www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

26.11.2017

250. Pianistipiina

PERJANTAI 19.12.

Jaskan kommentti omasta agenttiautosta ratkaisi kaiken, olin nyt enemmän kuin valmis lähtemään ulos syömään. Minulla oli sellainen kutina, ettei matkaan tarvinnut lähteä millään pienellä Fiatilla kaikkine sen vikoine, vaan agentin alla olisi joku hulppea menopeli. Ryntäsimme kuin hullut konsanaan kaikki yhtä aikaa pois makuuhuoneestani ja jumituimme oviaukkoon.

- Käkäkää, tämähän on yhtä pieni kuin Armin persereikä, Pekka käkätti.
- Armi? maistelin nimeä.
- Meidän koira shitpulli, Jaska selvensi.

Raavin päätäni, joten Jaska kertoi lisää. Armi oli siis heidän urospuoleinen taistelukoiransa, joka paskoi vastustajat hengiltä. Nimi oli hämäystä toisia taistelukoiria vastaan. Armi oli myös aika lailla oman tiensä kulkija, ja nyt se oli Amerikassa valkaisuttamassa persereikäänsä. Koira oli nähnyt televisiosta jonkun dokumentin, jossa jenkkitypyt valkaisuttivat persereikänsä ja koira lähti matkaan. Se oli ollut sillä reissulla jo jokusen kuukauden, mutta se ei kavereitani tuntunut huolettavan.

- Kyllä se sieltä saapuu kuin kuppa huolimattomalle, käkäkää, Pekka käkätti rastaansa haroen.

Minua alkoi sapettaa Pekan kommentti. En ollut ihan varma, että kuittailikohan tuo omaan käteen nylkyttävä rastapeikko minulle lukuisista naissuhteistani? Olisin itse käyttänyt sanontaa, että saapuu kuin sähköshokki seinähullulle tai pilleri puolihullulle. Ne eivät olisi olleet niin henkilökohtaisia loukkauksia. Sitten tajusin, että eihän minulla mitään kuppaa ole, joten jätin lyömättä. Pekka kaivoi taskustaan vihreän tuubin, työnsi sen nenäni eteen ja kysyi:

- Vedetäänkö tiukat ennen lähtöä?

Näin silmissäni välähdyksen oikein pienipyllyisestä tiukasta naisesta, kun tajusin Pekan todellakin tyrkyttävän minulle jotain pientä vihreää tuubia.

- Mitä tuo nyt muka on?
- Wasabia, olen sekakäyttäjä.
- Täh?
- Japanilaista voimakasta piparjuuritahnaa, Jaska selvensi. - Käytin sitä menestyksellisesti kiduttaessani vieraanvallan agentteja. Tai no, oikeastaan ne paljastuivat vartiointiliikkeen tyypeiksi, mutta puhuivat kyllä ihan mitä halusin.

Olimme juuri poistumassa asunnostani, kun päässäni alkoi hakata pianon soitto. Olin kuullut sitä ennenkin, mutta oletin sen olevan lähtöisin korvieni välistä. Nyt sitä soitettiin täysin eri tavalla mitä aikaisemmin, joka pisti minut raivostumaan, joten karjaisin:

- Perkele, mikä vittu tässä mättää, etteivät äänetkään ole päässä enää entisellään?
- Vau, kuuletko sinä viuluja, minä ainakin kuulen pianon soittoa? Pekka uteli.

Pekka alkoi jammailla musiikin tahtiin. Katsoin rastafaria kummissani ja peitin molemmat korvat käsilläni. Sillä ei ollut mitään merkitystä Pekan jammailuun eikä Jaskan hyräilyyn. Jaska katsoi minua kysyvästi ja totesi:

- Joku soittaa yläkerrassa pianoa nelikätisesti. Toinen soittaja on painavampi ja toisella on pitemmät sormet.
- No voi helvetti, joku pitkäkyntinen tästä vielä puuttui. Nyt joudun köyttämään Mersun lähimpään puuhun, puhisin harmistuneena.
- Voin käydä liimaamassa pianon kannen kiinni sillä tavalla, että soittajien sormet ovat välissä, Jaska lupasi.
- Ja minä voin tanssia ripaskaa niiden eteisessä, Pekka ilmoitti.
- Osaatko todella? hämmästelin hänen tanssitaitoaan.
- No en sitä ri-osaa, mutta paskaa kyllä tanssin koska vaan, käkäkäkää.

Jaska kaivoi valkoisen pukunsa povarista avaimen ja liimatuubin. Avain oli kuulemma taloyhtiömme yleisavain ja liima piti vaikka rekan katossa parilla tipalla.

- Liimaako tuo mitä vain? osoitin liimatuubia.
- Kaikkea muuta paitsi ei silmiä ja sormia.
- Siis mitä?
- Laita tätä sormiin, niin ei tartu yhtään mihinkään. Tällä liimalla ei voi liimata itseään käsistä kiinni mihinkään eikä silmiä yhteen.
- Entä jalat? utelin.
- Kyllä voi, Pekka nyökytteli.

Astellessamme yläkertaan Jaska kertoi Pekan liimanneen itsensä parilla tipalla jaloistaan kiinni yhden junan katolle. Kyseessä oli ollut japanilainen luotijuna.

- Vitsi, oli vähän nöyrä olo perillä, käkäkää, Pekka käkätti.

Pekka oli onnistunut liimaamaan itsensä takapuoli edellä junan katolle ja ilmavirta painoi hänen otsansa junan kattoon matkan aikana. Kengännauhat olivat tulleet aika tutuiksi sillä rataosuudella.

- Olisit ottanut kengät pois jalasta, sanoin Pekalle.
- En voinut, olin avojaloin, minulla oli nilkoissa vain pelkät kengännauhat. Siellä Japanissa oli silloin niin kuuma. En halunnut tavata Bobia missään napavarusteissa.

Kaksikko oli metsästänyt Bob Marleyta erään vinkin perusteella ensin Osakasta ja sen jälkeen Tokiosta Uenon puistosta. Uenossa oli mennyt yksi ylimääräinen viikko, sillä Pekka oli eksynyt eläintarhaan ja kesti aikansa saada henkilökunta ja poliisi uskomaan, että oudosti ääntelevä ihmeellinen rastafari on ihminen, eikä eläintarhan asukki.

- Sain minä sentään ruokaa kahdesti päivässä, Pekka kertoi.

Olimme hetken yläkerran naapureiden ovella. Ovessa luki nimi Tärä. Se ei kertonut minulle mitään, enkä osannut yhdistää nimeä yksiinkään kasvoihin enkä kyllä perseeseenkään. Ei ihme, että naapureille maittoi pianon soitto, sillä eihän kukaan täysjärkinen liiku yleisillä paikoilla tuollaisella nimellä varustettuna.

Jaska avasi oven avaimellaan, ja astelimme peräkanaan sisälle asuntoon. Eteisessä oli sekä miehen että naisen vaatteita, joten Tärät taisivat olla pariskunta. Asunnossa hakattiin sen verran raivoisasti pianoa, etteivät asukkaat kuulleet meidän saapumistamme. Kävelimme olohuoneeseen asti ja jäimme katsomaan noin kolmikymppistä pariskuntaa, joka istui vierekkäin pianon äärellä ja soitti nelikätisesti. Mies oli urheilullisen näköinen tekoblondi, joka juurikasvu paljasti tekoälyn tavoittelun väripurkin avulla. Nainen puolestaan oli täysin normaalivartaloinen brunette, jota ei juuri kahta kertaa tarvinnut vilkaista.

- Odottakaa, käyn ensin jääkaapilla, sanoi ystävilleni.
- Minä myös, jospa niillä on nuolaisematon valo jääkaapissa, Pekka singahti perääni.
- Minä menen paskalle, alkaa tuntua siltä, Jaska ilmoitti.

Olin todella helpottunut, että ystäväni olivat noin todellisia ystäviä. Joku vähemmän ystävä olisi tässä tilanteessa alkanut säätää jotain järkevää tai yrittää kieltää minua. Jokainen hullu tiesi onneksi sen, että olisi ihan pähkähullua kieltää hullua tekemästä mitään omiaan näin hullussa tilanteessa. Ei tällaista tilannetta tule joka päivä vastaan, joten siitä pitää ottaa kaikki irti, vaikka sitten syömällä jääkaapista naapureiden meetwurstit.

- Helvetti, ei täällä ole mitään metukkaa, totesin avoimen jääkaapin edessä.
- Ja tuo lamppukin on niin perällä, ettei kieleni ylety sinne asti, Pekka puhisi.
- Vessasta on muuten paperi loppu, Jaska huuteli.

Samassa pianon soiton toinen käsipari lopetti ja miesääni kysyi:

- Etkö sinä muka tuonut sitä paperia?

Nainenkin lopetti soittamisen ja kysyi:

- Mitä ihmettä sinä horiset?
- Sanoit juuri, että vessasta on paperi loppu, mies selvitti.
- No enhän sanonut.
- Kyllä minä niin kuulin.
- Kuuntelisit omaa soittoasi, se on kuin repisit sitä vessapaperirullaa kaksin käsin. Keskity mies, keskity.

Kaksikko jupisi vielä jotain sen verran epäselvästi, etten saanut selvää ja kohta äskeinen kappale aloitettiin alusta.

- Pyyhin käsipyyhkeeseen, Jaska kailotti.
- Ihan sama mihin pyyhit, pianomies vastasi.
- No nyt pyyhkii paremmin, nainen puolestaan kailotti.

Sillä välin kun minä olin keskittynyt kuuntelemaan Jaskan ja pianistiperheen kommunikointia, oli Pekka puolestaan rikkonut kennollisen kananmunia kahvinkeittimen vesisäiliöön. Katsoi hullua rastapäätä ja kysyin miksi hän oli tehnyt niin.

- Ei voi tietää, Pekka puisteli päätään.
- Ei siis mitään ideaa, että miksi teit noin, niinkö?
- Ei sitten piiruakaan idean suuntaan. Sisäinen ääni käski tehdä noin.

Kävin itse nopeasti läpi jääkaapin sisällön, eikä sieltä löytynyt syötäväksi kuin purkki oliiveja. En ollut syönyt niitä muistaakseni koskaan, mutta nyt kumosin jalapeno-oliivipurkin nesteineen päivineen suuhuni. Tuli hätäiseen aika kreikkalainen olo, mutta en siitä huolimatta alkanut käyttämään EU:ta hyväkseni pummatakseni siltä tukiaisia. Pekka puolestaan oli käynnistänyt kahvinkeittimen, mutta koska munat eivät tulleet siitä läpi, hän söi vain niiden kuoret.

- Pytty meni tukkoon, Jaska ilmoitti keittiön ovella.
- Iso paska, totesin.
- Ei, vaan vessa ei vetänyt sitä pyyhettä, millä pyyhin perseeni. Pitäisi varmaan räjäyttää röörit isommaksi, Jaska pohti ääneen.

Jaska avasi jääkaapin oven, otti ovesta maitotölkin ja tyhjensi sen yhdellä hörpyllä.

- Rrrööööyyyyh, nyt liimaushommiin, Jaska ilmoitti.

Tuumasta toimeen, eli marssimme olohuoneeseen Jaska ja liimatuubi etunenässä. Sen enempiä puhelematta Jaska vetäisi liimarannut soittajien kämmeniin ja kämmenselkiin. Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei kumpikaan soittajista kerinnyt tehdä yhtään mitään. Juuri kun kaksikko oli vetäisemässä käsiään pois koskettimilta, painoimme me Pekan kanssa pianon kannen sormia vasten.

- Se on siinä, molemmat haudataan pianon mukana, Jaska totesi hymy korvissa.

Katsoin ihmeissäni pianon kannen ja koskettimiston väliin jäänyttä rakoa, joka johtui siitä, että soittajien sormet olivat välissä. Kansi oli kuitenkin liimaantunut kiinni käsistä, eikä kumpikaan saanut käsiään pois kannen välistä, vaikka näyttivät yrittävät oikein tosissaan. Johan oli ihmeliimaa, hihittelin mielessäni. Tuota pitäisi saada Mätösen käsiin vähän ennen kuin mies menee kuselle, niin ei tarvitsisi jatkossa etsiä käsiä taskuista jos tekee mieli runkata.

- Mitä helvettiä tämä nyt on ja ketä te olette? pianistimies karjui.
- Helvetti on lievä ilmaisu, Jaska hymyili ja istahti sohvalle.
- Minä haluan pois tästä, nainen kimitti.
- Jospa nyt katsotaan tätä tilannetta meidän silmin, Jaska ehdotti.
- Minä ainakin avaan television, tahdon katsoa uutiset. Jos vaikka bobi on löytynyt, Pekka selitti ja avasi television.

Maastouduin pianon taakse istualleni, sillä en halunnut ottaa mitään kontaktia televisioon. Minulla oli sellainen tunne, että joku vakoili minua television kautta. Olin uskollinen Sonylleni, enkä halunnut, että minut nähdään LG:n seurassa. Ajatuskin puistatti. Sitä voisi verrata siihen, että alkaisin kehua Mätösen Toyotaa ja pyytäisin päästä kyytiin. Ei helvetti, hullu saa aina olla, muttei noin saatanan tyhmä.

- Päästäkää meidät heti irti tai soitan poliisille, pianomies uhosi.
- Jos varpaillas soitat, niin sen kun, Jaska vastasi.

Samassa huomasin, että kaksikkohan oli liimattu nyt käsistään kiinni pianoon, eikä liiman pitänyt liimata ollenkaan käsiä eikä silmiä. Penäsin kyseistä asiaa Jaskalta, ja tämä vastasi:

- Aika hullua, eikö olekin?
- Pöljät uskovat, että ovat liimattuina, niin siinähän pysyvät, käkäkäkä, Pekka käkätti.

Samassa Pekka pyörähti pianistimiehen taakse ja jäi tuijottaman miehen takaraivoa. Hetken päästä hän siveli miehen niskaan ja kysyi:

- Ihana niska, saako sitä nuolaista?
- Helvetin homo, kivahdin hänelle.
- Ai jaa, vai ollaan sitä heti tekemässä meidän rakkaasta koirasta homoa, jos vähän nuolaisee? Pekka suutahti.
- Koirasta?
- Niin, olisin varannut tuon niskan Armille, mutta nyt meni fiilarit täysin.

Pianokaksikko alkoi olla todella raivoissaan, mutta mikään ei auttanut, he olivat kiinni pianossaan kuin etiketti pilleripurkissa.

- Lähdetään ennen kuin nämä laskevat housuihinsa, Jaska komensi meitä.
- Hei, hei, entä me? nainen kimitti.
- Teillä on toisenne, nauttikaa siitä älkääkä jumalauta haaveilko sellaisesta mitä ette voi saavuttaa, Jaska ohjeisti ja käveli ulos asunnosta.

Me painelimme Pekan kanssa perässä. Rapussa Jaska repesi nauruun. Aika hervottoman hekottelusession jälkeen salainen agentti sai sanottua:

- Tässä tuubissa on varvasvälivoidetta, vitut mistään liimasta, ehehehee.
- Häh, mutta se kansihan pysyi siinä kuin tauti.
- Hypnotisointia, Jaska iski silmää.
- Voi vitsi, mä jo ihmettelinkin, että miten minun varpaat ovat olleet niin hyvässä kunnossa sen Japanin reissun jälkeen, Pekka haroi rastaansa.

Jaska kertoi käyneensä salaisten agenttien hypnotisointikurssin. Se oli ollut hyvin intensiivinen tekstiviestikurssi. Pekankin piti käydä sama kurssi, mutta mies oli lähettänyt kurssin aloitusviestin vahingossa väärään numeroon.

- Osaan nyt leipoa mansikan makuisia sitruunamuffinsseja, Pekka ilmoitti ylpeänä.

Jaska kertoi hypnotisoineensa pianonsoittopariskunnan ajastimen avulla, eli kaksikko on hypnoosissa puoli tuntia. Sen jälkeen kannen saa taas auki ja elämä palaa normaaliksi.

- Ja soitto jatkuu, perkele, manasin.
- Eikä jatku, Jaska hymyili. - Hypnotisoin heidät pitkäkestoisesti vihaamaan kaikkia soittimia. Kohta joku saa halvalla hyvän pianon.


© Rauno Vääräniemi