www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
3.1.2018
LAUANTAI 20.12.
Kotiin päästyäni survoin ostokset jääkaappiin. Nuo olivat jouluruokia, joten en koskenut niihin vielä. Sitten tajusin, että minullahan oli myös tänään nälkä, eikä jääkaapissani ollutkaan ruokaa tälle päivälle. Kurkkasin jopa tiskialtaaseen, jos sinne vaikka olisi jäänyt jotain nuoltavaa. Ei ollut, sillä Aino oli putsannut paikat todella tarkkaan. Myöskään keittiön maton alle ei ollut lakaistu mitään, joka sai minut manailemaan:
- Vittu mikä nipo sekin kotiapuharakka on. Millä minä nyt elän?
- Ernesti, et sinä ole ennenkään jäänyt pulaan. Sinulle on aina annettu kaikkea pillusta pullaan, mikäli olet pyytänyt.
- Häh, mitä kuka? pyörittelin päätäni.
En ollut vieläkään tottunut pääni sisäiseen naisääneen, joka kommentoi täysin satunnaisesti ihan mitä vain. Puristin päätäni molemmin puoli ja hoin itsekseni, etten voi olla niin hullu, että kuulen ääniä naisäänellä. Vaadin ääneltä selitystä, että miksi niin naismainen ääni, eikä oma miehekäs ääneni? En saanut vastausta, vaikka läpsin itseäni molemmille korville niin lujaa kuin vain kykenin. Lopputulos oli molempien korvien soiminen eri taajuudella, joka ei todellakaan helpottanut oloani. Lääkitsin korviani tulehduskipulääkkeillä, eli laitoin sellaiset molempiin korviini ja menin makaamaan sohvalle pää tyynyn alla. Vinkuna hiljeni pikkuhiljaa ja oloni parani. Toisen kipulääkkeen pudottua korvastani, näin takauman. Takaumassa olin käynyt syömässä ja naimassa samassa rapussa eri asunnoissa.
- Haa, ruokaa, taputtelin kurnivaa vatsaani.
Suunnatessani eteiseen, mielessäni kävi kodinhoitajani. Jotenkin minulla oli sellainen kutina, että kyseisen kärtyn naisen pitäisi laittaa minulle ruokaa. Istuin eteisessä tuolille ja aloin laittaa kenkää jalkaani, kun Aino avasi oven ja astui eteiseen tutussa vaatetuksessaan.
- Ees taas kuin esinahka, niin sitä mennään ja tullaan perkele, ettei perässä pysy, hän kivahti ja paineli ohitseni.
- Teetkö ruokaa? huikkasin naisen perään.
- Saatana, tee tässä työtä jolla on tarkoitus, perkele.
- Eli et, murahdin ja painelin ulos ovesta.
- Vittu, mä oon mies ja metsästän omat ruokani, mutisin rapussa.
En todellakaan aikonut syödä vastemielisen kotiapulaisen tekemää vastenmielistä ruokaa. Tuskin niin vastemielinen sapuska olisi mennyt edes kurkusta alas, hyi helvetti! En voinut käsittää alkuunkaan, että miten joku nainen voi ollakin noin tympeän negatiivinen. Enkä tiennyt miten siitä olisi päässyt eroonkaan. Jotenkin minulla oli sellainen aavistus, että asuntoni tapetitkin kuluvat ennemmin puhki kuin tuo persläpi lähtee kävelemään. Mätöselle tuollainen nainen tekisi vain hyvää, tyyppi kun on itsekin aina niin ahdistuneen oloinen. Mätösen ajatteleminen sai oloni paranemaan, tai lähinnä hänen kurjan olonsa muisteleminen. Siinä samassa vatsani ilmoitti kaipaavansa ruokaa, joten tein sotasuunnitelman.
- Etsin ruokaa, kiteytin suunnitelmani ääneen.
Tämän sanottuani menin aivan jumiin, sillä en osannut päättää mihin suuntaan lähden. Aloin kävellä rapussa ympyrää ja miettiä mistä sitä ruokaa saisi vähimmällä vaivalla. Kävelin kolmetoista kierrosta, kun katseeni osui naapurin postiluukkuun.
- Haa, voisin haistella kuka laittaa ruokaa ja mennä sinne kylään.
Näin tein, eli aloin haistella saman kerroksen postiluukuista. Kävin läpi kerrokseni kolme muuta postiluukkua, mutta en saanut niistä mitään hajua ruoasta. Eipä paljon helpottanut nälkä tässä kerroksessa, manailin kädettömiä naapureitani. Thaikkunaisen asunnon kohdalla vedin ilmaa sieraimeen silläkin ajatuksella, että tuoksahtaisiko siellä paljas aasialainen perse, mutta ei, en saanut sitäkään tuoksua kirsuuni. Nousin kerroksen ylemmäksi siinä toivossa, että edes joku laittaisi tässä talossa ruokaa lauantaina. Aloitin nuuhkimisen pianistipariskunta Tärän asunnosta. Kolautin luukkua varomattomasti ja kohta ovi avautui ja edessäni seisoi rouva Tärä punaisessa kylpytakissaan.
- Hei, minä olen Henriikka, tulitko sen ilmoituksen takia?
Olin kyykyssä oven edessä, joten oikaisin itseni, sillä en halua puhua kenenkään navalle. Napojen kohdalla minua alkoi aina viluttaa, niistä kun tuli mieleen pingviinit ja jääkarhut.
- Joo, vastasin vaistomaisesti.
En tiedä miksi vastasin myöntävästi, mutta jotenkin minulle tuli sellainen fiilis, että olisi ollut vähemmän hullua vastata kieltävästi.
- Tule perässä, se on aika uusi.
Kävelin naisen perässä ja katselin hänen takapuoltaan. Ei se minusta mitenkään erityisen uudelta näyttänyt. Veikkaisin karkeasti, että aika lailla samaa ikäluokkaa mitä itse nainenkin. Minun oli aivan pakko kysyä:
- Onko sille tehty jotain?
- Ei viime aikoina. Olemme mieheni kanssa menettäneet molemmat mielenkiinnon sitä kohtaan.
- Jaa, siis sinäkin? Etkö edes koskettele sitä?
- En, se kerää lähinnä vain pölyä päälleen ja jopa sisälleen.
Olin yökätä, sillä en ollut todellakaan ennen tavannut moista pölypersettä. Millainenhan pölähdys siinä oikein kävisi, kun junttaisin takaapäin oikein kunnolla. Siinä saattaisi lähteä herkemmältä astmaatikolta henki, hihittelin mielessäni.
- Ei siitä pölystä ole huolta, minä voin imuroida sen ensin, Henriikka sanoi.
- Entä sitten, siis sen imuroinnin jälkeen?
- Sitten voit koittaa sitä, että miten se reagoi poljentoosi. Otteissa ei tarvitse säästellä, on sillä revitelty siihen malliin, ettei ikinä uskoisi.
- No ei niin, huokaisin kylpytakin peittämää takapuolta vilkuillen.
- Istu alas tuohon pianon ääreen, niin minä menen laittamaan jotain muuta päälleni.
- Minkä vitun pianon?
- Tuon.
Jäin katsomaan ihmeissäni pianoa, sitä jonka ääreen Jaska oli liimannut Tärän pariskunnan. Katsoin naista ja mietin, että eikö hän todellakaan muista minun olleeni täällä. Nähtävästi ei, sillä nainen ei ollut sanonut siitä sanaakaan. Minua ei todellakaan kiinnostanut mitkään pianot, joten sanoin Henriikalle:
- En tullut ostamaan pianoa, tulin kysymään, että laitatko minulle ruokaa, minulla olisi nimittäin nälkä?
- Siis sinä et ole William Jones?
- No en todellakaan ole.
- Voi ei, ja minä kun pyysin sinut sisään.
- Ei siis ruokaa? varmistelin vielä.
- Ei.
Jouduin poistumaan tyhjin vatsoin Tärältä. Harmitti niin pirusti, sillä turhat reissut syövät vain kaloreita ja aiheuttavat entistä pahemman nälän. Olin siis nälkäkurkikierteessä, mikä ei enteillyt mitään hyvää. Sen lisäksi olin jälleen kerran yksin rapussa vailla suuntaa elämässäni. Olin juuri kuihtumaisillani pois tästä maailmasta, kun sieraimeni ottivat vainun ruoan tuoksusta. Ihanainen lihanainen tuoksu leijaili nenääni viereisen oven takaa. Ovi kuului Alavetelän perheelle. Minulla oli perheestä kyllä mielikuvia. Heidän tytär oli riettaasti pukeutuva isotissi, ja äiti on siitä vanhempi painos vielä hieman runsaampine muotoine.
Isot tissit saivat minut voimaan pahoin, sillä pelkäsin yli kaiken niiden sisältävän räjähdysherkkää silikonia. En halunnut niiden räjähtävän silmilleni. Nälkä vei kuitenkin voiton, joten kumarruin Alavetelän postiluukun puoleen ja raotin sitä.
- Nuuh, nuuh, mikä jumalaisen ihana tuoksu.
Olin nirvanassa, tuoksunirvanassa. Soitin ovikelloa ja loihdin kasvoilleni mahdollisimman leveän hymyn. Jaksoin sitä tasan kolme sekuntia, kun poskiini alkoi sattua ja oikea silmäni alkoi nykiä. Samassa nuori hunajapupu avasi oven. Alavetelöiden reilu parikymppinen tytär Minka seisoi ovella mielenkiintoisesti puettuna. Hänellä oli yllään valkoinen t-paita, jonka päälle oli vedetty mustat rintsikat. Jalassaan neitosella oli mustavalkoiset tiukat jumppahousut tai vastaavat. Vilkaistuaan minua, Minka sanoi:
- Tulit sitten tänne ovelle asti iskemään silmää, vitun pervo!
- Näetkö leveän hymyni? kysyin häneltä.
- En.
- Hyvä, jää tähän odottelemaan, se tulee kyllä kohta perässä.
Sen sanottuani, vedin oven auki ja astuin Minkan ohitse heidän asuntoonsa. En kaivannut mitään opastusta, sillä kyllä mies aina keittiön löytää, varsinkin kun on nälkä.
- Hei, hei, hei, minne sä oikein meet? Minka huusi ja kipitti perääni.
- Keittiöön.
- Ethän sä voi tällai tulla…
- En minä vielä tulekaan, syödään nyt ensin.
Nenäni ei erehtynyt, sillä keittiössä hellan päällä oli iso höyryävä lihamureke. Hellalla oli sen lisäksi kattila, jossa oli perunamuusia. Samassa pulssini nousi ja tajuntaani iski yksi sana, kuin tuhat persereikään tungettua volttia.
- Puolukat!
- Mitä? Minka kummasteli.
- Ettehän te vaan syö lihamurekkeen kanssa puolukoita?
- No ei syödä, hyi helvetti!
Katseeni oli nauliutuneena tuohon jumalaiseen näkyyn, eli juuri uunista otettuun lihamurekkeeseen, joten vastasin päätä kääntämättä:
- Kiitos rakas!
- Kuka täällä on rakas? kuului takaani vanhemman naisen äänellä.
Siirryin nopeasti ihan hellaan kiinni ja peitin vartalollani nuo himoitsemani herkut. En aikonut luopua niistä ilman taistelua. Olin valmis käyttämään jopa likaisia konsteja päästäkseni tavoitteeseeni. Huomasin nimittäin tiskipöydällä likaisen tiskirätin. Ellei mikään muu auttaisi, niin uhkaisin niistää sillä niiden nenät, jotka epäisivät minulta nenäni valmisteleman kulinaristisen nautinnon.
- Hei, mutta sinähän olet se alakerran Ernesti, ääni jatkoi.
Hivuttauduin varovasti lähemmäs mureketta, katse likaisessa konstissani, eli tiskirätissä. Vilkaisin nopeasti vanhempaa ääntä ja siinä seisoi Minkan äiti, isotissisempi mitä tyttärensä. Äiti Alavetelä ei näyttänyt olevan yhtä urheiluhullu mitä tyttärensä, sillä tämä oli ahtanut kohtalaisen pienen ahterinsa farkkuihin ja suhteettoman suuren rintavarustuksensa pörröiseen neuleeseen.
- Kutsuiko Minka sinut syömään?
Minka seisoi äitinsä takana ja puisteli päätään. Minua alkoi taas ahdistaa ihan hitosti. Olin joskus kuullut, että jos nainen kieltää, niin se on oikeastaan myöntävä vastaus ja mikäli nainen myöntää, se voikin olla kieltävä vastaus. Olin vajota taas traumaan, mutta kurahteleva vatsani pelasti tilanteen, joten nyökyttelin päätäni ja vastasin:
- Juu, kyllä pyysi. Lupasin auttaa häntä läksyissä.
- Missä vitun läksyissä, olen yliopistossa, en peruskoulussa? Minka kummasteli.
- No niissä kumulatiivisten wasabijuurten suureissa. Vaan syödäänkö kuitenkin ensin?
- Tottahan toki syödään, Minkan äiti vastasi nopeasti.
- Annelihan se oli, muistelin naisen nimeä.
- Kyllä, hauska tavata taas.
- Mutsi hei, toi on yx vitun pervo, hei haloo! Minka keuhkosi.
Anneli käski tyttärensä relata ja siivota suunsa. Hän myös muistutti, että kukahan se on tälläkin hetkellä pukeutunut kuin pieni pervo. Minka kimmastui ja riisui t-paitansa päällä olevat rintaliivit pois ja kysyi äidiltään:
- No onko nyt parempi?
Mielestäni oli, sillä nuorella naisella ei ollut t-paidan alla toisia rintaliivejä, vaan isot terhakkaat rinnat. Ei ihan kyllä omaan makuuni, koska olivat niin isot, mutta näyttävät kylläkin. Kovin lähelle tuollaisia en kyllä mene, etteivät ne vaan räjähdä silmilleni. Vittu mikä selittäminen siinä olisi Kelalle tai muulle vastaavalle taholle, että sokeuduin silikonitissien räjähdyksen vuoksi. Entä jos saisin silikonia silmiini ja ne alkaisivat myös paisua? En voisi kohta räpytellä silmiäni, kun silmät turpoaisivat silikonin vaikutuksesta luomien ohitse. Minua alkoi taas pyörryttää, oksettaa ja pierettää yhtä aikaa. Anneli huomasi tilanteeni, koska hän ohjasi minut ruokapöydän ääreen ja kiikutti nopeasti eteeni lautasen, jossa oli lihamureketta ja perunamuusia.
- Syö hyvä ihminen, olet selvästi nälissäsi, hän sanoi.
- Mutsi, sillon varmaan ruokaa himassakin, Minka vinkui.
- Nyt lopetat ja alat syömään itsekin.
- No enhän syö ainakaan tuon seurassa.
Eikä Minka syönyt, vaan otti lautaselle ruokaa ja poistui omaan huoneeseensa. Ainakin ovi meni hänen perässään kunnolla kiinni, sillä sen aiheuttama ilmavirta oli tempaista lautaseni mukaansa.
- Nykynuoret, Anneli huokaisi ja istahti seurakseni.
- Mmmm, hyvää ruokaa, kuka teki? utelin suu täynnä mureketta.
- Minähän se täällä ruoan teen.
- Hyvin teet. Saako lisää?
Ojensin tyhjän lautasen naiselle, joka vilkaisi sitä kummissaan, mutta nousi ylös tuolilta ja laittoi minulle toisen samanlaisen annoksen. Ojennettuaan sen minulle, hän alkoi kertoa itsestään. Hän oli kuulemma ison orkesterin viulisti ja sen vuoksi kotona usein päivisin. Hän oli huomannut myös minun olevan paljon kotosalla.
- Juu, työ ei elätä, joten olen kotona, mumisin ruoka suussa.
- Vaimonko palkalla elelet?
- Ei ole, tai oli, mutta se kuoli pois kun menetti henkensä. Tai oikeastaan se kuoli, mutta sitä ei sitten löytynytkään enää.
- Siis … tuota, yksinkö asut vai jonkun kanssa?
- Yksin, tai oikeastaan en, sillä minulla on joku kotiapulainen, joka on hyvin ilkeä tapaus.
- Ahaa, siis et ole naimisissa etkä kihloissa etkä avoliitossa?
- En ole.
Anneli katseli minua kuin arvioiden kilohintaani. Hihittelin itsekseni, että arvo vaan nousee sitä mukaan mitä enemmän syön hänen murekettaan ja muusiaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi olevansa itse naimisissa, mutta liitto ei ollut oikein toimiva seksuaalisessa mielessä. Tehostaakseen sanomaansa, hän iski silmää ja hiveli pöydän alta jalallaan minun jalkaani. Mureke oli juuttua kurkkuuni, sillä pelkäsin suunnattomasti sitä, että kiihottuvan naiset ryntäät paukahtavat silmilleni. Lisäksi haarukkaan kierroksia siihen malliin, että lopusta mureke-muusi-annoksesta vain kolmannes sattui suuhuni, muun osan levitessä ympäri keittiötä. Samassa Anneli nappasi kädellään kiinni polvestani ja sanoi:
- Nähdään kohta makuuhuoneessa, se on ensimmäinen ovi eteisestä käsin. Mene sinä edeltä, tulen kohta perässä.
Nousin kuin robotti ylös, kumarsin ja kävelin järkyttyneen ihmisen järkyttynyttä katkokävelyä makuuhuoneen ovelle. Olin niin pois tolaltani, että avasin ensimmäisen oven ja astuin sisälle huoneeseen. Katseeni nauliutui pieneen tiukkaan perseeseen, joka kuului Minkalle. Pitkät punaiset hiukset omaava neitonen makasi sängyllään mahallaan ja söi mureketta. Neitonen luuli varmaan, että äitinsä oli tullut huoneeseen, sillä hän sanoi päätään kääntämättä:
- Et kait sä vaan taas meinaa yrittää räjäyttää tajuntaas?
- Klups, nielaisin äänekkäästi.
- No ohan sillä ihan vitun iso, mutta voisit joskus ajatella faijaakin, et mitä se sanoisi jos tietäisi.
- Huoh, huokasin varovasti.
- Mä kyllä voisin panna sitä.
Kuuntelin Minkaa katse tiiviisti hänen piukassa takapuolessaan. Olin ajatuksissani jo kyntämässä tuota nuorta vakoa, kun tajuntaani iskivät isot tissit. Nuo vitun isot maitorauhaset, jotka saattaisivat paukahtaa koska tahansa. Ei, en halunnut elämäni päättyvän näin nuorena, eli juuri tämän ikäisenä kuin nyt olin. En tosin paniikissa enää muistanut, että minkä ikäinen olin, mutta päättelin olevani nuori. Ihminen kait on jotain sellaista mitä tuntee olevansa. Nyt olin siis paniikissa oleva nuori mies. Yritin pidätellä, mutta jotenkin se siitä sitten livahti ilmoille, nimittäin paniikkipieru:
- Piuuuuuuuuhhhhhtrrrrrrrphuiiiiiiiiipsröps!
Olin joskus kuullut miten Ferrari lähtee valoista kuin nappi paidasta. Kyseisen urheiluauton ääni oli ollut laseja helisyttävä. No, äskeiseen pieruuni verrattuna se oli samaa luokkaa, kuin kruunukorkin tipahtaminen muovimatolle. Minka pomppasi sängystä kuin sähköiskun saanut ja karjaisi:
- SINÄ!
- Hei, terveisiä teidän keittiöstä, ne tulivatkin juuri takapuolen kautta.
- Ulos, nyt, heti!
Minka nousi sängystään, avasi huoneensa oven ja viittoili minua poistumaan. Hän käveli eteiseen, avasi rapun oven ja käski minun painua hevon vittuun. Ai kun se helpotti ahdistunutta mieltäni. Kävelin perässä, pysähdyin kynnykselle ja kysyin:
- Näetkö sen nyt?
- Niin vittu minkä?
Hymyilin niin leveästi kuin vain ikinä voin. Minulla oli siihen kaksi hyvää syytä. Toinen oli täysinäinen vatsani ja toinen silikonipommilta välttyminen. Osoitin naamaani ja vastasin:
- Leveän hymyni. Saat tällä kertaa ihailla sitä ilmaiseksi, mutta seuraavalla kerralla se maksaa vitosen.
- HÄIVY!
- Trallallaaa, vastasin ja astuin rappuun.
Minä ja vatsani olimme tyytyväisiä. Munaa vähän jurppi, mutta lohduttelin sitä rappuja laskeutuessani, että silikoni olisi turmellut myös senkin, mikä rauhoitti alapäätäni kummasti. Menin omaan asuntooni ja lysähdin sohvalle. Ainoa ei näkynyt missään, mutta tiskikone oli käynnissä. Minua ramaisi, joten suljin silmäni ja aloin uneksia pienirintaisista naisista, sellaisista luomuista silikonivapaista, kuten Ilona oli ollut.