiina tai oikeastaan hänen perseensä johdatteli minut olohuoneen puolelle, jossa oli keittiöjakkara keskellä lattiaa ja jakkaralla seisoi toinen nainen. Jakkaralla seisova blondi oli lähes kopio tummatukkaisesta. Takapuoli oli hivenen kaposempi ja jalassa blondilla oli leggingsit, jotka eivät jättäneet mitään mielikuvituksen varaan. Että minä rakastin tuollaista pukeutumistyyliä.

- Moi, minä olen Matleena, blondi sanoi.
- Ernesti yhä edelleen, vastasin.
- Me kun ei saada tuota lamppua kiertymään, Matleena selitti ja yritti vääntää sitä.

Siirryin jakkaran viereen ja yritin saada nostettua katseeni naisen jalkovälistä kattolamppuun. Se vaati niin kovan ponnistelun, että olin hengästynyt katseeni kohdatessa kattolampun. Kyseessä oli valaisin, jossa oli kolme lampun paikkaa, mutta vain yhdessä oli lamppu.

- Johan on ruma lamppu, totesin mokoman häkkyrän nähdessäni.
- Tämä on joku ihmeellinen energiasäästölamppu, Matleena vastasi.
- Onneksi sinä et ole, minulta lipsahti.
- Anteeksi, mikä minä en ole?
- Lamppu, onneksi et ole lamppu.
- Hihihii.

Siskosten mielestä tuo oli hyvä läppä ja he kikattelivat sille pitkän aikaa. Minua alkoi jo tympiä moinen ilakointi. Taisivat jotenkin feikata, sillä en voinut uskoa, että lampunvaihto on hauskaa puuhaa. Kaikki työ oli yleensä kohtalaisen vakavaa. Ainakin töissä käyvät ihmiset olivat kovin stressaantuneita.

- Onko ehdotuksia? Kristiina kysyi.
- Hmm, jospa Matleena pitää kiinni lampusta ja minä pyöritän tätä tuolia, ehdotin.

Ja taas alkoi ilakointi, entistä pahempi. Tytöt repeilivät oikein kunnolla. Aloin pelätä jo, että Matleena tipahtaa jakkaralta ja saan siitä ikuisen trauman. Kauhea ajatuskin, että alkaisin pelätä jakkaralla olevia naisia. Jos asuisin vielä joskus yhdessä naisen kanssa, joutuisin hävittämään asunnostani kaikki jakkarat, ettei minun tarvitse pelätä omaa puolisoani. Elämä jakkaroiden kanssa saattaisi olla maanpäällinen helvetti, voi helvetti sentään, panikoin mielessäni. Muuttuisinko kenties ilman jakkaroita japanilaiseksi ja silmäni menisivät kieroon. Sen nyt vielä ehkä voisin sietää, mutta että autoksi joku vitun Toyota, hyi saatana. Mätösestäkin voisi tulla tuon myötä paras kaverini, kun meillä olisi samisautot, yäk!

- Ei sinusta tainnutkaan olla kovin paljon apua, Kristiina sanoi.
- Voit irrottaa otteesi minun perseestä, Matleena jatkoi.
- Ai, enkö minä pyöritäkään sinua? hämmästelin.
- Jospa sinä nouset jakkaralle ja me pyöritetään sinua, Matleena sanoi ja iski silmää.
- Onko teillä kirjoituspöytää?
- Täh, mitä sinä sillä? Kristiina ihmetteli.
- Ajattelin kirjoittaa itselleni jäähyväiskirjeen.
- Siis minkä takia?

En jäänyt selittelemään, vaan astelin toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli kuin olikin pieni kirjoituspöytä. Sen edessä nökötti tukevan näköinen pyörivä tuoli, joka ei onneksi ollut pyörillä oleva. Otin sen kantoon ja raahasin olohuoneen puolelle. Molemmat siskokset olivat nyt lattialla ja katselivat minua hämmästyneenä.

- Helpompi pyörittää, ilmoitin heille.
- Ahaa, Matleena sanoi.
- Tässä on kyllä yksi juttu. Teidän pitää tehdä se alastomana. Muuten en nouse tuolille.
- Mitä? Kristiina parkaisi.
- Te saatte lampun vaihdon jälkeen valon, mutta mitä minä saan?
- Niin no, vaikka kahvia, Matleena ehdotti.
- Ja piparia, hihihii, Kristiina hihitti.

Siirsin keittiöjakkaran pois lampun alta ja pyörivän tuolin sen alle. Neitoset supattivat jotain keittiön puolella. Olin kuulevani jotain sellaista Matleenan suusta, ettei hänen kundikaverinsa tulisi purematta nielemään tällaista alastomana keikistelyä. Kristiina kuului vastaavan, että mistä se muka saa sen tietää ja lamppu pitäisi saada vaihdettua. Hetken päästä siskokset palasivat olohuoneeseen pelkissä rintsikoissa ja pikkupöksyissä.

- Aletaan hommiin, Kristiina sanoi ja riipaisi rintsikat yltään.

Seuraavaksi hän riisui päältään pikkupöksyt ja paljasti pienen mustan karvakolmion. Käänsin katseeni Matleenan suuntaan, joka empi hieman, mutta teki saman perässä. Koin taas pysäyttävän näyn hänen jalkovälissään. Minun oli pakko mennä lähemmäksi ja polvistua katsomaan tarkemmin.

- Siis se on vittu vihreä pimppa, totesin hämmästyneenä.
- Niin, vähän erilainen, hihihii, Matleena hihitteli.

Naisen alapään karvoitus oli trimmattu ja värjätty vihreäksi. Ei jumalauta, tuohan oli vähän kuin olisi nurmikkoon sekaantunut, hihittelin mielessäni. Toisaalta, kyllähän minäkin voisin liukua nurmikkoa pitkin sen alapuolella olevaan koloon, ihan vaikka useamman kerran. Sitten minulle tuli mieleen, että mitä kaikkia pieneliöitä oikein asustelee nurmikoilla. Lisäksi muistelin, että nurmikoille astuminen on yleensä kiellettyä. Eihän tässä ollut sitten mitään järkeä, jos en saa astua nurmikkoa. Vai oliko se pelkkä nurmikoi, jota ei saanut talloa? Menin taas aivan sekaisin, joten päätin olla sekaantumatta mihinkään joka edes etäisesti näyttää nurmikolta. Nousin ylös ja kiipesin tuolille. Otin kiinni lampusta ja sanoin siskoksille:

- Saa pyörittää, mutta ei munasta, se ei ole mikään potkuri.

Neitoset alkoivat pyörittää minua ja lamppu lähti kiertymään auki. Saatuani sen irti kannastaan, Matleena antoi minulle uuden lampun, joka pyöritettiin toiseen suuntaan kiinni. Vähän tuohon meni aikaa, sillä en meinannut saada sitä heti oikeille jengoille. Lopulta lampun vaihto oli tehty ja olohuoneessa oli taas valkeus.

- Kiitos, Kristiina sanoi.
- Juu, kiitosta vaan, Matleena kiitteli.
- Eipä kestä, ilo oli melkein kokonaan minun puolellani. Vähän tuo vitun vihreys häiritsi, mutta homma tuli tehtyä.
- Voidaanko pyytää jatkossakin apua, siis johonkin miehiseen hommaan? Kristiina kysyi.
- Sovitaanko niin, että jatkossa pyydätte apua vain jos panettaa? Nämä kiinteistöhuollon hommat eivät ole alaani.
- Öh, aika suoraa puhetta, Kristiina kakisteli.
- Mitä sitä kiertelemään.
- Niinpä.

Kannoin kirjoituspöydän tuolin takaisin paikoilleen ja suuntasin sen jälkeen eteiseen. Olin poistumassa asunnosta, kun Kristiina tuli ihan kiinni minuun, iski silmää ja sanoi:

- Voihan se olla, että joku päivä tarvitsen sitä apuasi.
- Ei tartte sitten varata aikaa, olen aika lailla vapaa.
- Kiitos.


© Rauno Vääräniemi