www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
7.1.2018
LAUANTAI 20.12.
Näin ihanaa unta, sellaista jossa kaunis nuori nainen piti minua hyvänä. Jostain syystä se kivalta vaikuttanut nainen ottikin yllättäen minua korvasta kiinni ja karjaisi:
- Saatanan, saatana, että piti vielä mattokin kuolata märäksi!
Avasin typertyneenä silmäni ja katseeni tavoitti Ainon kamelinvarpaan, joka oli melkein nenässäni. Kohotin katsettani ja siellähän se viiripään nuppi oli ylempänä. Kokeilin märältä tuntuvaa poskeani ja totta tosiaan, se oli kuolaani. Se oli helvetin hyvä juttu, aineenvaihduntani näytti toimivan oikealla tavalla. Olisi ollut aika paskamaista herätä köntsät ja kuset housussa. Kuolasta nyt ei ollut mitään harmia, vaikka tuo kärtty käntty siitä meuhkasikin. Nousin istumaan ja sanoin:
- Älä koske siihen kuolaan, se on osa minua.
- Johan nyt on perkele, ettei ihminen saa tehdä edes sitä työtä mihin se on palkattu!
- En ole palkannut. Hus, mene pois painajainen.
- Tee tässä työtä jolla on tarkoitus, perkele! Aino kiroili poistuessaan paikalta.
Minun kesti hetken aikaa selvitellä, että olenko minä olemassa vai en? Jotenkin tuli sellainen epävarma tunne omasta olemisestani. Kiertelin asunnossa ja katselin oliko se täynnä kameroita. Sain jostain sellaisen takauman, jossa onnellista elämää elänyt onnellinen mies olikin vain saippuasarjan tuotos. Mies oli syntynyt ja elänyt koko elämänsä kulisseissa, luullen sen olevan oikeaa elämää.
- Ehei, enhän se voi olla minä, en muista koskaan mitään vuorosanoja, hekottelin ääneen.
- Vai hetkinen, olikohan tuokin jonkun käsikirjoittajan kirjoittama?
Kirosin kaikki käsikirjoittajat, sillä ne olivat varmaan niitä jotka tekivät elämästäni helvetin. Ei onnellisessa elämässä ollut tuollaista kävelevää nöyhtää kuin Aino.
- Haa, paljastuitte! Karjaisin ja osoittelin sormella ympärilleni.
En ollut huomannut kameroita missään, joten päättelin niiden olevan niin taitavasti piilotettuja, että heristelin sormeani varmuuden vuoksi joka suuntaan. Tungin sen jopa housuihini ja heiluttelin sitä myös siellä, ensin etupuolella ja sitten takapuolella. Ottaessani sormen pois takapuolelta, nuuhkaisin sitä.
- No hyi helvetti, aika paskan hajuista tuo teidän kirjallinen tuotos.
Jatkoin epämääräistä ravaamistani asunnossa, sillä olin ihan varma, että kohta joku ohjaaja huutaa jostain, että POIKKI, POIKKI! Puolen tunnin ravaamisen jälkeen minua alkoi jo tympäistä ja parahdin:
- Eipä noissa kotimaisissa tuotoksissa ole ennenkään ollut hurraamista.
Siinä samalla mieleeni tuli takauma suljetulta, kun päätimme tehdä siellä tosi-tv-ohjelman. Sen alku oli ollut todella räjähtävä. Se oli ollut oikeata tosi-teeveetä, eikä mitään puolihuolimattomasti kirjoitettua paskaa, joka haisi kuin sormeni. Meidän tosi-tv oli käynnistynyt yhtä aikaa jokaisessa kahvi- ja oleskeluhuoneessa. Olimme jakaneet porukan hulluihin ja tosi hulluihin ja siitä vielä pienempiin ryhmiin.
Meidän piti saada toiminta alkamaan yhtä aikaa joka paikassa, mikä tuotti hieman ongelmia, sillä osa ei tuntenut kelloa ja osa pelkäsi sitä. Emme siis voineet synkata kellojamme keskenään. Pari hullua kyllä kokeili sitäkin, mutta iskettyään kellonsa voimalla yhteen, ne lakkasivat toimimasta. Synkkaaminen oli siis tuonkin seikan valossa pois laskuista. Lopulta joku nero keksi, että toiminta alkaa Pikku-Kakkosen loputtua. Luonnollisesti osa olisi halunnut alkaa toimintaan Pikku-Kakkosen alussa, mutta tiesimme muutaman kaivavan nenää koko lastenohjelman ajan, oli televisio päällä eli ei, niin siirsimme toiminnan alkamisen ohjelman loppuun.
Kyllähän homma oli sitten toiminut, eli tasan ohjelman lopussa otimme kantoon kaikki televisiot mitä käsiimme saimme. Kannoimme ne katolle ja aloimme paiskoa niitä tosissaan asfaltille. Siis miten upeaa, ei käsikirjoittajia eikä hankalasti muistettavia vuorosanoja, eikä vittu yhtään mainoskatkoa. Vaan hyväkin tosi-tv loppuu aikanaan, meiltä nimittäin loppuivat televisiot. Jotenkin se tosi-teeveen loppu jäi hämäräksi, ihan kuin ilmassa olisi ollut sähköä, nippusiteitä ja ruiskuja.
- Ahaa, hahaa, sehän oli siis tajuttoman hyvää tosi-teeveetä, repesin nauramaan.
Kylläpä helpotti muistella kivoja asioita. Se helpotti oloani ja päätin alkaa elämään onnellisen Ernestin onnellista elämääni. Onnellisuuden puuskassa muistin apteekissa tapaamani naisen ja käteen vetämäni numeron. Harmikseni olin kuolannut sen osittain näkymättömiin.
- No vittu, jäi pillu saamatta! Manasin mustesuttua tutkaillessani.
Numerosta näkyi suuntanumero ja kaksi ensimmäistä numeroa. Ynnäilin suttutahroista, että minun pitäisi jotenkin päätellä viisi numeroa. Perkele, ajattelin ja painelin sohvalle ja aloin paukuttaa takaraivoani seinään. Kuudennentoista ja seitsemännentoista paukutuksen välissä minulla välähti:
- Ihan hullua, eihän minun tarvitse tietää niitä, minä vain näppäilen ne puhelimeeni.
Otin nopsaan puhelimen käteeni ja päästin sormeni vapaaksi. Hetken päästä puhelin alkoi soida toisessa päässä. Minua jännitti kuin sitä pientä oravaa, jolla särki päätä ja ainoa pilleri oli jumissa lattialankkujen välissä. Jännitti sen takia, että vastaakohan numerossa oikea henkilö.
- Helmi Drop, puhelimesta kuului naisen äänellä.
- Helmi, kuka on Helmi? Kysyin naisääneltä.
- Kukahan siellä on?
Että kuka täällä on? Voi perskuta rallaa, ensin käsketään soittaa ja sitten kysellään, että no kukas se siellä soitteleekaan? Minulla meinasi taju lähteä noin tyhmästä kysymyksestä. Sitten tajusin, että enhän minä tiennyt kenelle olin soittanut. Se oli siis tasapeli vielä tässä vaiheessa. Vai oliko se sittenkään tasapeli? Yksi legendaarinen mäkimöykkääjä oli kerran tokaissut, että fifty – sixty. Minulla alkoi jumittaa, että pitikin taas yrittää olla jotenkin samalla tasalla jonkun toinen kanssa, joku vitun tasapeli, saatana!
- Haloo, onko siellä puhelimessa joku?
- En ole kuullutkaan sen nimisestä, vastasin uteluun.
- Tunnenko minä sinut jostain?
- Et, tai siis tunnet, olet vetänyt minun käteen.
- Aaah, se ihana sekopää tänään apteekissa.
- Soitin nyt tullakseni sinuun, menin suoraan asiaan.
- Siis tullaksesi meille, tarkoitan minun luokseni.
- Voin minä tulla sinuun meilläkin, muna on sokea sille missä se koloon pääsee.
Toisessa päässä kuulosti siltä, kun aamulla vedetyt lääkkeet olisivat tulleet paluumatkalle sieraimien kautta. Niinkin oli suljetulla käynyt, tosin lääkkeet oli ollut otetut vasta muutama minuutti aikaisemmin.
- Minusta tuntuu, että me etenemme nyt hieman liian nopeasti, Helmi ilmoitti.
- Vooooiiiiiin miiiinäääää eeeeedeeeetäääää myööööööös hieeeeeemaaaaan hiiiiitaaaaammiiiiiiinkiiiiiin.
- Luoja, tule sitten.
Sain Helmiltä osoitteen ja ovikoodin, sillä heidän alaovi oli lukossa yötä päivää paikallisten hanttapulien vuoksi. En alkanut tuhlaamaan aikaani, vaan ryntäsin eteiseen, puin päälleni ja painelin rappuun. Olin törmätä siellä Ainoon, joka seisoi keskellä portaikkoa käden lantioillaan.
- Vittu se on näemmä joka saa laiskankin miehen juoksemaan, Aino tokaisi.
Harpoin hänen ohitseen, mutta pysähdyin, käännyin naiseen päin ja sanoin:
- Hyvähän se sinulla, kun kurkku on keksitty.
Siinä samassa juolahti mieleeni, että onhan se syväkurkkukin keksitty. Voi hitto, olinko minä taas jossain painostavassa tasapelitilanteessa, josta ei olisi poispääsyä? Minä en halua pelata tasapelejä, sillä olin voittaja. Ernesti oli aina voittaja ja muut hävisivät.
- Tee tässä taas työtä jolla on tarkoitus, perkele, Aino kirosi ja poistui asuntooni.
Tiesin hyvin vähän työn teosta, joten en ottanut mitään kantaa hänen henkilökohtaiseen ongelmaansa. Olin käskenyt naisen lähteä täältä monta kertaa, mutta hän vain palasi takaisin, kuin vastatuuleen heitetty leija. En jäänyt vatvomaan asiaa sen enempää, vaan spurttasin pihalle ja Mersun luokse. Istahdin coupeeni ja täräytin kasikoneen tulille. Jälleen kerran olin kasinirvanassa. Oikean kokoinen moottori saa miehen mielen rauhalliseksi. Lisäsin mielenrauhaani survomalla kaasupoljinta mahdollisimman syvälle. Saapuessani tyttelin asunnon osoitteeseen, olin jo täysin rauhoittunut, eikä mikään tasapeli enää häirinnyt mieltäni. Jätin auton kahden parkkiruudun keskelle, etteivät köyhät kolhi kylkiä. Harpoin pitkin askelin alaovelle ja sisälle rappuun. Neito lipputanko asui kolmannessa, eli ylimmässä kerroksessa, eikä talossa ollut hissiä.
- Hahahaa, eiväthän kirahvit tarvitse hissiä, nauroin itsekseni ovikelloa soittaessani.
Sain odotella mielestäni liian pitkän aikaa, varsinkin kun minä olin tällä kertaa ihan odotettu vieras. Äkkiä päässä laskien neitosen tulo ovelle kesti kolmekymmentä kolme sekuntia. Katselin Helmin pitkää valkoista takkia ja kysyin:
- Tulitko suoraan töistä?
- Ei en, olen ollut jo jonkin aikaa kotona.
- Sama vaatetus. Myytkö kotonakin pillereitä?
- Syön, ainoastaan syön pillereitä kotona. Tule sisälle, naapurit eivät tykkää, jos näkevät sinun paljaan perseen ovisilmästä.
Olin pudottaa silmäni, korvani ja pallini rappuun, sillä naisen vastaus oli todella yllättävä.
- Luulitko, luulitko sinä tosissasi, että riisun housuni pikapanon takia?
Ihan käsittämätöntä, että mihin tämä maailma on mennyt? Seksin takia pitää oikein riisuutua, kas kun ei pidä jo miestenkin alkaa meikata, tyyliin punahuulista munaa muijille.
- Tule sisälle, minulla on sinulle paljon näytettävää, Helmi sanoi.
Meinasin revetä, että muka paljon näytettävää. Nainen oli kuin lipputanko ja tissit kuin lipputangon nupit. Siis kahden tangon, kun yhdessä tangossa on vain yksi nuppi. Minun oli aivan pakko tehdä tämä korjaus ajatuksissani, sillä muuten olisin kauhulla alkanut odottaa yksirintaista kyklooppia. En voinut sietää mitään yksinkertaisia asioita ja parilliset jutut olivat aina parempia kuin parittomat. Paitsi tietysti jos saa kerran turpaan, niin onhan se parempi vaihtoehto kuin saada kaksi kertaa turpaan. Ota nyt perhana näistä jutuista selvää, puhisin mielessäni ihmisenä olemisen sietämätöntä vaikeutta.
- Oletko valmiina, Helmi kysyi käsi makuuhuoneen oven kahvalla.
- Vau, sinähän olet nopea, ihastelin naisen tiukkaa otetta.
- Hyvä, sisällä on kyllä täysin pimeä, mutta sinä voit nähdä ne kiiluvista silmistä.
Silmistä, kiiluvista? Nyt alkoi mielikuvitus laukata kuin raviori, tosin ylämäkeen ja vastatuuleen. Kiiluvat silmät, mietin vielä naisen sanomaa ja katsoin hänen jalkoväliään. Olivatkohan siellä silmien lisäksi hampaatkin?
- Minä avaan nyt, älä säikähdä, eivät ne tee mitään, Helmi lohdutteli.
Samassa kahva kääntyi, ovi avautui ja pääsin katsomaan pimeään. Tai noh, eihän siellä nyt enää säkkipimeä ollut, kun eteisen valo auttoi hieman. Näin kuin näinkin huoneessa kiiluvia silmiä, äkkiä laskien kuusi silmäparia. Huoneen ilma oli jotenkin huono ja tunkkainen, joten otin hieman takapakkia.
- Kuusi koirasutta, eivätkö ne olekin ihania?
- Minulle tuli juuri mieleeni, että taidankin olla kissaihminen, kähisin takaisin.
- No, sehän ei haittaa mitään, laitetaan ovi kiinni ja paljastetaan mirri, Helmi sanoi.
Neito lipputanko vetäisi oven kiinni kuuden silmäparin edestä ja riipaisi valkoisen takkinsa pois päältään. Hän oli sen alla täysin alaston.
- Tuota, olikohan tämä sittenkään ihan viisasta? peräydyin pari askelta eteistä kohti.
- Tule, tule, ei se pure, Helmi lässytti ja otti kiinni kädestäni.
- Minne, makuuhuonehan on varattu? Jospa me vain odoteltaisiin sen vapautumista.
- Ehei, nuorimmat noista on vasta parin vuoden ikäisiä. Tulee turhan pitkä odotus. Mirri tahtoo nyt jotain suuhunpantavaa. Kihihihii, eikö ollutkin osuvasti sanottu.
- Klups, joo.
Minut talutettiin olohuoneeseen, joka oli suurin piirtein puolillaan koirankarvaa ja naisen vaatteita. Mukavan pehmythän se karvalattia oli kävellä, ihan näin ulkokengätkin jalassa.
- Haluatko mirrin luo kengät jalassa? Kyllä se minulle käy, Helmi tiedusteli.
- Tuota, minulla on yksi juttu kesken tuolla ulkona, nimittäin kotiinlähtö, yritin vielä.
- Iso mies ja noin herkkä. Nyt kulli käteen ja hommiin.
- Yksi kysymys, mitä helvettiä sinä olet vetänyt?
Vaikka omassa nupissani vihelsi kuin syystuuli tyhjässä pilleripurkissa, niin tajusin naisen olevan täysin erilainen mitä päivällä työpaikallaan. Missä se ujo hiirulainen on nyt?
- Tarkoitatko Helmiä? Nainen kysyi.
- Juu, nyökyttelin.
- Helmi on poissa, minä olen Himo.
- Aika lailla muuten samaa näköä, oletteko kaksoset?
En saanut mitään vastausta, sillä Himo ryntäsi kimppuuni kuin pappi seurakuntalaisilta jääneelle ehtoollisviinille. Tuon sanonnan olin kuullut suljetulla ja se tuli mieleeni aivan yllättäen. Muistelen vielä tehneeni tuolloin sellaisen päätöksen, että alan papiksi, niin ei tarvitse selvää päivää nähdä ja juopottelu menee seurakuntalaisten maksaman kirkollisveron piikkiin. Olin jo kerinnyt onnitella itseäni uudesta urastani, kun minulle selvisi jotain kautta, että siihen pitää käydä kouluja ja hullun papereilla koulu olisi haasteellinen, nimittäin minun opettajilleni. Päätin olla silloin armollinen ylipistolle ja jättää opinnot muille vähemmän hulluille.
- Ollaan yksöset, lihalliset yksöset, Himo ilmoitti.
- No vittu, ja minä kun luulin olevani hullu, pyörittelin päätäni alastoman naisen edessä.
Eivät minun halut olleet täysin kuolleet, se kävi ilmi kun Himo työnsi kätensä housuihini. Vilkaisin uudemman kerran hänen mirriään ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Miten voikaan nainen näyttää noin upealta, mutta niin vaaralliselta. Teki mieli sanoa, että en varmasti tule kyrvän mittaa lähemmäksi, mutta se meni siinä kun Himo polvistui eteeni, hotkaisi vehkeeni suuhunsa ja aloitti imuttelun.
- Hyvä jumala, anna minun laueta tässä ja heti.
Himo keskeytti suihinoton ja kysyi:
- Mitä sanoitkaan? Muna suussa tahtoo olla korvat lukossa.
- Ihan sitä vain, että hyvä jumala mikä imu, jatka vaan.
- Kyllä mirrillekin pitää antaa patukkaa, Himo ilmoitti ja nousi ylös. – Eikö se muuten olekin nätti? Jake ja Pena työstivät sitä varmaan kuukausitolkulla, että se saatiin
nykyiseen kondikseen.
Suljin silmäni ja yritin kovasti kuvitella jotain ihan muuta työstämistä, mitä Himo oli tarkoittanut. Yritin ajatella asiaa niin, että Pena oli työstänyt edestäpäin ja Jake takaapäin tai toisinpäin tai nurinpäin tai väärinpäin tai niin tai näin. Ei, mikään ei auttanut, sillä mirri oli ja pysyi siinä.
- Tule nyt, mirrille patukkaa suuhun, Himo komensi jalat levällään olohuoneen sohvalla.
- Saako koittaa sormella ensin?
- No vittu toimeksi sitten.
Enpä ole ennen tainnut lupaa kysellä moiseen hommaan, mietin vaatteita riisuessani. Olinkohan tulossa kipeäksi? Ei hitto, entä jos minusta tuleekin joku kohtelias herrasmies ja kohta availen ovia päivät pitkät naisille jossain kauppakeskuksessa ja saan sellaisen böörnautin. Hullut eivät kyllä yleensä niitä itse saa, vaan ne koskettavat lähinnä hulluja hoitavia lääkäreitä ja muuta hoitohenkilökuntaa. Ovat niin ylityöllistettyjä.
Vihdoin pääsin lähestymään itse mirriä. Ujutin varovasti sinne yhden sormen ja totesin hetken päästä, että mitään pahaa ei tapahtunutkaan. Ilahtuneena siitä sanoin:
- Tsiisus, tämähän on kuin pillu, rumempi vain.
- Älä nyt vittu puhetta ala pitämään, vaan pane kuin mies. Himo huohotti.
Otin sormeni pois ja ujutin kovan miehuuteni kissapedon mustan kuonon alle ja työnsin pohjaan saakka. Naisen vatsaan oli nimittäin tatuoitu aivan helvetin ruma ja häijyn näköinen kissapeto, jonka mustan kuonon muodosti pillun yläpuolella oleva pieni musta karvakolmio. En todellakaan ajatellut sitä elukan kuvaa, kun junttasin menemään kuin viimeistä päivää. Homma tuli hoidettua lopulta ja Himo totesi huohotuksen laannuttua:
- Vittu jos mirrillä olisi ollut hampaat, niin ne olisivat olleet tuolla menolla sen kurkussa.
- Mitä helvettiä sinä oikein vedät? Toistin kysymykseni.
- Asiakaspalautuksia.
- Häh?
- Vanhat lääkkeet pitää palauttaa apteekkiin.
Kävi ilmi, että Helmi tai Himo tai mikä naisen nimi nyt olikaan, oli aika pahasti lääkeriippuvainen. Tosin hän ei itsekään tiennyt tarkkaan mille lääkkeelle oli riippuvainen. Nyt piti kyllä myöntää, että aika hullua, melkein hullumpaa kuin oma elämäni. Eipä tyttelistä uskonut päällepäin moista, mutta aika harva arvasi minunkaan olevan syntymähullu.
- Nussitaanko uudestaan vai juodaanko kahvit? Himo kysyi.
- No pannaan perkele vielä kerran, harvoin sitä noin hullua saa.
Ja näin tapahtui, tapahtui oikeastaan vielä kerran senkin jälkeen. Olin aika kuivaa poikaa, kun lähdin rallatellen poistumaan neitosen asunnosta. Ovella tuo puhki naitu pilleritäti siveli poskeani ja sanoi:
- Jos et olisi noin saatanan hyvä, niin olisin syöttänyt sinut jo susille.
- Klups.
Painelin rappuun hyvillä mielin, sillä mikäs sen parempaa kuin olla saanut ja elossa, kuin saanut ja susien ruokakupissa. Matkalla alaovelle päätin pyhästi, että pyyhin mielestäni tämän paikan osoitteen. Ajattelin kokeilla jollakin lampulla sitä Miehet mustissa elokuvan välähdysjuttua, jolla unohdetaan kaikki entinen.
- Trallallaa, trallallal, trallallaa, rallattelin menemään, kun vastaani asteli vanhempi nainen.
- Jaa, mikäs se noin rallatuttaa? Nainen murahti.
- Pillu.
- Hävytön, nainen kivahti.
- Kyllä se hävyllinen oli, trallallaa, trallallaa, trallallaa.