www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
9.2.2018
SUNNUNTAI 21.12.
Minulla ei ollut hevonhumpan käsitystä siitä miten kirkkoon piti pukeutua. Painelin ensin suihkuun, sillä puhdas ruumis oli varmasti osa puhdasta sielua, tai ainakin jotain sinne päin. Suihkussa tuntui jotenkin irvokkaalta, kun suihkuradioni suolsi ilmoille sähköyhtiön poikien biisin ”Highway to hell”. Helvetin hyvä biisi, mutta joku takaumani sanoi, ettei se tainnut olla nyt nappivalinta tähän tilanteeseen.
- Hahaa, Ernestillä on aina nappivalinta, valoin itseeni itseluottamusta kuin turkulaiset betonia.
Astelin pyyhe lanteillani makuuhuoneeseen valitsemaan vaatteita. Kaappia kolutessani harmittelin, kun olin jättänyt kerran aikoinaan ostamatta sen ”Jeesus tulee” -paidan. Sitä olivat kaupitelleet jotkut himmeät tyypit. Olin todennut niille silloin, että niin minäkin tulen.
Valitsin mustan paidan, mustat farkut ja mustan lierihatun. Tsekkailin itseäni peilistä tuossa kostyymissa ja minusta tuntui siltä kuin olisin ollut menossa lännenleffan kuvauksiin.
- Voi helvetti tätä syntisen elämää, en osaa pukeutua edes kirkkoon, manailin peilikuvalleni.
Heitin lierihatun pois päästäni ja painoin nuppini suojaksi aina niin tyylikkään Mersu-lippiksen. Kyllä Jumalakin ajaisi Mersulla, jos se olisi ihminen. Lippistä sovitellessani sieraimeni ottivat kahvin tuoksun.
- Nuuh, ihan hullua, en minä mitään kahvia ole keittänyt, mutisin itsekseni.
- Mutta minä olen!
Eteeni pelmahti Aino pitkässä mustassa kaavussa.
- Hus, mene pois paholainen, hus, aloin huiskia kädelläni.
Harmi kun en muistanut tähän hätään yhtään loitsua, jolla pääsisi eroon paholaisista. Ristin vain nopeasti etusormeni keskenään ja mutisin jotain kovin sekavaa, jospa se kävisi hätätilassa loitsusta. Ei auttanut, sillä Aino sanoi:
- Aamiainen on valmis, herra on hyvä ja käy pöytään.
- Herra, aamiainen? olin yhtä kysymysmerkkiä.
Painoin lippiksen tiukemmin päähäni ja astelin keittiöön. Toden totta, siellä oli pannullinen kahvia ja alapuolelta voideltuja paahtoleipiä. Onneksi kinkkuviipaleet olivat yläpuolella, sillä en siedä alapuolella olevia kinkkuviipaleita. Pöydällä oli jotain muutakin, joka kiinnitti huomioni. Otin sen käteeni ja tutkailin tarkemmin.
- Raamattu, täh?
- Oli se jo aikakin, että tämä jumalaton meno on nyt loppu, Aino sanoi.
- Et kiroile? äimistelen.
- Olen herran palveluksessa.
- Siis minun.
- Korkeimpien voimien.
- Olen sinua pitempi, eli korkeampi.
- Saan käskyni yläkerrasta.
- Ahaa, siis Alapallolta vai sen homppeliystävältä, siltä Petteri Ruinakoltako?
Aino ei vetänyt minkäänlaista hernettä nenäänsä, vaikka sanoin sille mitä. Nainen kaatoi minulle kahvia sekä varmisti, että riittäähän varmasti neljä paahtoleipää minulle. Kyllä ne tähän hätään riittivät, joten annoin hampaiden tehdä sen mitä varten ne olivat kasvaneet suuhun. Kovin montaa minuuttia minulla ei aamiaisen parissa mennyt. Se tapa oli opittu suljetulla, jossa ei todellakaan voinut viivytellä ruokailun suhteen. Siellä piti mättää kaikki suuhun heti, tai sekunnin päästä saattoi ruoka olla toisen suussa tai ruokalassa täysi kaaos. Moni vasta hulluuntunut laihtui erittäin nopeasti alkuaikoina, kun ei tajunnut vielä talon sääntöjä, joita ei ollut olemassa.
- Maistuiko herralle? Aino kysyi.
- Maistui ihan vit… sin hyvälle. Llllll, llll, mikä minun kieltä vaivaa?
Yritin sanoa uudelleen sen mitä olin ajatellut, mutta sain taas ulkoistettua suustani vitsin hyvän. No nythän tämä elämä meni suorastaan huumorin puolelle, manailin kaventunutta sanavarastoani. Sitten mieleeni hiipi sellainen ajatus, että jos olinkin sunnuntaisin ihan eri Ernesti mitä muina päivinä. Taas tuli dilemma, eli olinko sunnuntaisin oikea Ernesti vai vasta arkisin? Olin minä kyllä aamulla puhelimessa kiroillut, mutta enää se ei onnistunut, vaikka miten yritin. Koin varmaan jossain välissä sellaisen valaistumisen tai kirkastumisen tai jotain joka on vastakohta himmenemiselle.
- Hetkemme on tullut, Aino ilmoitti kaavussaan.
Samassa alkoi kuulua kirkonkellojen moikaamista. Minulle tuli mieleeni sähköyhtiön poikien Hells Bells, joka on myös aivan tajuttoman kova biisi. Olin aivan fiiliksissä. En tosin tiennyt miksi, mutta olin kuitenkin fiiliksissä ja sehän se kait tässä pääasia oli. En saanut fiilistellä yhtään pitempään, sillä Aino patisti minut rappuun ja pihalle. Kävelin reippain askelin Mersun luo Aino perässäni. Pysähdyin takaluukun luo, avasin sen ja sanoin:
- Vaikka ollaan menossa kuuntelemaan ties mitä pyhää ja hyvää, niin jotain rajaa sentään sen suhteen ketä autooni päästän sisälle. Takaluukussa on tilaa.
Aino vilkaisi minua, hymyili leveästi ja nousi takaluukkuun. Pieni nainen mahtui sinne kohtalaisen helposti. Eikä se minua olisi haitannut, vaikka hän olisi mahtunut sinne vaikeastikin tai todella ahtaasti. Pistin luukun kiinni ja istahdin itse kuljettajan jakkaralle. Täräytin kasin tulille ja peruuttelin pois parkista. Matka kirkolle ei kestänyt kuin minuutin. Ajoin kirkon parkkipaikalle ja avasin takaluukun. Katsoin hölmistyneenä tyhjää takaluukkua, kun takaani kuului:
- Koin lievän ahtauden, joten otin vapauden vapauttaa itseni sieltä. Tätä tietä herra.
Aino lähti kävelemään kohti kirkon alaovea. Seurasin perässä miettien, että saisikohan Mersun takaluukkua mitenkään takalukkoon. En ollut kovin mielessäni siitä, ettei siellä pysytä kyydissä perille saakka. Yritin kirota, mutta kieleni vain lällätteli jotain ihan omituista.
- No johan nyt on hulluksi mennyt tämä elämä, puhisin kävellessäni.
Nousimme portaat yläkertaan ja sieltä käytävää pitkin varsinaiseen herran huoneeseen. Ovella oli joku keski-ikäinen nainen käsi ojossa, joten kaivoin taskustani satasen ja tälläsin sen hänen kouraansa. En muistanutkaan miten kallis pääsymaksu kirkkoon oli. Ilmankos en muistanut aikaisempia kirkossa käyntejäni, en nimittäin pitänyt paikoista joissa oli iso pääsymaksu. En kerinnyt paria askelta pitemmälle, kun satasen saanut nainen sanoi:
- Voi herran jestas, mikä tämä on?
- Satanen, ei ollut pienempää, vastasin.
- Niin, mutta minkä takia?
- Halusin päästä sisälle.
- Mutta, mutta kun tämä on ilmainen ja minä vain venyttelin tuossa ovella.
Hups, ajattelin mielessäni, sillä en saanut taaskaan ajatuksiini yhtään kirosanaa. Loihdin kasvoilleni hymyn, otin taskusta toisen satasen, tälläsin sen naisen kouraan ja sanoin:
- Venyttele toinenkin puoli.
- Mitä? Anteeksi…
Aino paineli jo etempänä, joten jätin venyttelijän ihmettelemään rahoja ja painelin mustakaavun perään. Aino meni istumaan sillä tavalla yhden penkin päätyyn, että siihen jäi minulle paikka. Tälläsin takapuoleni siihen ja jäin odottamaan mitä tuleman pitää. Tovin odottelun jälkeen pappi tuli paikalle ja alkoi vetää jumalanpalvelusta. Sen aikana kävi hyvin selväksi, että kaksi sataa euroa oli ollut kyllä hieman ylimitoitettu pääsymaksu. Esiintyjät eivät olleet kovinkaan tunnettuja, ainakaan minulle. Myös ehtoollinen oli hienoinen pettymys, juotavaa oli aika hintsusti ja leipä juuttui kitalakeen. Olisi pitänyt ottaa omat patongit.
Kirkossa sain jälleen takauman siitä, että olin ollut joskus aikaisemminkin tekemisissä papin kanssa. Se oli ollut kyllä aika lailla erilainen, joku ihmeet juutas tai jotain sinne päin. Muistikuva oli todella hämärä, mutta jotenkin muistelen minulla olleen hänen kanssaan ihan hauskaa. Oli vedetty varmaan hieman enemmän viiniä mitä nyt, mietiskelin mielessäni.
- Veisaa, Aino sihahti ja tälläsi eteeni virsikirjan.
Yritin kieltäytyä vedoten laulamattomuuteeni, mutta suuni oli toista mieltä ja kohta vetelin virttä kuin viimeistä päivää. Tokihan minä olin laulanut monet kerrat, mutta se oli tapahtunut kotona suihkussa sähköyhtiön poikien lauluja laulellen. Niissä oli ihan toisenlaista kipinää mitä tässä veisaamisessa. Menettelihän tämä, varsinkaan kun en saanut suutani kiinni yrityksistäni huolimatta. Vilkuilin välillä Ainoa ja mietin mitä tämä oli vetänyt, kun nainen hymyili niin leveästi. Olin aina aikaisemmin nähnyt hänen kovin myrtsinä ja kiroilevana. Nyt hän oli kuin pimeä huone, johon joku oli tajunnut sytyttää valot.
Suljetullakin oli ollut yksi tyyppi, joka kertoi vaeltaneensa pimeydessä vuosia, kunnes joku ystävällinen sielu oli antanut rahaa sähkölaskuun. Eihän se sitä tyyppiä ollut parantanut, olipahan vain helpottunut siitä, että näki itsensä peilistä. Olin itse kuvitellut tätä kirkossa käyntiä sellaiseksi, että olisimme jossain ihmeellisessä valossa koko ajan. Katselin kattoa ja mietin mielessäni, että mitähän ihmeellistä noissa lampuissa muka on? Kumma kyllä, sen ajatteleminen mietitytti, mutta ei ahdistanut.
Lopulta tuli se ohjelmanumero, jota olin odottanut, eli kolehdin kerääminen. Voisin olla kerrankin hyödyksi ja antaa reilummin fyffeä, että tänne saataisiin reilummat viiniannokset ja isommat leivät. Seurakuntalaiset antoivat varmaan niin vähän kolehtiin, että tuo tarjoilupuoli oli sen vuoksi noin nuivaa tai suoraan sanottuna kuivaa. Ehkä toisissa seurakunnissa asiat olivat paremmin, sillä muistin sen aikaisemmin tapaamani papin olleen aika paljon enemmän tekemisissä alkoholin kanssa.
Penkin päässä istuessani sain kolehdinkeräyspussukan ensimmäisenä käteeni sillä rivillä. Olin jo valmistautunut tuohon, joten minulla oli kädessäni kaksi sadan euron seteliä, jotka laitoin keräykseen. Annoin pussukan Ainolle, joka laittoi siihen vitosen setelin. Ainon vieressä istuvan papparaisen silmät alkoivat kiilua omituisesti, kun hän katseli pussukan sisältöä. Miehen käsi kävi jo pussukassa, mutta palasi tyhjänä ja lopulta papparainen vippasi siihen pari kolikkoa, ja pussukka jatkoi matkaa.
Lopulta kirkonmenot olivat ohitse ja nousimme penkistä. Aloin katsella suuntaa mistä olimme tulleet, kun Aino tarttui käteeni, ohjasi minut toiseen suuntaan ja sanoi:
- Kirkkokaffeet, tuolla noin, hän viittoili.
- Kuuluvatko ne hintaan?
- Kyllä, tänään on tarjolla kirkkokaffeet pullan kera.
Jäin miettimään kahvittelua. Olisikohan kahvikin yhdessä pannussa, jota kierrätetään seurakuntalaiselta toiselle? Entä pulla, siitä varmaan näkisi läpi sokeampikin seurakuntalainen. Pinnistin kasvoilleni hymyn, sillä kaikki olisi kohta toisin lahjoitusteni takia. Päätin antaa kirkon kahvikassaankin pari hunttia, että saavat tarjoilut pyörimään kunnolla. Aino johdatteli minut ison salin ovelle. Siellä oli jo paljon porukkaa ja pitkä pöytä, josta sai kahvia ja pullaa. Marssin pullavadin kohdalle, otin siivun vehnästä käteeni ja katsoin sitä. Katsoin toiseltakin puolelta ja totesin:
- Tästähän ei näe läpi, ihme on tapahtunut.
- Vain yksi, Aino ilmoitti ja lähti pullaviipaleensa kanssa kohti kahvia.
- Pyh, ei koske minua.
Ojensin kättäni ottaakseni toisen siivun känttyä, kun käteni halvaantui ja jäi roikkumaan ilmaan kuin veltto miehinen jatke. Heiluttelin sitä ihmeissäni, mutta en saanut sitä tarttumaan yhteenkään pullasiivuun. Vetäisin käteni nopeasti takaisin ja se toimi ihan normaalisti. Siirryin seuraavan pullavadin viereen ja kokeilin lähestyä sitä. Ihan sama juttu, käsi jäi roikkumaan kuin veltto mulkku. Peräydyin pettyneenä ja seurasin Ainoa kahvin luo.
- Laskin sinullekin mukillisen, Aino sanoi ja tälläsi käteeni pahvimukillisen kahvia.
- Saako tätä toista mukillista?
Aino pyöritteli päätään ja lähti askeltamaan seinustalla olevia pitkiä penkkejä kohti. Kävelin perässä ja tunsin itseni ihan lampaaksi. Teki oikein mieli määkiä. Istahdin penkille ja aloin mutustella pullaa. Siinä oli kyllä taivaallinen maku. Kahvi nyt oli normi sufeeta, ei mitenkään erikoisen hyvää eikä pahaa. Molemmat nautinnot olivat hetkessä nautittu ja jäin sen jälkeen katselemaan ympärilleni. Yritin etsiä ihmisistä jotain tuttuja kasvoja, mutta en nähnyt ketään. Naapurini olivat siis täysin jumalatonta porukkaa. Se oli aika pettymys minulle, tällaiselle lähes uskovaiselle ihmiselle. Tunsin olevani jotenkin täyttynyt pyhästä hengestä tai jostain vastaavasta.
- Mennään, Aino ilmoitti ja nousi ylös.
En sanonut mitään, vaan seurasin roskikselle ja sieltä ulos. Kävelimme käytävää pitkin portaikkoon ja sieltä alas alapihalla odottavalle autolleni. Aino meni suoraan takakontille ja nousi sinne, kun avasin luukun. Istuin itse sisälle ja ajoin takaisin kotiparkkiin, joka melkein näkyi kirkon parkkipaikalta. Kotipihalla avasin takaluukun ja päästin Ainon ulos.
- Vittu, jo oli aikakin, Aino totesi ja lähti harppomaan rappua kohti.
- Että ihan noin nätisti kiitit, perkele.
Lähdin perään raivoissani. Ovella kiinnitin huomioni naisen pieneen kiinteään perseeseen, jota suhteellisen tiukka musta kaapu korosti mukavasti. Portaita noustessani himoni alkoivat hyrrätä. Aino meni edeltä asuntooni ja minä perässä. Ainon mennessä keittiöön, minä kuoriuduin pois päällysvaatteistani. Sen jälkeen kävelin keittiöön, jossa kärtyksi käntyksi muuttunut kotiapulaiseni tuijotti minua murhaavasti ja sanoi:
- Saatana, tee tässä työtä millä on tarkoitus, taas on pöytä täynnä muruja.
Vilkaisin pöytää, otin kiinni Ainon kaavun helmasta ja tempaisin sen korviin. Minulle ei tullut mitenkään yllätyksenä, ettei sen alla ollut mitään. Päästin siinä samassa koittelusormeni irti. Ei mennyt kovinkaan montaakymmentä sekuntia, kun Aino murahti:
- Vittu ja noin pienelläkö meinasit tehdä jotain.
Eihän sitä hullua tarvitse toista kertaa yllyttää, joskus ei kertaakaan. Taivutin naisen keittiön pöytää vasten vatsalleen, laskin omat housuni kinttuihin ja työnnyin sen enempiä ihmettelemässä kitiviuruun takaapäin. Junttasin menemään taivaallinen innon siivittämänä, niin minusta ainakin tuntui. Korvissani soivat tuomiopäivän urut, kun purkauduin. Sitä en jäänyt ihmettelemään, että millaiset fiilikset vastapuolella oli, ei paljon kiinnostanut. Minä ja muna olimme nauttineet tästä, se riitti hyvin. Päästin Ainosta irti nostaakseni housuja ylemmäksi, kun nainen valahti lattialle ja sanoi:
- On se nyt saatana, että naimalla viedään köyhältä viimeisetkin lisät. Yritä tässä tehdä työtä jolla rikastua.
- En ole koskaan maksanut sinulle mitään, joten anna olla tasaraha vaan.
Menin eteiseen, jossa riisuin itseni alastomaksi. Oli parasta mennä suihkuun, rentoutumaan hyvän musiikin pariin. Noin puolen tunnin sähköyhtiön poikien soitannan jälkeen olin kuin toinen Ernesti. Kuivasin itseni Nalle Puh -pyyhkeeseen ja laitoin jalkaani puputossut. Kävelin pyyhe ympärilläni olohuoneeseen. Ainoa ei näkynyt enää missään, mutta se ei ollut minulle yllätys. Kävin tarkastamassa keittiön pöydän, mutta en minä siinä mitään muruja nähnyt.
- Murukultahöpönassukka, olen kohta siellä.
Jälleen se ääni päässäni. Pyörin hetken ympäri kuin väkkärä, mutta eihän asunnossani ketään muuta ollut, kuin minä ja pääni sisällä oleva naisen ääni. Jos nuo äänet eivät kohta lopu, niin minun pitää turvautua johonkin vahvempaan kuin Hurana ja Anadoli.