www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

29.11.2017

251. Akenttipizza

PERJANTAI 19.12.

Astelimme portaat alas ja pihalle. Aivan rapun eteen oli pysäköity valkoinen umpipaku, jonka kaikki etulasit olivat tummennetut. Tuulilasistakaan ei nähnyt mitään. Jaskan leveästä hymystä päätellen Mersun paku oli hänen agenttiautonsa.

- Teet siis muuttohommia nykyisin, heitin Jaskalle.
- Juuri näin, olen muuttanut aika monta vieraanvallan agenttia taivaspaikoille. Minulla on muuttohommat veressä ja toisilla ei ole edes verta, kun se valuu luodinrei´istä. Se virallinen työni tällä hetkellä on jatkojohtojen tarkastaja. Sillä pääsen paikkaan kuin paikkaan.

Osoitin kädelläni Pekkaa, joka halaili Mersun ulkopeiliä ja nuoli sivulasia, ja kysyin:

- No mitäs tuo peilin halaaja tekee virallisesti?
- On lyijykynä- ja pyyhekumikauppias.
- Kyllä minä tuolta ennemmin menisin huumeita kyselemään, ehehehee, muka pyyhekumeja, ehehehee.
- No, on se muutaman teini-Corollan jauhetun takapenkin myynyt marisätkinä, Jaska kohautti olkapäitään.

Jaska komensi meidät nousemaan auton takaosaan. Luulin salaisen agentin menevän kuljettajan paikalle, mutta hän tulikin perässämme takaosaan. Takaosassa oli kolme kuppipenkkiä ja jokaiselle virtuaalilasit. Lisäksi takana oli pieni baarikaappi, kaikenlaista elektroniikkaa ja alaston nainen, joka makasi penkkien takana olevalla pienellä punaisella sohvalla. Katsoin pientä punatukkaista kurvikasta naista ja kysyin Jaskalta:

- Ajaako tuo muka?
- Ei tällä, mutta on me aisaan peruuttamista harjoiteltu jonkin verran.
- Henkilökuntaa vai hoito?
- Pontti-tyttö. Nykyisin täytyy olla niin tarkka tuosta imagostaan. Enää ei riitä pelkkä raaka räiskiminen ja ruumiiden tekeminen, kaikki pitää tehdä tyylillä.

Nainen ei ollut moksiskaan meistä, vaan hymyili ja otti paremman asennon sohvalla ja köytti itsensä kaksilla turvavöillä sohvalle makuuasentoon. Kuolasin naista ja mietin mielessäni, että kyllä meidän hullujen elämä on kivaa, kun saattoi toteuttaa mielihaluja ilman mitään omantunnon tuskia tai miettimistä, että mitähän se naapuri nyt ajattelee. Vittuun naapurit, ehehehee!

Jaska komensi meitä Pekan kanssa köyttämään itsemme penkkiin kiinni ja laittamaan lasit silmillemme. Saimme käsiimme kaukosäätimet, joista saattoi valita mitä kameraa katsoi. Painelin nappeja ja huomasin, että voin katsella auton kuljettajan näkövinkkelistä, apparin näkövinkkelistä, auton etumaskin luota ja katon rajasta eri suuntiin. Lisäksi bonuksena oli se, että saatoin katsella yhdellä kameralla takapenkin punatukkaa. Pilluhan se hullua kiinnosti, joten tiedustelin Jaskalta:

- Onko tässä zoomia?
- On ja ei. Niissä laseissa ei, mutta minun laseissa on ja littunäytöllä on.
- Vaihdetaanko laseja?
- Noup, näillä laseilla myös ammutaan vieraan vallan vihulaisia pelkällä silmän räpäytyksellä.

Kieltäydyin tuon kuultuani edes vilkaisemasta Jaskan laseja. Minun tuurillani saisin saman tien elohiiren silmääni ja tappaisin kaikki lähiseudun asukkaat. Jaskan tuntien autossa olisi tulivoimaa sen verran, että tuho olisi melkoinen. En ollut mikään hullu tappaja, vaikka välillä toivoinkin Mätöselle tuskallista loppua. Ja välillä joillekin muille mulkuille, mutta se ei ollut jatkuvaa. Kuljettaja-asia vaivasi minua, joten tiedustelin Jaskalta:

- Kuka tätä matolaatikkoa sitten ajaa, jos tuo takapenkin misu revittelee vain torttuansa?
- Pukki, Jaska ilmoitti.
- Helvetti, eipä tullut ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen, ehehee, hekottelin.
- Sillä on paljon lahjoja, Pekka täsmensi.
- Vau, olette siis saaneet Korvatunturin naavaparran kuskiksi, aika kova juttu, onnittelin kaksikkoa.
- Ai miten niin? Jaska ihmetteli. - Tuo häiskä on kyllä Kontulasta. Mikä lie sekopää, jolla on sukunimenä Pukki.

Tivatessani lisätietoja kuskista, sain kuulla, että Herra Pukki on joku entinen autovaras ja osasi hyvin karistaa takapuskurista niin poliisit kuin kilpailevat yrittäjät. Korttia miehellä ei ole ollut koskaan ja Jaskan mielestä tyyppi on aina joissain aineissa. Kuljettaja ei Jaskaa pahemmin huolettanut, sillä herra Pukki oli luvannut ajaa niin kovaa, että mikäli osuu johonkin kiinteään esteeseen, niin kaikki kuolevat hetkessä. Oli verrannut mahdollisen epämahdollista kolaria lento-onnettomuuteen.

- En minä nyt silti siihen ihan täysin luota, Jaska hymähti.
- Tämä auto on varmaan panssaroitu, heitin arvauksen.
- Käsiaseiden kestävä, mutta kyse ei ole siitä. Kolarin tullen tämä räjähtää ja jättää parin korttelin kokoisen savuavan mustan kraaterin. Ei kato passaa antaa vieraanvallan agenteille mitään johtolankoja siitä minkä jäljillä olen.
- No minkä?
- En sitten vittu minkään, ehehehee. Meidän salaisten agenttien suurin salaisuus on lähes joka kerta se, ettei meillä ole mitään salaisuuksia. Kyllä turhauttaa, tappaa saisi, mutta kun ei vaan tiedä minkä vuoksi.
- Kesällä se tappoi hyttysiä singolla, käkäkäkäää, Pekka käkätti.

Paku liikkui yllättävän jouheasti. Olin varautunut siihen, että tempoilen vöissä kuin heikkopäinen sähköshokkihoidossa, mutta mitä vielä. Meno oli ennemminkin kuin purukumiin astuneella eläkeikää lähestyvällä suljetun lääkärillä. Katselin kameroista maisemien vaihtumista ja mietin mikä olisi päämäärämme. Matka tuntui kestävän yllättävän pitkään, joten tiedustelin Jaskalta:

- Pitkä matka, varmaan isot pizzat siellä perillä?
- Laitoin kuskille ohjeen ajaa lähimpään pizzapaikkaan.
- Lähin? No vittu, ollaan varmaan sata kertaa kauempana jo. Jäikö sen kuskin opaskoira eläkkeelle eilen?
- Ei kun se söi häntänsä ja tukehtui persereikäänsä, käkäkä, Pekka käkätti.
- Karistamme vain mahdolliset seuraajat, Jaska selvitti.
- Kuolivat varmaan jo nälkään, murahdin.

Minua alkoi ihan tosissaan tympiä tuo Jaskan perinpohjaisuus noissa agenttikuvioissa. Tyyppi tappoi enemmin kaverinsa nälkään, kuin meni suoraan ruokapaikkaan. Hankkisi jonkun muun ammatin, niin elämä olisi helpompaa. Matka jatkui vielä aika pitkän tovin, mutta lopulta auto pysähtyi. En ollut jaksanut alkumatkan jälkeen edes katsella missä kävimme, sillä takapenkin misu oli vienyt jakamattoman huomioni esittelemällä jakorasiaansa. Kellosta päättelin meidän olleen tienpäällä noin parisen tuntia. Ei ihme, että minulla oli jo nälkä.

- Minä tarjoan, Jaska ilmoitti.
- Jee, jos niillä on vanha teini-Corolla, niin osta sekin, joohan? Pekka inusi.
- Näyttää olevan Corsa, Jaska vilkaisi näytöstään.
- Pyh, ei mitään tyylitajua, mokomatkin herneenkeittäjät, Pekka manasi.

Olin antaa ylen Pekan kommentin takia. Hyi helvetti, että pitikö tässä vielä alkaa syömään jotain keitettyjä herneitä. Pidin hernekeitosta, mutta en keitetyistä herneistä. Palvikinkulla maustettua hernekeittoa olisin syönyt vaikka ämpärillisen, mutta en yhtään keitettyä hernettä. Kyllä se joku raja piti hullunkin ruokailulla olla!

- Mennään, Jaska komensi ja avasi sivuoven.

Nousimme autosta ja astelimme minulle tuttuun pizzamestaan. Se oli noin puolentoista kilometrin päässä asunnoltani. En ollut vielä käynyt siinä, mutta tunsin sen ulkoapäin. Melkein muistin nimenkin, mutta en ihan. Pekka asteli ensimmäisenä sisälle pizzamestaan ja käveli suoraan tiskille. Siellä hän ilmoitti muitta mutkitta:

- Tilaan ensin ja menen sitten pöytään vetämään parit viivat.

Pizzamiehen leuka putosi polviin ja saatuaan sen takaisin ylös, alkoi hemmo panikoida:

- Ei huume, ei huume täällä. Mene pois sinä paha mies, tämä ei ole huumeluola.
- Häh, oot sä kännissä? Pekka tuijotti pizzapaakaria.
- Ei huume, ei täällä, mies selitti päätään pyöritellen.
- Ihan vain tällä lyijykynällä, sen saa pois pyyhekumilla, Pekka näytti lyijykynäänsä tiskillä.

Meni varmaan viisi minuuttia, ennen kuin pizzahemmo tajusi, että Pekka käy vetäisemässä parit viivat pöytään lyijykynällä. Minusta rastafarin touhu vaikutti todella hullulla, suorastaan päättömältä. Mennä nyt vetämään viivat lyijykynällä ja kertoa niiden lähtevän pois pyyhekumilla, huh, huh. Minä käyttäisin kyllä sellaista tussia, etteivät viivat lähtisi ikinä pois.

- Huh, pizzamies pyyhki hikeään. - Mitä sinä tahto syödä?
- Kuusi jauhelihapizzaa, kolme kokista ja purkki ananasrenkaita. Sitä purkkia ei saa hölskyttää.
- Ei hölskyttää? Pizzapate toisti.
- Ei, Pekka punoi päätään.
- En muut?
- Ne on navetassa häntä alaspäin, käkäkäkäää, Pekka repesi.

Jaska työnsi Pekan pöytään ja meni tekemään oman tilauksensa. Hän tilasi pizzan, johon tuli tomaattikastiketta ja kapriksia, ei muuta.

- Vain yksikö? pizzanmies uteli.
- Yksi, Jaska toisti.

Lopulta pääsin itsekin tilaamaan. Vaikka minulla oli hullu nälkä, päätin tyytyä yhteen pizzaan. Tilasin itselleni niin tulisen pizzan kuin he saisivat aikaiseksi. Otin täytteiksi kanaa, kebablihaa, jauhelihaa, kinkkua, katkarapuja, ananaksia, pepperoneja, jalopenoja ja oreganoa. Saatuani oman tilaukseni tehtyä, Jaska maksoi laskun. Ei se ihan halpa keikka ollut, mutta minusta oli ihan hullua alkaa märehtiä mitä ruoka maksaa. Olin kuullut köyhien valittavan makaronia syödessä kaviaarin hintaa kalliiksi. Sehän se vasta hullua olikin, että syö itse tarjousmakaronia ja valittaa jonkun sellaisen hintaa mistä ei ole mitään kokemusta. Katselin ikkunasta ulos ja kysyin Jaskalta:

- Eikö autokuski syö?
- Söisi jos pääsisi ulos.
- Häh?
- Hitsasin auton etuovet kiinni ulkoapäin, Jaska kertoi.

Aika näppärä konsti pitää tyyppi jatkuvassa työsuhteessa. Jaska lisäsi, että kuski sai kyllä ruokaa pienestä luukusta takaosan kautta.

- Siis vakihenkilökuntaa, ihastelin ääneen.
- Käkäkää, retkuun meni, käkäkäkää, Pekka käkätti.
- Miten niin? kummastelin rastafarin hekottelua.
- Se kulkee sen luukun kautta.

Jaska myönsi näin tapahtuvan. Hitsatut ovet lisäävät vain turvallisuutta vieraanvallan agentteja kohtaan. Nyt kukaan ei revi kuskia autosta ellei polttoleikkaa hitsisaumoja. Samassa pizzapaikan eteen pysähtyi musta Cadillac Escalade. Autosta astui ulos kolme kaapin kokoista pukumiestä. Mustapukuiset herrat kävelivät sisälle ja istuutuivat yhden pöydän päähän meistä. Miehet eivät tilanneet mitään, eivätkä puhuneet mitään. Katselin uteliaana kahden selkäpuolta ja yhden peililaseja.

- Hattulan viikareita, Jaska sanoi rannekelloonsa.
- Odotetaan pizzoja, jookosta? Pekka inusi.
- Neljä minuuttia, Jaska ilmoitti.
- Ääh, eikä ja nyt pukkaa jännäkakkaa, Pekka ähkäisi.
- Mieti Cheekiä, Jaska murahti.

En ymmärtänyt yhtään kaksikon puheista, joten pyysin suomennosta. Jaska kertoi, että aina kun Pekalla alkaa pukata vatsaa löysäksi, eli suomennettuna jännäkakkaa, niin hän pyytää sitä miettimään jotain suomalaista räppäriä. Rastafari kun menee moisen musiikin ajattelemisestakin täysin umpeen.

- Bobikaan ei olisi pitänyt rapista, Pekka heilutteli rastaansa.
- Pizza valmis, pizzamies huuteli tiskiltä.
- Mennään, Jaska sanoi ja vilkaisi rannekelloaan.

Nousimme ylös ja astelimme tiskille. Jaska komensi minua ottamaan kaikki pizzat ja Pekan tuomaan juomat ja ananaspurkin. Teimme kuten hän käski. Saatuani pizzalaatikot käteeni, pyörähdin katsomaan minne Jaska itse oli menossa. Tai oikeastaan pääsin katsomaan sitä mistä hän oli tulossa. Hän asteli tiskiä kohti kolmen pukumiehen pöydästä päin. Pukukolmikko kaiveli porukalla sieraimiaan. Jaska käveli ohitsemme ja totesi:

- Vanha kunnon pippuria nenään toimi taas jälleen kerran. Thaimaalainen kuivattu linnunsilmächili toimii myös kylmässä Suomessa.
- Mä vedän yleensä vain pelkkää valkopippuria, Pekka selitti.

Astelimme ripeästi pihalla odottavan pakun luo ja luikahdimme sen takaosaan. Takapenkin misu oli juuri rasvaamassa nännejään, mikä vei täysin minun huomioni.

- Tiedätsä mikä mun unelma on? Pekka nyki minua hihasta.
- Saada pillua, ehdotin.
- Eikäkökun nähdä miten tuo ajaa partansa?
- Miten vitussa tuo voi ajaa partansa? osoittelin naista.
- No just niin, sen minäkin haluaisin tietää. Onks meitä nyt kaks joilla on sama unelma?

Kyllähän minäkin haluaisin sen parranajon nähdä, niin näkisin valitseeko nainen parranajoon Philipsin vai Braunin. Itse olin Braun-miehiä, sillä en voinut sietää niitä Philipsin pyöriviä viikatteita. Olin nimittäin täysin varma, että sen teräsysteemin oli kehittänyt joku kurkunleikkaaja. Philipsi sai keittää kahvit, mutta partaa se ei minulta ajanut, piste. Pitempään en kerinnyt asioita pähkäillä, kun kyytimme lähti pizzapaikan pihasta kuin nappi kiimaisen naisen mekosta. Menimme hetken aikaa sellaista haipakkaa, että pelkäsin sisäelimien jäävän loppuiäkseni toiseen kylkeen, sillä istuin kyljittäin kulkusuuntaan nähden. Vauhti kuitenkin tasaantui ja hetken päästä pysähdyimme.

- Ollaan perillä, Jaska ilmoitti.
- Karistettiinko me ne? kysyin häneltä.
- No ei oikeastaan, tuolla ne etupihalla pyörivät ihan tuskissaan.
- Etupihalla?

Jaska nauroi, että olimme vain ajaneet harhautusmutkan ja palanneet kevyenliikenteen väylää pitkin saman pizzapaikan takapihalle. Vieraanvallan agentit eivät nyt ihan ensimmäisenä alkaisi etsiä meitä kymmenen metrin päästä. Tiedustelin niistä pippureista, joita Jaska oli tunkenut miesten sieraimiin.

- Niissä on potkua ihan kivasti ja kuivattuina ne hajoavan helposti sieraimiin. Jos ei ole saanut siedätystä, niin tuska tuo kyyneleet silmiin pitkäksi aikaa, Jaska selitti.
- Auttaako siihen tuskaan mikään?
- Bulgarialaista jugurttia sieraimiin, niin helpottaa jonkin verran.
- Entä banaanijugurtti? kysyin.
- Ei toimi, nämä ovat aika hienosäätöjuttuja, Jaska puisteli päätään.

Olin todella ylpeä ammattitaitoisesta agenttikaveristani. Pölhömpi olisi joutunut nyt paniikkiin ja ties mihin epämääräiseen paikkaan pussi päässään, mutta me olimme tässä ja nautiskelimme lämmintä pizzaa. Halusin varmistaa epäilykseni miehistä ja kysyin Jaskalta:

- Olivatko nuo niitä vieraanvallan agentteja?
- Ei, vaan Ressimiehen vaatemainoksesta.
- Täh?

Jaska hymyili vinosti ja kertoi, että pizzapaikassa ollut kolmas henkilökuntaan kuuluva mies oli ollut vieraanvallan agentti, joka piti harhauttaa pois kuvioista. Jaskan mukaan tyyppi oli lähtenyt peräämme pizzerian Corsalla ja oli nyt piikkimattoon ajaneena renkaat tyhjinä muutaman kilometrin päässä selittämässä uusnatseille, että minkä vuoksi autossa on heidän aatteen vastaisia iskulauseita. Hämmästelin etupihan tyyppejä ja kysyin Jaskalta:

- Miksi nuo tuolla etupihalla ovat sitten ihan pippureissa?
- Heidän vahinkonsa, että saapuivat väärään aikaan väärään paikkaan. Harmitonta hupia minulle ja mitäs pysäköivät autonsa mihin sattuu.
- Entä mitä se kelloon puhuminen oli?
- Koodikieltä, joka tarkoitti, että pizzamies pitää ottaa kiinni ja sille pitää järjestää pientä puuhaa toviksi.
- Kenelle?
- Meidän gängille, Pekka kiilasi keskustelumme väliin.

Jaska myhäili, ettei voi kertoa enempää tai joutuu laittamaan minut kylmäksi ja seuraava pizza maistuisi minulta. Ymmärsin sen hyvin, että vieraille voi kertoa vähän, mutta tutuille ei senkään vertaa. Olin keskustelun lomassa vedellyt lähes koko pizzan nassuuni. Kylläpäs tämä rivakka autoilu saikin nälän pintaan. Pekka veteli jo kolmatta pizzaansa ja Jaska oli omansa kanssa puolessa välissä. Saatuani oman pizzani tuhottua kokonaan, jäin lumoutuneena katselemaan takapenkin naista, sillä hän nuoli antaumuksella punaista kikkelitikkaria.

- Jahas, aika lähteä, työt kutsuu, Jaska totesi.
- Hei, entä Bob? Pekka panikoi.
- Kyllä me sinne Taivalkoskelle vielä keritään tämän viikon aikana, älä huoli, Jaska lohdutteli kaveriaan.
- Mitä siellä on? tiedustelin.
- Marley on nähty siellä soutelemassa, Pekka selittä räkä roiskuen.
- Erään maanviljelijän pellolla, Jaska täsmensi.
- No niin, se on varmasti Bob, ei kukaan muu souda ruohossa, Pekka vaahtosi silmät suurina.

Ihastelin Pekan logiikkaa, mies on todella vannoutunut Marleyn fani ja varmaan ainoa maailmassa, joka on metsästänyt miestä ympäri maailman erilaisten vihjeiden perusteella. En tiedä jaksaisinko itse etsiä ketään noin intensiivisesti. Pekka oli vakuuttanut aikoinaan, että pari kertaa Elvikseen törmänneenä hän oli entistä varmempi, että Bob löytyy vielä ja hän pääsee sen keikalle ja saa nimmarin.

- Mennään, Jaska komensi, ja samassa auto liikkui. - Viemme sinut kotiin ja jatkamme matkaamme.
- Milloin tulette taas käymään?
- Tiedä häntä, ei uskalla luvata. Älä pidä kuitenkaan siinä eteisen vaatekaapissa mitään mihin voi kolhia itsensä.
- En, se on tympeä Pohjois-Korea -kaappi

.

Reilussa viidessä minuutissa olimme jälleen kotirappuni edessä. Jaska avasi pakun sivuoven ja toivotteli minulle hyvät ja paksut jatkot, jos omat eivät piisaa.

- Nyt on Mikki Hiirellä liian suuret luulot omasta kalustaan, kuittasin takaisin ja astuin ulos autosta.
- Muuten, jos vessastasi löytyy ylimääräinen saippua, se ei ole saippua vaan muoviräjähde. Käsittele varovasti.
- Tungen sen perseeseesi kun seuraavan kerran näyttäydyt, lupasin jalosti.
- Siisti mies on siisti sieltäkin, Jaska virnisti.

Pakun sivuovi sulkeutui ja auto katosi nurkan taakse. Jäin katselemaan kaihoisana sen perään ja miettimään elämäni tarkoitusta.


© Rauno Vääräniemi