www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

17.12.2017

255. Palveleva taksi

LAUANTAI 20.12.

Apteekin parkkipaikalta tähtikeula kääntyi kohti ruokakauppaa. Ajattelin ensin vetäistä kauppaan parinsadan kilsan päähän, mutta sitten minua alkoi arveluttaa, että löydänköhän takaisin? Autossani on kyllä navi, mutta pelkäsin sen saavan näin sateisella kelillä jonkun viruksen ja höynäyttävän minua. Olin kuullut sanan virussuoja, mutta en ollut ihan varma, että pitäisikö autoni navi kääriä kaulaliinaan vai kortonkiin? Noiden yhdistelmä olisi varmaan täydellisin suoja, mutta en ollut varma miten se tehdään oikeaoppisesti. Suljetulla olin kyllä kuullut vaikka mitä hulluja juttuja, mutta tuollainen asia oli jäänyt kuulematta tai sitten mennyt täysin ohi korvieni. Päätin varmuuden vuoksi ajaa lähikauppaan, siihen jossa on parkkihalli kaupan alla.

Matkalla kauppaan ajoin paikallisen taksitolpan sivuitse. Siinä jonotti muutamia perusmallin taksi-Mersuja odottamassa pokia. Parkkihalliin ajaessani mielessäni kävi, että miltähän se tuntuisi istua tänne ajettaessa jonkun toisen ajaman Mersun kyydissä ja vielä takapenkillä? Joku takauma kertoi minulle, että Suomessa taksit palvelevat hyvin melkein missä tahansa asiassa. Minulle tuli sellainen mielikuva mieleeni, että ne kantavat ostokset, saattelevat kotiin ja ovat vielä kaiken lisäksi kohteliaita.

- Sehän pitää testata, murahdin ääneen.

Pysäköin oman viissataseni vinoparkkiin kahden ruudun päälle. Nyt ei kukaan häiriintynyt parkkiapina kolhi autoni kylkiä. Nousin parkkihallista liukuportaiden avulla yläkertaan ja kävelin suoraa päätä ulos kaupasta. Tallailin pienessä tihkusateessa Mersu-letkan hännille ja koputin valkoisen E-sarjalaisen sivuikkunaan. Kuljettaja, hieman pönäkkä kaljupää, vilkaisi minua ja viittoili suoraan eteenpäin. Koputin uudestaan ja viittoilin taaksepäin. Kalju kurttunaama avasi sivuikkunan ja kysyi närkästyneen oloisena:

- No mitä nyt?
- Oletko taksi?
- No voi helvetti, tyyppi huokaisi.

Auton katolla oli taksikyltti, mutta mies ei kyllä vaikuttanut olevan millään tapaa kohtelias, joten päättelin pällin olevan jotain aivan muuta. Miksi hän oli kuitenkin ajanut tähän taksijonoon ja vielä kyltti katollaan, oli minulle täysin mysteeri. Tyyppi alkoi taas huiskia kädellään niin kiukkuisesti, mistä päättelin hänen olevan viittomakielen raiskaaja. Mielestäni oikeat viittojat viittovat nätisti, joten totesin hänelle:

- Sinä taidatkin olla niitä vitun viittojia.
- Mene nyt siitä, minulla on töitä, huiskija kivahti.
- Miten se ilmenee?
- Niin mikä?
- Se töissä oleminen. Mielestäni sinä olet heilutellut vain toista kättä kuin olisit lentoon lähdössä. Yhdellä kädellä ei kuitenkaan voi lentää. Heiluttelisit molempia.

Punaniska painoi napista ikkunan kiinni ja jäi murjottamaan sisäpuolelle. Koputtelin vielä hetken ikkunaan, mutta räpyttelijä käänsi katseensa muualle. Olisin jatkanut koputtelua, mutta katseeni tavoitti jotain sellaista, mitä ei pitäisi olla edes olemassa, ei ainakaan tässä taksijonossa.

- Perkele, tämä on varmaan Mätösen kosto, puhisin painajaista tuijottaessani.

En voinut tajuta mitenkään, että en huomannut sitä aikaisemmin. Olinkohan tulossa sokeaksi vai lukutaidottomaksi? Sain äkkiä takauman siitä miten aloin menettää etunimestäni kirjaimia. Ei ollut ollenkaan kiva kokemus se. Nyt minun oli pakko testata ihan konkreettisesti, että näinkö näkyjä, joten astuin kaksi askelta ja potkaisin näkyä.

- Auts, on se todellinen, parahdin.

En kerinnyt alkaa sen enempää pohtia huonossa kulmassa tehtyä näkypotkua, kun viereeni ilmestyi erittäin kiukkuinen kukkakeppi. Mies oli pitkä, mutta ruoka-aikana hän oli ollut nähtävästi pöydänjalkana. Kielikin vaikutti aika terävältä, mikä nyt ei ollut mitenkään ihme, kun kroppa oli tuollainen. Kuuntelin hetken hänen epävireistä räpätystään ja sanoin:

- Vedä välillä vaikka lippu salkoon.
- Mitä? Minä en vedä mitään, vaan haluan selityksen sille miksi potkaisit autoani?
- Just joo, ai autoa. Tuo Mersu tuossa on auto, ja tuo toinen Mersu tuolla, mutta tämä on painajainen, viittoilin miehen autoa.
- Siihen tuli ihan selvä naarmu, jatkovarsi jupisi autonsa takapuskuria tutkien.
- Kohta tulee toinen, mikäli et vie sitä pois. Saan siitä huonoja fiiliksiä.
- Ai, vai sinun vuoksi minun pitää siirtää autoni pois, niinkö?
- Mikä auto? Joku röttelö, mitä en kutsuisi noin kevytmielisesti autoksi.
- Toyota on Suomen luotettavin automerkki. Avensis kestää mitä vain ja maksaa paljon vähemmän kuin ylihinnoiteltu Mersu.
- No voi, voi, oletko köyhä vai muuten nuuka?

Pajupilli otti puhelimensa esille ja sanoi soittavansa poliisit paikalle. Hän vielä korosti sitä, että saan isot sakot ja vahingonkorvaukset ovat huomattavat. En pääsisi kuin koira veräjästä. En halunnutkaan päästä kuin koira veräjästä, sillä ostamastani koiranruoasta huolimatta en ollut saanut kasvatettua häntää. Ainoa mikä heilui, oli mulkku etupuolella. Olisihan se ollut kiva heiluttaa myös häntää. Minun oli pakko sanoa puhelimeen vinkuvalle pajupillille:

- Sori, ei käy. En halua kulkea veräjästä, tulee liian maalaisfiilis. Voisin astua vaikka paskaan siellä ja sitä kulkeutuisi kotiin ja se tarttuisi mattooni. En minä halua mattooni mitään muistutusta siitä, että sinulla on Toyota.
- Se on ihan umpihullu, tulkaa hakemaan se nyt heti pois, kahden metrin Heikki vinkui luuriin.

Kaivoin taskusta satasen, tälläsin sen vinkujan pusakan taskuun ja sanoin:

- Ota siitä. Ellei riitä, niin soita pankkiin ja pyydä lisää. Sano, että Ernesti käski antaa pari saturaista.
- Hei, hei, hei, et mene mihinkään ennen kuin tämä on selvitetty!
- Ei noilla lihaksilla mitään selvitellä, huomautin elämän realiteeteista.
- Minulla, minullapa on kaasu.

Saman tien Heikki the pitko oli kaivanut taskustaan sumuttimen ja alkoi sohotella sillä. En tiedä oliko se hullun tuuria vai mitä, mutta sumutin oli nähtävästi väärinpäin pajupillin kädessä, kun suhahduksen ja pölähdyksen jälkeen hän alkoi huojua epämääräisesti ja kiroilla:

- Vittu, vitun, vittu, kirvelee saatanasti!
- Huono päivä vai?
- Saatanan saatana. Ensin kissa kusi aamiaismuroihin kun olin pesemässä hampaita. Koira oli syönyt sitä ennen puolet Hesarista ja nyt vielä tämä silmien kirvely. Nyt riitti, vedän seuraavaa lättyyn joka sanoo jotain negatiivista.

Samalla hetkellä jatkovartta lähestyi vanhempi rouva painava laukku kädessään. Hieman kriittisen oloinen vanhus sanoi puolisokealle hujopille, ettei voi sietää humalaisia yleisellä paikalla. Sitähän sekoboltsi taksikuski ei sietänyt, vaan yritti lyödä mummelia. Tämä nosti painavaa laukkua ja isku osui siihen. Saman tien pitko alkoi kiroilla entistä tuskallisemmin. Mummeli irvisti ja sanoi:

- Keilapallo.

Minua alkoi jo hieman tympäistä se, etten ollut päässyt taksiasiassani yhtään eteenpäin. Tein nopean päätöksen kävellä ihan jonon keulalle, mahdollisimman kauas noista hörhöistä. En halunnut elämääni yhtään epätasapainoista pajupilliä. Etummaisena oli musta E-sarjalainen. Astelin sen vierelle, jäin seisomaan siihen ja odottamaan palvelua. Samassa auton ovi avautui ja ulos pomppasi kengurun lailla pieni mies. En kerinnyt suutani avata, kun tuo hieman liian isoon pukuun sonnustautunut mies alkoi kälättää:

- Hyvää päivää herra. Nimeni on Pasi Kuikka, olen päivän taksikuskina. Kuka olette ja minne haluaisitte mennä? En osaa ajaa minnekään, mutta navigaattori osaa ja jos sekään ei löydä, niin soitan äitille.

Saatanan kusipaikka, kävi ensin mielessäni. Sitten mietin, että tämä nyt ainakin palvelee eikä mökötä autossa tai ala valittaa jostain epäauton naarmusta. Pasi heilutteli edessäni räpyläänsä siihen malliin, että tartuin siihen ja sanoin:

- Ernesti Kilari. Ajetaan tuohon lähimpään kauppaan. Mennään parkkihalliin, sillä en halua kantaa ostoksiani sateessa.
- Ei sekään haittaa, minulla on sateenvarjo, Pasi ilmoitti ja loihti Mersun takakontista ison sateensuojan.
- Näytän hölmöltä tuollaisen kanssa, murahdin.
- On minulla kertiskin. Siitä näkee läpi ja näytät samalta kuin ennenkin.

Hetkessä hänellä oli kädessään pieni paketti, jossa luki kertakäyttösadenakki.

- Ehehee, taidatkin olla huumoriveikko, osoittelin sanaa.
- Minulla oli nälkä kun tilasin näitä Kiinasta. Äiti on aina sanonut, ettei mitään saa tehdä nälissään, enkä minä uskonut. Nyt minulla on tuhat kappaletta kertakäyttösadenakkeja.

Pitkästä aikaa minua nauratti, mikä oli hyvä merkki elinajanodotuksen suhteen. Joku oli suljetulla sanonut, että nauraminen pidentää ikää. Harmi kyllä, että oli mennyt möläyttämään sen kaikkien kuullen ääneen. Yksi hullu oli saanut siitä kimmokkeen ikuiseen elämään ja alkoi nauraa aina kun sai silmänsä auki. Sehän kuoli nopeasti pois, kun ei naurultaan saanut edes syödyksi. En antanut moisen yksittäistapauksen vähentää omaa uskoani tuohon sanontaan.

- Annas neljä, tiedä milloin nakin himo iskee, ojensin kättäni.
- Saat kolme, sillä neljä on epäonnen luku Japanissa. Olen kiertänyt maailmaa minun parhaiden kavereiden kanssa ja minä tiedän, Pasi kilkatti kuin tarhaikäinen.

Tungin saamani sadenakit taskuihini ja pyysin Pasia avaamaan takaoven.

- Voit istua eteenkin, pidän juttuseurasta.
- Istun takana, niin ei räkä roisku rinnuksille, kun tuota juttua taitaa teikäläisellä riittää.
- Eikä roisku, äiti on aina sanonut, että nenä pitää niistää huolella.

Juttua piisasi, mutta palvelukin pelasi. Minulle avattiin ja suljettiin ovi. Pasi olisi laittanut myös turvavyöni kiinni, mutta totesin, etten halua toista miestä niin lähelle itseäni. Tuollaisesta hintelästä adhd:stä kun ei koskaan tiedä mihin sen levottomat sormet kerkeävät. Pysyköön äijä yksin etupenkillä ja kaivakoon omaa napaansa.

- Tuoko kauppa tuossa edessä? Pasi kysyi.
- Juuri se.
- Aika helpon pistit. Enpä laita edes navia päälle enkä taatusti kilauta äitille. Nyt tuli helppo poka.

Pasi sai Mersun tulille ja ajoimme hitaasti parkkihalliin. Eipä siinä pahemmin kerinnyt päästä taksimatkustamisen fiiliksiin, mutta kyllä tämä minulle riitti. Mieliteko se on lyhytkin mieliteko ja ilman itseänsä kuuntelemista ihminen olisi aika pihalla. Parkkihalliin päästyämme opastin Pasin pysäköimään oman Mersuni vierelle. En tosin sanonut kenen auto se on.

- Aika käheä peli jollain, Pasi ihasteli autoani.
- Oletko Mersu-miehiä?
- Voi, minulla on paljon kokemusta eri merkeistä. Osaan luetella niistä satoja vikoja.
- Ai jaa, no kerropas mitä vikoja Mersussa on?
- Ensimmäisenä tulee vika yksi, sitten tulee vika kaksi, sen jälkeen kolmonen ja nelonen ja sitä rataa.

Onneksi minulla ei ollut mitään kättä pitempää. Olisin vetänyt tuolta vajaasylinteriseltä viimeisetkin pytyt pimeiksi. Jätkähän jutteli täysin pehmoisia. Ei Mersussa noin montaa vikaa ollut. Minun autoissani ei ole ollut ainoatakaan vikaa.

- Tiedän sen takia paljon vikoja, koska olen huoltoneuvoja. En ole taksikuski. Minulle tuli vain tarjous vaihtaa ammattia ja halusin kokeilla päivän, että miltä tuntuu ajaa taksia.
- Tuntuuko hyvältä hommalta?
- Ensin tuntui, mutta ei enää. Kuulin etten saakaa pitää kaikkia kyytirahoja itselläni. Lisäksi Mersun oikean nimen lausuminen saa kieleni solmuun.

Ajattelin tarjoutua kiskomaan Pasilta hänen kielensä suustaan, niin maailmasta tulisi paljon hiljaisempi paikka. Siitä tulikin takaumana mieleen suljetulla eräs kielikylpy. Olin itsekin osallistunut siihen kerran, mutta sain sen verran pahasti saippuaa suuhuni, etten katsonut tarvitsevani moista toista kertaa. Siinä me hullut oltiin perse pystyssä saippuavesiämpäreiden vierellä kielet suusta ulkona. Aloin nytkin tuntea suussani saippuan makua ja pelkäsin alkavani kuplia. Se siitä hyvästä olosta, nyt vitutti kuin palasaippuakauppiasta, joka tajusi kaikkien siirtyneen nestemäisiin tuotteisiin.

- Se tekee kuusi ja viisikymmentä. Laitetaanko kortilla vai käteisellä? Pasi kilkatti.
- Saat satasen jos tulet kauppaan ja kannat kauppaostokset autolleni.
- Missä se sinun auto on, täälläkö?
- Hevon perseessä.
- Aika pieni se on. Mutta onhan niitä isojakin hevosia, niin olen kuullut.

Nyt minua alkoi jo ihan oikeasti kaduttaa tämä taksikyyti. Se ensimmäinen mulkku olisi ollut taatusti ihan hiljaa, mikäli olisin saanut häneltä kyydin. Sen huojuvan pitkon kyytiin en olisi mennyt edes uhkailemalla, sillä Toyotan takapenkkiä ei perseeni tule tapailemaan. Saan sellaisesta vielä jonkun japanilaisen näpyn, jota suomalaiset lääkärit eivät pysty parantamaan.

- No mennäänkö me sinne kauppaan? Pasi rummutti rattia hermostuneena.
- Mennään.

Nousin autosta ilman ylimääräistä apua ja lähdin astelemaan kauppaa kohti. Pasi kipitti perässäni ja selitti koko ajan jotain mitä päivällä oli aikaisemmin sattunut. Hän oli kuulemma sekoittanut keskenään Helsingin lentokentät, eli ulkomaanelävät olivat päätyneet matkalaukkuineen Malmin kentälle, kun heidän piti mennä Helsinki - Vantaalle. Pasin mukaan sieltäkin nousi koneita ilmaan, joten virhe ei ollut kovin ilmeinen.

- Onko sinulla perhettä? Tarkoitin, että onko sinulla äitiä? Pasi kyseli.

Olihan minulla ja se sai hymyn huulilleni. Äiti ymmärsi minua ja minulla oli hänestä hyviä, joskin vielä vain satunnaisia, muistikuvia. Isästä sen sijaan oli vain jotain epämiellyttäviä muistikuvia.

- On minulla.
- Soitatko sille usein? Minä soitan monta kertaa päivässä.
- Äiti soittaa minulle.
- Vitsi miten hyvä äiti sinulla on. Kerro hyviä terveisiä minulta.

Ihan taatusti jätän kertomatta, mutisin mielessäni. Pääsimme lopulta kauppaan, jossa kehotin Pasia ottamaan ostoskärryt. Vihannesosastolla alkoi jostain syystä tehdä mieli tomaattia. En oikein ymmärtänyt, että minkä hiton takia minulle tuollainen mieliteko tuli? En minä tykännyt juurikaan tomaateista muuten kuin ketsuppina. Katselin tomaatteja ja mietin miten saisin valittua samankokoiset tomaatit. Jos löytäisin kaksi samankokoista, niin kolmas olisi taatusti taas erikokoinen. Jos täällä olisi rinnakkain neljä vaakaa, niin saisin kaikki neljä mielihalutomaattia punnittua yhtä aikaa. Nyt yhdessä kohtaa oli vierekkäin vain kaksi vaakaa.

- Pasi tänne, komensin kuskiani.
- Niin?
- Ota neljä samankokoista tomaattia ja pussita ja punnitse ne.
- Jepulis, okkei, tämä selvä!

Mikä vitun okkei? Ainoa joka elämässäni sai sanoa okkei, oli Marlosen Pekka, sillä hän hoki aina rekkei okkei, kun oli niitä reggaemiehiä rastoineen. Tuollainen nysvä kuten Pasi, ei hokenut mitään okkeita, tai väännän sen nenän niin takaraivolle, ettei kivultaan kykene okkeilemaan kertaakaan loppuelämänsä aikana. Mies oli kuitenkin niin hintelä ja hyvätapainen, että päätin kokeilla syvästä ahdistuksestani huolimatta lempeätä lähestymistapaa ja sanoin:

- Ei okkeita, sovitaanko niin?
- Jepulis, siis tämä selvä, Pasi kilkatti.
- Sekö meni heti jakeluun? varmistelin ihmeissäni.
- Juu, äiti on aina sanonut, ettei kannata vängätä isommilleen. Olen kuulemma niin pieni, että minun on oltava mukava.

Asia oli siis selvä, mutta ei silti ollut. Nyt minua alkoi ahdistaa se, etten päässyt nuijimaan mokomaa sammakon päästäjää. Päässäni alkoi kihistä pahaenteisesti. Etsin katseellani jotain mitä olisin voinut takoa nyrkillä, mutta näköpiirissäni ei ollut kuin yksi mummeli. Sitten muistin yhden hullun kommentin suljetulta, että jos oikein ahdistaa, niin kannattaa laittaa molempiin kainaloihin pakastekanat ja seistä nurkassa muutama minuutti.

Ryntäsin pakastealtaille ja aloin tutkailla niitä paniikissa. Onneksi siihen samalla käveli nuori nainen, joka oli vaatteista ja nimikyltistä päätellen henkilökuntaa. Nyppäisin tätä puserosta ja sanoin:

- Kanaa, nopeasti minulle kaksi pakastekanaa.

Neitonen jähmettyi niille sijoilleen ja jäi tuijottamaan minua suu raollaan.

- Eikö suomen kieli taivu vai oletko joku riemuidiootti? kivahdin hermo aivan riekaleina.
- Meillä ei ole pakastekanaa, hän ilmoitti lopulta.
- Mitä, mitä minä nyt teen?
- En minä sinusta tiedä, mutta minä ostaisin kanan sijasta pakastebroileria, niitä meillä kyllä on.
- Täh?
- Katsos kun broilerit ovat jalostettu tuottaman mureaa lihaa ja kanat ovat jalostettu tuottamaan mahdollisimman paljon munia.

No johan pomppasi, panikoin lisää. Pitääkö minun nyt lähteä johonkin etsimään kaksi elävää kanaa, pakastaa ne ja laittaa vasta sen jälkeen kainaloihini? Ohjehan oli nimenomaan kuulunut niin, että kainaloihin kaksi kanaa ja nurkkaan seisomaan. Olin jo kysymässä lähimmän kanalan osoitetta, kun myyjäneitonen jatkoi:

- Käytännössähän kyseessä on sama lintu, eivät ne mitään eri lajeja ole. Broilerit ovat tuolla, hän osoitti viereistä pakasteallasta.
- Kiitos, säästit parilta kanalta jäisen lopun.
- Häh? Nyt en ymmärrä?

Ojensin käteni naista kohti ja sanoin:

- Anna kaksikymppiä, niin selitän hitaammin.
- No enhän anna. Jos antaisin joka kerta rahaa kun joku pyytää, niin olisin jo ihan pennitön.

Olin jatkaa vänkäämistä, kun muistin ahdistukseni ja sen hoitamisen. Nappasin pakastebroilerit käsiini ja lähdin juoksemaan kaupan takaosaa kohti. Sivuseinät kohtasivat ihan varmasti jossain kohtaa takaseinän ja siellä olisi nurkka, jossa voisin rauhoittua todella viileiden siivekkäiden kanssa.

Nurkka löytyi, kuten olin päätellytkin, joten menin seisomaan nenä sitä kohti ja tälläsin pakasteet kainaloihini. Vaikka päälläni oli takki, niin tunsin miten viileys alkoi hiipiä kehooni ja ahdistukseni alkoi laskea samaa tahtia. En voinut katsoa kelloa broilerit kainaloissani, joten aloin laskea ääneen sekunteja. Olin laskenut kahteen sataan, kun uusi paniikki iski päälle. Parahdin tuskissani ääneen:

- Oliko se muutama vai jokunen minuutti, eih?

Mistä minä nyt sen selvitän, pohdin kuumeisesti kylmyyden jähmettäessä kroppaani. Olin jo hajoamassa täysin, kun muistin yllättäen erään seikan.

- Hahaa, ei se voi olla jokunen, sillä siinä yhdessä sarjakuvassa on se tyyppi, jonka nimi on Jokunen. Ehehee, siis muutama minuutti ja olen terve, ehehee.
- Tokkopa, kuului takaani paheksuvalla äänellä.

Pyörähdin ympäri broilerit kainaloissani. Edessäni seisoi paheksuvasti katsova vanhempi nainen, joka ojensi minua kohti ostoskoria ja sanoi:

- Vilustut kohta nuori mies, laita pakasteet koriin ja pyydä niille kassalta vielä oma pussi. Niitä saa ilman.

Olin jo ottamassa koria vastaan, kun huomasin sen pohjalla kortin. Ei kortissa itsessään mitään vikaa ollut, mutta sen tekstissä oli. Vedin melkein molemmat pakastetiput sieraimiini kortin tekstiä tavatessani. Työnsin korin takaisin eläkeläistä kohti ja sanoin:

- Hyi helvetti, en olisi uskonut, että noin vanha ja noin turmeltunut. Häpeä tuleva virrenveisuun kohde.

Vanhus katsoi minua, räkäisi lattialle ja kivahti:

- Nykynuorisolla ei ole minkäänlaisia tapoja!
- Katoa, tai ohjelmoin rollaattorisi navigaattoriin hautuumaan osoitteen päätepysäkiksi!
Kurppa kipitti tiehensä kaamean motkotuksen saattelemana. Minä jäin puhisemaan kiukkuani kanoineni:

- Pyh, että muka Parane pian kortin olisi ihan vahingossa minulle korissa antanut. Lääkeyhtiön kätyri ihan selvästi tai valepukuinen Niku Rieminen. Ei mene Ernesti retkuun, ei mene!

Enkä mennyt todellakaan retkuun, vaan potkin pakastekottaraiset lähimmän hyllyn alle ja etsin Pasin käsiini. Kauppa alkoi ahdistaa minua siihen malliin, että tälläsin Pasin kouraan satasen ja käskin hänen ostaa riisipuuroa, rusinasoppaa ja kinkun. Olin jo poistumassa, kun pyörähdin ympäri ja sanoin:

- Osta vielä paketti kortonkeja, pyydä isomunaisten kokoa, ellet itse ylety ottamaan ylähyllyltä.
- Entä kinkkupussi?

Kinkkupussi? Hmm, jäin miettimään Pasin heittoa. Ehkä minä en sittenkään tarvitse kortonkeja oman pelivälineeni suojaksi, jos vastapuolen voi laittaa kinkkupussiin. Enpä ollut koskaan kuullutkaan, että naisten kohdalla voisi käyttää kinkkupussia. No, niin se vaan maailma kehittyy, ajattelin mielessäni.

- Otanko sellaisia jättikokoja vai tavallisia? Äiti sanoo aina, että pitää ottaa iso, kun ei tiedä minkä kokoinen se kinkku on.
- No vittu, sellainen pitkä ja laiha, kuvailin apteekin kinkkua.
- Ai jaa, paistatko sittenkin patonkia? Äiti on kyllä sanonut, ettei patonkia tarvitse laittaa pussiin paiston ajaksi.
- Mitä vitun patonkia? Onko sinulla niin pieni pili, että se tuntuu pillussa samalta kuin heiluttelisi patonkia porttikongissa?
- Hys, äiti on sanonut, ettei pillusta ja leivästä saa puhua samassa lauseessa eikä ruokapöydässä, Pasi sihisi kuin viallinen paineilmaventtiili.

Minua alkoi ottaa tuo pillipiipari päähän siihen malliin, että käskin ostaa ihan mitä hän itse parhaakseen näkee. Näin Pasin kädessä tomaatit, jotka käskin päästää vapauteen. Ilmoitin hänelle, etten voi enää sietää tomaatteja, varsinkaan noin punaisia. Keltaiset olisivat nyt enemmän mieleeni. Pasi jäi raapimaan päätään, kun lähdin juoksujalkaa ulos kaupasta. Sydän tykytti ihan hulluna, kun istahdin autooni ja vedin sieraimet täyteen Mersun tuoksua. Meni melkein kolme minuuttia, ennen kuin rauhoituin.

Elämäni oli jo tasaantunut, kun näin etuviistossa persvakoon kuroutuneet stringit. Ne kuuluivat piukkapyllyiselle nuorelle naiselle, joka kumarteli autonsa takaluukun luona. Avasin sivuikkunan ja sanoin naiselle:

- Odota hetki tuossa asennossa. Poika on tuomassa kortonkeja. Hoidetaan homma siististi takaapäin ilman turhia esittelyjä.

En tiedä oliko naisella kuulossa vai ymmärryksessä vikaa, kun tämä jätti tuon herkullisen asennon ja nousi ylös. Neitonen oli kaunis myös kasvoiltaan, mutta keskisormen näyttäminen tahrasi hieman tuota puhtoista himojeni kohdetta. Kokeilin vielä valaa häneen uskoa ja sanoin:

- Tulet vielä rukoilemaan, että lasken sisään.
- Turha luulo pervo!

Nainen hyppäsi pieneen punaiseen korealaiseensa ja hurautti pois parkkihallista. Aika sydämetön ja ilkeä tapaus ihan ventovieraalle minulle. Olisin saattanut jopa pahoittaa mieleni, mutta samalla hetkellä Pasi tuli autoni vierelle kahden kauppakassin kanssa. Käskin hänen laittaa ne takaluukkuun.

- Vaihtorahat ja kuitti, Pasi ojensi kättään minua kohti.
- Mies vai naiskassa?
- Mies, miten niin?

Hyh, hyh ja hui, miten kylmät väristykset menivät läpi koko kroppani. Näin silmissäni, että miten miehinen hikinen koura on puristellut seteleitä irstaan hymyn saattelemana, joka oli naamioitu muka kohteliaisuudeksi hintelälle Pasille. Halusin varmistaa asian, joten kysyin taksikuskiltani:

- Hymyilikö se kassa?
- Juu, oli oikein mukava. Meillä on jopa yhteinen harrastus.
- Yääk, älä kerro enempää. Voit pitää rahat. Osta niillä vaikka muovikelmua itsellesi.

Pasi jäi ihmettelemään, että mitä hittoa hän tekee muovikelmulla, kun äitikin käyttää yleensä vain foliota. En jäänyt todellakaan selittelemään, vaan tallasin kaasua ja poistuin rivakasti parkkihallista.


© Rauno Vääräniemi