Saatuani takaraivon jyskytyksen pois, minulla oli mahdollisuus miettiä päivän muita tapahtumia. Minulla oli ollut suunnitelmissa käydä tervehtimässä sitä isälle auton myynyttä myyjää. Kyseessä oli se vihreän auton myynyt kaveri. Koska en voinut sietää vihreitä autoja, en voinut sietää myös vihreitä autoja myyviä myyjiä. Lupasin äidille, etten polta sitä autoliikettä, joten minun piti tyytyä vain keskustelemaan sen pellen kanssa.
Katselin kelloa ja totesin liikkeiden olevan auki vielä parisen tuntia. Suunnistin eteiseen ja laitoin kengät jalkaan sekä takin päälleni. Poistuin kohtalaisen tyytyväisin mielin rappuun ja painoin hissin kutsunappia. Nappia painaessani pieni ahdistuksen poikanen alkoi nostaa taas päätään. Miksi tuo perkeleen hissi oli joka kerta alakerrassa? En voinut tajuta, että miksi minulla käy joka kerta näin. Hissiä odotellessani sain ajatuksen kyseisen ongelman suhteen. Käännähdin Korvettien ovelle ja soitin heidän ovikelloaan. Vaikka en pidä koko Korveteista, niin heidän vaivaaminen eri asioilla oli jotenkin lempipuuhaani. Kello oli jo niin paljon, että he olivat varmaan kotona.
- Onko se Ernesti? Kuului varovainen Ailan kysymys oven takaa.
- Ei kun täällä on sellainen vaaleanpunainen norsu metrin kikkelin kanssa, huusin takaisin.
- Mene pois, emme halua olla sinun kanssa missään tekemisissä!
- En mene. Ellet avaa ovea, niin liimaudun tähän kuin tapetti.
- Mitä sinä riesa haluat?
- Saanko ihan mitä haluan? Hämmästelin tätä Ailan jalomielisyyttä.
Samalla hetkellä pienet seksuaaliset fantasiat valtasivat mieleni ja näin jo silmissäni Ailan olevan kontillaan edessäni. Ne ajatukset karisivat kuitenkin aika nopeasti Ailan huutoon.
- Mulkku housuun, seksiä ei tipu, Aila karjui oven takaa.
- No enhän minä kerinnyt sitä ottaa edes esille, hämmästelin mokomaakin aiheetonta syytöstä.
- Viimeisen kerran, mitä olet vailla?
- Löytyisikös teiltä joku vanha Hesari, vaikka viimeviikkoinen?
- Oliko siinä kaikki?
- Niin no, jos sattuu olemaan tuoretta pullaa, niin toisitkos edes yhden?
- Perkele..., kuului loittonevan Ailan kommentti.
Jäin tyytyväisenä odottelemaan Ailan palaamista. Olin taas saanut hieman järkytettyä vittumaisten naapureideni perjantai-iltapäivää. Kaverini olivat tosin järkyttäneet sitä jo aamusta, joten tämä päivä alkoi olla sen suhteen aika hyvin hanskassa. Paukutin päätä aikani kuluksi Korvettien oveen, se tuntui jotenkin niin luonnolliselta asialta meikäläisen elämässä. Pian kuulin oven lukon rapisevan ja siirryin varmuuden vuoksi sivuun oven edestä. Aila avasi oven vain varmuusketjun varaan ja työnsi siitä välistä Hesarin.
- Voi kiitos, oletpa sinä kultainen, kiittelin häntä ja tunsin välittömästi pahan maun suussani moisesta valheesta.
- Häivy!
- Entä se pulla? Sanoin ja työnsi samalla jalkani oven väliin.
- Tuossa, Aila kivahti ja paiskasi rappuun yhden pullan.
- Tuo oli rumasti tehty, sanoin samalla, kun kurkotin ottamaan lattialla olevan pullan käteeni.
- Siitä sait hullu idiootti, Aila kivahti ja tempaisi oven kiinni oikein vauhdilla.
Onneksi jalkani oli äskeisen kurkottelun takia jo pois oven välistä, muuten olisi voinut tulla iso pipi. Katselin pullaa kädessäni ja minun teki mieli käydä työntämässä se tuon raivoavan kantturan takapuoleen. Siinä olisi kuitenkin hyvä pulla mennyt hukkaan, joten puhdistin sen ja pistelin poskeeni. Kiukkuisesta luonteestaan huolimatta Aila leipoi oikein kelvollista pullaa. Hissi oli vielä yläkerrassa, joten avasin sen oven ja työnsin saamani Hesarin sen oven väliin. Nyt hissi pysyi täällä yläkerrassa, eikä minun tarvitse tilata sitä seuraavalla kerralla alhaalta asti. Minun piti oikein onnitella itseäni tällaisen nerokkaan idean keksimisen johdosta. Oloni parani onnitteluiden johdosta oikein merkittävästi. Kävelin tyytyväisenä raput alas ja menin pihalla olevan Mersuni luokse. Istahdin autoon ja lähdin reippaasti kaasuttaen kohti sitä autoliikettä.
Koska autoliike oli toisessa kaupungissa, niin minun piti suunnata Mersun keula moottoritielle. Sehän sopi mainiosti, koska pidän erittäin paljon niistä. Ainoastaan moottoriteillä saatoin hyödyntää melkein vapaasti Mersuni viisilitraisen koneen tarjoamia kulkuominaisuuksia. Kurvasin rampilta moottoritielle ja painon kaasua reippaasti. Hetkessä oli mittarissa tuollainen köykäinen kolmenkympin ylinopeus ja tavalliset riisikipot alkoivat jäädä. Annoin palaa tuota kevyttä ylinopeutta ja väänsin radio volumet täysille.
Muutaman kilometrin ajon jälkeen aloin epäillä silmissäni olevan jotain vikaa, sillä niissä vilkkui oudosti sinistä ja punaista. Yritin hieroa niitä, mutta oire tuntui vain pahenevan. Suunnittelin jo tohtori Psykolle soittamista, kun vierelleni ajoi poliisiauto. Katselin hämmästyneenä moista kaahailua ja viittoilin heitä jatkamaan matkaa. Jostain syystä nämä eivät uskoneet minun viittoilua, vaan viittoilivat minua tiensivuun. Katsoin nopeusmittaria ja totesin poliisin olevan todella pikkumainen, jos tuollaisesta ylityksestä meinaavat sakottaa. Pysäytin autoni pientareelle autokoulussa opetetulla paniikkijarrutuksella. Jostain käsittämättömästä syystä äsken vierellä ollut poliisiauto jatkoi vaan matkaansa. Katselin sen perään ja kohta senkin jarruvalot syttyivät. Sain odotella tovin, ennen kuin tuo Mondeo oli peruuttanut autoni eteen. Mielestäni tuollainen moottoritiellä peruuttaminen oli todella edesvastuutonta touhua jopa virkavallalta. Istuin rauhallisesti autossa ja katsoin, kun kaksi kaapinkokoista ja ilmeistä päätellen sitruunan syönyttä konstaapelia tuli autoni vierelle. Toinen koputti sivuikkunaan ja näytti kädellä, että veivaa ikkuna auki. Avasin napista ikkunan ja tiedustelin heidän asiaansa:
- Ajoitte aika lujaa, onko teillä jotain ongelmia?
- Ajoimme teidän perässä monta kilometriä ja mittasimme ylinopeudeksi 25km/h, konstaapeli sanoi.
- Anteeksi, onko konstaapelilla virkamerkkiä? En oikein luota tuollaisten samalla tavalla pukeutuvien tyyppien syytöksiin ilman
virallisia papereita, sanoin hänelle.
- Tuossa! Konstaapeli ärähti ja näytti virkamerkkiään.
Tavailin merkkiä aikani ja totesin konstaapelin etunimen olevan Harri. Hieno homma, nyt minun ei tarvinnut puhutella häntä pelkäksi konstaapeliksi. Toinen konstaapeli kierteli ja kaarteli hienoa Mersuani, oli varmaan kateellinen siitä minulle.
- No Harri, oletko sinä niitä pamputtajapoliiseja? Utelin häneltä, koska muistin isäni saaneen aina välillä pampusta.
- Emmehän me ketään ilman syytä hakkaa, Harri murahti.
- Entä jos näytän kieltä, tuleeko sitten pampusta?
- Ajokortti ja rekisteriote, kiitos! Harri ärähti jotenkin kärsivän oloisena.
Kaivoin rekisteriotteen hansikaslokerosta ja otin ajokortin lompakosta. Ojensin ne molemmat sitruuna-Harrille, kuten olin kerinnyt hänet jo mielessäni ristiä. Harri meni papereiden kanssa poliisiautoon ja näytti puhuvan jotain poliisiradioon. Tällä välin toinen konstaapeleista tallusteli avoimen ikkunan luokse.
- Ihanko on oma auto? Konstaapeli uteli.
- Saisinkos nähdä sen virkamerkin, jotta tiedän kenen kanssa asioin, vastasin tälle herra uteliaalle.
Olin jostain lukenut, että jopa virkapukuisen poliisin pitää esittää virkamerkki pyydettäessä. Vissiin poliisitkin olivat siitä kuulleet, koska molemmat näyttivät virkamerkkinsä mukisematta. Ainoastaan heidän naamansa mutristelivat oudosti sitä näyttäessä. Tämän toisen poliisin etunimi näytti olevan Esko. Koska sitruuna titteli meni Harrille, niin annoin Eskolle nimen greippi-Esko. Molemmat olivat lisänimiensä mukaan todella happaman näköistä porukkaa.
- Onko oma auto? Esko tivasi uudelleen.
- On se minun oma. Käykö kateeksi? Utelin häneltä.
- Taitaa tulla sitten reippaasti maksettavaa tuon ylinopeuden takia, greippi-Esko naureskeli.
- Ei se mitään, raha on aika vanha keksintö, totesin naureskellen mokomallekin uhkailulle.
Pian Harri palasi poliisiautosta Mersun vierelle.
- Tuletkos tuonne poliisiauton takapenkille, niin saadaan kirjoitettua sakkolappu?
- Ei taida olla vaihtoehtoa? Kysäisin häneltä.
- Ei!
Minua ei kyllä olisi oikein innostanut lähteä jonkun basilleja täynnä olevan poliisiauton takapenkille. Tiedä mitkä narkkarit siellä ovat räkineen tautejaan pitkin penkkejä. Pieni pelko pamputtamisesta sai minut kuitenkin seuraamaan heitä poliisiauton luokse ja istuutumaan takapenkille.
- Ja nimi oli Ernesti Kilari ja tuo Mersu on teidän oma auto? Harri uteli papereita katsellen.
- Pitää paikkansa.
- Sakkolaskurin mukaan teillä ei ole lainkaan tuloja. Miten se on mahdollista? Harri jatkoi.
- Hyvät geenit, totesin naurahtaen.
- Ne geenit saavat nyt kuitenkin sakkolapun, Harri murahti ja raapusteli jotain isoon paperiin.
- Tuota, onko teillä molemmilla samanpituisen pamput? Utelin keventääkseni hieman autossa vallitsevaa kireää tunnelmaa.
- Ovat! greippi-Esko murahti taakseen vilkaisematta.
Harri raapusteli jotain lappuun ja soitti vielä johonkin ja varmisti, ettei minun Mersu ole varastettu. Minulla kävi jo puhelun aikana mielessä, että maahantuoja oli varastanut auton jostain ja myynyt sen jälkeen minulle. Onneksi se ei ollut varastettu ja saatoin huokaista helpotuksesta.
- Myönnätkö vai kiistätkö ylinopeuden? Harri tiedusteli.
- Myönnän, myönnän, vastasin äkkiä, ettei vaan tule pampusta.
- Nimi vielä tuohon ja asia on selvä, Harri sanoi ja työnsi paperin nenäni eteen.
Kirjoitin nopeasti nimen ja sain sen jälkeen vielä jonkun paperin itselle. Minulla kävi mielessä pyytää poliiseja postittaa se kirjanpitäjälleni, mutta pamppukammo ei oikein antanut myöten sen suhteen. Päätin postittaa sen ihan itse. Saatuamme paperihommat selviksi, Harri nousi autosta avaamaan takaoven. Jostain syystä se oli laitettu lapsilukkoon.
- Kiitos, oli ilo tavata. Sanoin vielä autosta noustessani, etten vaan saisi pampusta takaraivoon.
- Näkemiin ja ajakaa rajoitusten mukaan, poliisit toivottivat kuorossa.