www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

13.12.2017

254. Huranaa ja Anadolia

LAUANTAI 20.12.

Ostoslistat visusti taskussa astelin pihalle. Vedin syvää henkeä, kun nenääni otti jumalattoman kova paskanhaju. Otin kiinni nenästäni ja parahdin:

- Hyi vittu, kuka täällä nyt märkänee?
- Saatanan lanttulaho, tämä on ihan varmasti sinua tekosiasi, kuului Mätösen ääni jostain läheltä.

En meinannut ensin huomata koko miestä, mutta sitten tajusin hänen seisovan talon päädyssä olevan fillaritelineen vierellä. Käännyin katsomaan metallista pyörätelinettä, osoitin Mätöstä ja vastasin:

- Se oli jo siinä kun minä muutin tänne, syytä siis jotain muuta.
- TÄMÄ! Mätönen osoitteli punaista nenäänsä ja päälakeaan.
- Pyh, itse olet nenäsi tenuttanut punaiseksi ja geenivirhe vie hiukset päästäsi vai oliko se sittenkin harakka?
- Mikä vitun harakka? Mätönen hämmästeli.
- Mistä minä tiedän? Joku lintu on varmaan vienyt hiukset pesänrakennusaineeksi.
- Joulukuussako?
- Niin, entä sitten?
- Linnut munivat vasta keväällä.
- Pah, entä sitten? Munithan sinäkin joka päivä.

Mätönen oli aivan raivona. Mies ärräsi minulle, ettei voi käyttää edes autoaan, kun haisee itse niin paskalle. Kauppaan pitäisi mennä, mutta polkupyörän lukko ei suostunut aukeamaan. Sain siitäkin syyt niskoilleni.

- Auttaisiko jos olisin pahoillani? kysyin häneltä.
- Auttaisiko jos vetelisin sinua pataan?
- Anteeksi, mutta kysyitkö, että saatko vedellä minun pataan vai minua pataan?
- Saatanan saatana, mikä idiootti!
- Toinen meistä on sellainen, vaan en minä. Haistelemisiin, ei kun näkemiin…

Mätönen jäi kiroilemaan ja repimään fillaria telineestä raivohullun lailla. Olin kerinnyt muutaman askeleen, kun hän kuului oksentavan. Käännyin ympäri, heristin sormeani ja sanoin:

- Hyi, juopporetku, yök!
- Saatana, kaksi kaljaa otin illalla kun niin vitutti, en enempää, Mätönen karjui takaisin.
- Sillähän sen nenänkin saa punoittamaan, juupa juu.

Mietin Mätösen kommenttia kahdesta oluesta ja omasta eilisestä glögittelystäni. Minulla ei ollut minkäänlaisia oireita alkoholista, mistä olin tyytyväinen. Olisin varmasti myös aivan raivona, mikäli nenäni näyttäisi majakalta ja pääni märältä peltikatolta.

Avasin Mersun ovet ja istahdin autooni. Sen jakkara otti minut heti hellään syleilyynsä ja tunsin olevani kuin kotonani. Vau, on se vain upea tunne omistaa joku sellainen menopeli joka sai huolet jäämään unholaan. Käynnistin kasikoneen ja peruuttelin pois parkista. Mätönen näytti minulle keskisormea, kun ajoin hänen ohitseen. Moinen epäsikiömäinen käyttäytyminen ei pitkään mieltäni vaivannut, kun tallasin pedaalia syvemmälle ja vaivuin V8-nirvanaan. En osaa sanoa miten päädyin juuri oikeaan paikkaan, eli apteekin parkkipaikalle, mutta sieltä minä itseni löysin. Olin juuri laittamassa pysäköintikiekkoa ikkunaan, kun huomasin pysäköintitarkastajan tutkailevan autojen tuulilaseja.

- Että kehtaavatkin ja vielä lauantaina, murahdin itsekseni.

En laittanutkaan kiekkoa ikkunaan, vaan otin taskusta yhden satasen setelin ja asettelin sen eturenkaan eteen. Istahdin autoon, käynnistin sen ja annoin sen nytkähtää jokusen sentin eteenpäin. Sammutin auton ja nousin ulos. Pysäköintityyppi oli tullut lähemmäksi ja katseli uteliaana, kun kumarruin tutkimaan eturenkaan alla olevaa seteliä. En puhunut mitään, vaan oikaisin itseni ja astelin apteekkiin.

Koska minulla ei ollut mitään reseptilääkkeen tarvetta, menin suoraan itsepalvelupuolelle, joka oli tässä apteekissa aika iso. Tavailin lääkepuutelistaa ja yritin löytää siihen merkityt lääkkeet. Niitä etsiessäni eteeni pelmahti nuorehko vaaleahiuksinen neitonen valkoisessa takissaan. Neitonen oli minua pitempi, eli lähemmäs lipputanko.

- Voinko auttaa jotenkin? Hän tiedusteli.

Ensimmäinen ajatus oli sanoa, että jos vaikka selällesi kävisit, niin katsotaan sitten se apu tarkemmin. Lappu poltteli kuitenkin kädessäni, joten kysäisin:

- Mistä löytyy huranaa ja anadolia.
- Tänne näin, olkaa hyvä, neito ohjeisti minua.

Sain käteeni kaksi pakettia. Katselin niitä ja vertasin nimiä lapulla oleviin nimiin. Puistelin päätäni ja sanoin:

- Lähelle meni, mutta sivuosumia ei lasketa. Etsin nimenomaan huranaa ja anadolia. Näissä lääkkeissä on väärät nimet.

Pitko meni hieman hämilleen ja halusi vilkaista lappuani. Hän tavasi siitä saman minkä minäkin, eli yksi laatikko huranaa ja yksi laatikko anadolia.

- Minä kyllä olen ihan varma, että kyseessä ovat juuri nämä tuotteet, neito selitti.
- Ihan varma vai sata varma vai kenties aivan varma?
- No, siis sillä tavalla melko varma.
- Haa, siis et olekaan enää varma mitä olet minulle myymässä. Meinaatko myrkyttää minut? Tuleeko näistä minulle livakka kakka pöksyyn vai millä tavalla nämä lääkkeet vaikuttavat?

Lipputanko alkoi huojua edessäni naama punaisena. Jäin miettimään neitosta katsellessani, että ottaakohan se tosiaan pitkillä naisilla noin koville pysyä pystyssä, että naamakin menee punaiseksi. Asiaa sekunnin tuumittuani, ehdotin ratkaisua:

- Jospa istuisit.
- A-anteeksi mitä sanoitte?
- Istu alas, niin ei tarvitse jänskättää, että pysyykö pystyssä.
- Minä … tuota … näistä lääkkeistä vielä.
- Niin?
- Ei meillä kyllä ole huranaa eikä anadolia. Käsittääkseni sellaisia ei ole edes olemassa, mutta voin toki varmistaa sen teille. Pieni hetki.

Kirahvi poistui paikalta pariin hyllynkulmaan törmäillen. Pitkät sääret näemmä vaikuttavat myös vakaaseen kulkemiseen. Tuollainen huojahtelu on aika vaarallista, tiedä mitä tuokin elämänsä aikana hajottaa kulkiessaan. Jos tuo nainen olisi minun puolisoni, niin hänet olisi parempi nostaa pyörien päälle ja vetää perässä. Näin epävarma liikkuminen ei haittaisi niin kovasti ja nainen tulisi sinne minne mies haluaa. Aika nerokas ratkaisu, vaikka itse sen keksinkin.

- Eipä täällä muitakaan neroja näy, sanoin ääneen ympärilleni katsellen.

Sain odotella muutaman minuutin naisen palaamista. Suunnittelin ottavani maistiaisia eri lääkkeistä, että olisiko joku ihan pelkän maun mukaan minulle sopiva. En kerinnyt suunnitelmassani toteutusasteelle, kun neitonen palasi naama normaalin värisenä.

- Valitettavasti sellaisia lääkkeitä kuin hurana ja anadoli ei ole olemassakaan. Nimien kirjoitusvaiheessa on tapahtunut joku virhe, ne oikeat lääkkeet ovat tässä.

Sain käteeni kaksi pakettia ja niiden nimet olivat aika lähellä kaipaamiani. Kohautin olkapäitäni ja vastasin, että ostan ne, mikäli neitonen antaa oman privanumeronsa, että voin reklamoida suoraan hänelle.

- Siis minunko numero?
- Jep, laita siihen vielä kuppikoko, niin ei tarvitse enää arvailla sitäkään.
- Ah, se on A, neito mutisi naama punaisena.
- Kivasti käteen sopiva. Ai niin, voisitko vetää sen tässä heti käteen?

Neitosen silmät pyörivät päässä sen verran rajusti, että pelkäsin jommankumman tipahtavan poskelle. Vilkaistuaan ympärilleen, hän parahti:

- Herranjestas, tässäkö?
- No kait sinulla kynä on, vetäise se numerosi käteeni, niin opettelen sen siitä ulkoa.
- Olet kyllä omituinen mies, hän ilmoitti.
- Nooh, sellainen semihullu vaan, täysin omituiset eivät pääse koskaan vapaalle jalalle.

Olin ihan varma, etten saa mitään numeroa, mutta ihme ja kumma, neitonen raapusti numeronsa käteeni ja piirsi siihen vielä pienen sydämen. Aika jees apteekkireissu, ainakin minun mielestäni. Lupasin soitella joku ilta.

- Tänään, hän kuiskasi ennen paikalta poistumistaan.

Huh, nyt iski yksi huoli. En kerkeäisi millään vuoleskella enää itselleni puujalkoja, että pääsisin oikealle korkeudelle tuon pitkän naisen kanssa. Mitään korkokenkiähän minä en ala laittamaan jalkaani, se on ihan varma. On varmaan parasta ehdottaa neitoselle, että hankkiutuu mahdollisimman nopeasti katkaisuhoitoon, että saadaan pituusasia järjestykseen.

Astelin seuraavaksi kassalle, jossa jouduin jonottamaan jonkun perheenäidin takana. Naisella oli mukanaan kolme tenavaa, jotka kimpoilivat ympäriinsä yrittäen tuhota kaiken mahdollisen. Naisella itsellään oli jalassaan löysät collegehousut, joista sain ajatuksen. Viittoilin vanhimman pojan luokseni ja kumarruin kuiskaamaan tälle:

- Saat satasen jos vedät äitisi housut alas, niin että paljas perse vilkkuu.

Tenava, arviolta jossain kymmenen ikävuoden kieppeillä katsoi minua silmiin hetken ja nyökkäsi. Jannu yritti vaatia ensin rahaa, mutta kerroin maksavani vasta sen jälkeen kun olin nähnyt hänen äitinsä paljaan persikan. Kaksi muuta tenavaa piti äitinsä niin kiireellisenä kassan lisäksi, että vanhin poika onnistui tehtävässään paremmin kuin hyvin. Collegehousujen mukana alas tulivat vaaleanpunaiset alushousut. Pojan äiti ei ottanut asiaa kovinkaan keveästi, vaan alkoi karjua jälkikasvulleen:

- Saatanan äpärä minkä menit tekemään!

Poika livahti karkuun ja huusi kauempaa:

- En se minä ollut, se oli tuo setä.

En tiedä mistä mieleeni juolahti astua sivummalle ja kyykistyä katsomaan olenko sitonut kengännauhani. Takanani jonottanut pönäkkä mies sai samassa tuta naisen raivosta. Mies oli kuulemma irstas paskahousu, kun tuolla tavalla kehtaa yllyttää lasta. Poika huuteli, että ei se, vaan toinen setä ja se lupasi satasen. Minä jatkoin kenkieni tutkimista ja mietin, että mitenköhän tyhmältä näytän sitoessani kengännauhoja kengistä, joissa niitä ei ollut. Pönäkkä setä taisi tajuta tekoni, sillä hän lähti hivuttautumaan apteekin takaosaa kohti.

Nainen sai persikkansa piiloon ja napattua kortin maksupäätteestä. Tenavat seurasivat puhisevaa äitiään kuin piraijjat. Se housut kiskonut poika rääkyi vielä eteisessä, että satanen jäi saamatta. Hänen äitinsä huusi takaisin, että saat sata kertaa selkään, niin siinä on tasaraha. Mölyapinoiden poistuttua, nousin ylös ja menin kassalle. Maksoin ostokseni satasen setelillä ja poistuin parkkipaikalle. Äidistä lapsineen ei näkynyt jälkeäkään, mikä oli ihan hyvä asia. Ei se perse niin hyvännäköinen ollut, että sitä olisi viitsinyt toista kertaa katsella.

Olin avaamassa autoni ovea, kun naapuriautosta avattiin apukuskin puoleinen sivulasi ja kuljettajan paikalta kurkotti keski-ikäinen nainen sanomaan:

- Pysäköinninvalvoja tunkkasi äsken teidän autoa. Luulin ensin sen laittavan sellaista rengaslukkoa, mutta ei se siihen mitään laittanutkaan.

Samassa muistin sen eturenkaan alle laittamani satasen. Peräydyin hieman ja kumarruin vilkaisemaan eturengasta. Ei näkynyt satasta ei. Sen sijaan auton helman kohdalla näkyi hiekassa tunkin tekemä hiertymä. Oikaisin itseni täyteen pituuteeni ja vastasin naiselle:

- Köyhillä on ihan omanlaisensa huvit, joita ei voi tällainen menestyjä ymmärtää.
- Sitä minäkin ajattelin, että oudot on huvit, nainen totesi.

Ennen autoon istuutumista katselin ympärilleni ja mietin miksi joulukuun loppupuolella maa on vielä täysin musta. Nytkin tihuutti hieman vettä ja keli oli plussalla. Mieleeni tulivat päästöt, mutta ei suinkaan teollisuuden tai autoilun, vaan naapurini Mätösen. Mokoma paskamaha taitaa suoltaa sellaista käryä ilmoille, ettei talvi tule enää koskaan näille nurkille. Minua harmitti suunnattomasti, että asuin jälleen hänen naapurissaan. Olisi nimittäin ollut aika reteetä kokeilla miten nelikko menee sladissa lumella ja jäällä, kun minulla ei ollut sellaisesta mitään muistikuvaa.


© Rauno Vääräniemi