www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
1.10.2017
TORSTAI 18.12.
Ylermi lähti huoltoaseman pihalta niin vauhdikkaasti, ettei huomannut katsoa mihin suuntaan auton keula oli. Hän vetäisi suoraan kevyenliikenteenväylälle ja lähti kaahaamaan sitä pitkin. Vieressä olisi mennyt ihan oikea ajotiekin, mutta munkkipossu kulki omia reittejään. Tiedä mitä kiksejä papparainen sai kaahatessaan kevyenliikenteen seassa munkeilla kuormatulla pakettiautollaan. Pakun menoa katsellessani ja munkkeja miettiessäni minulle tuli mieleen oma hyvinvointini ja koiranruoka, joka oli varmaan terveellistä täysravintoa myös minulle. Halusin voida hyvin, ja siinä olisi nähtävästi avaimeni onnelliseen hyvinvointiin. Tiedä vaikka sitä syötyäni yltäisin nuolemaan muniani, niin voisin luopua myös naisista. Olisi aika kätevää lipaista itselleen hyvä olo. Eipähän kulu asunnon oven saranat niin paljon, kun ei kaikenmaailman heitukat ramppaa niitä kuluttamassa.
Mersun luo päästyäni huomasin sen tuulilasissa sakkolapun. Se oli näemmä 60 euroa. Halpa hinta siitä, että auton sai jättää katokseen koko päiväksi tai vaikka viikoksi. Olisivat tosin saaneet pestä sen tuohon hintaan, mutta hyvä palvelu taitaa olla mahdoton vaatimus nykyään. Suunnittelin itse siirtyväni palvelualalle, mutta sitten totesin, etten ala palvelemaan kaikenmaailman valittajia, joille ei kelpaa mikään. Menin sakkolapun kanssa sisälle huoltoasemalle, joka toimi myös asiamiespostina. Ostin kirjekuoren, jonka päälle kirjoitin ”Vantaan pysäköinninvalvonta”. Sujautin sakkolapun ja 100 euron setelin kuoreen ja jätin sen postiin. Homma hoidettu. Se kyllä vähän mietitytti, että laittavatkohan vaihtorahat postin kautta vai suoraan tililleni?
- Ehehee, luulen, että ne kavaltavat ne, ehehee, persaukiset!
En ollut vaihtorahojen kipeä, yksi satanen sinne tai tänne ei tuntunut missään. Haluaisin vain olla näkemässä pysäköinninvalvonnan ilmeet, kun avaavat kirjeen. Tuskin täällä kukaan muu maksoi sakkoja kirjeitse, jos muutenkaan. Autoon päästyäni oloni parani huimasti, kun sain kasikoneen tulille. Tähti keulalla + kasi nokalla saa mielen kuin mielen rauhoittumaan. Mietiskelin ajaessani Ylermiä ja muita Volkkarikuskeja, ne eivät taida saada mielenrauhaa koskaan.
- Ehehee, ihan oma vika, senkin munkkisika, ehehee, räkätin Ylermille.
Kaahasin reikä päässä ja toinen perseessä tuttuun ruokakauppaan. Vetäisin Mersun poikittain kahdelle invapaikalle ja laitoin kojelaudalle lapun: ”Hullu ratissa!” Autosta noustessani minua alkoi kaduttaa, että jätin sen invapaikalle.
- Perkele, että tämänkin vielä, kirota pärryytin kaupan oven edessä.
Ajauduin pattitilanteeseen itseni kanssa, sillä olin tehnyt todella huonon ja huolimattoman valinnan parkkipaikan suhteen. En ollut ihan varma, että pääsisinkö siitä koskaan yli, mikä vaikeutti tilannettani huomattavasti. Pelkäsin myös invalidisoituvani täysin tuollaisesta pysäköinnistä, eihän siitä nyt voi mitään hyvää seurata. Käännyin suurta harmituksen tunnetta tuntien katsomaan oviaukon toisella puolen olevaa tyhjää parkkiruutua ja manasin hammasta purren:
- Helvetin lillerilalleri, tuo paikka olisi ollut lähempänä mitä invapaikka, sokeako minä olen, häh?
Näin paikan, joten en kokenut itseäni mitenkään sokeaksi ja lisäksi tökkiminen silmiin sormilla sattui, joten en ole tunteetonkaan. Kävelin hetken aikaa pientä ympyrää ovella rauhoittuakseni ja totesin lopuksi:
- Parkkipaikkojen suunnittelu on ihan perseestä tässä kaupassa!
Se siitä, kaikki meni sen piikkiin joka oli suunnitellut kyseisen kaupan parkkipaikat tai ainakin piirtänyt ruudut. Omat päätelmäni helpottivat oloani sen verran, että saatoin astella sisälle kauppaan. Otin ostoskärryt, sillä tarkoituksenani oli ostaa tuhti säkki evästä, eikä mitään kevyttä välipalaa. Haluaisin häntäni heiluvan yhtä vallattomasti kuin Emman koiralla ja myös turkin kiiltävän. Eihän minulla tosin mitään turkkia ollut, mutta voisihan se iho olla ennemmin kiiltävä kuin mattapintainen. Ostoskärryjä työntäessäni tunsin eläväni tämän kauppareissuni parasta aikaa, joten aloin rallatella:
- Trallallaa, trallallaa, se on Ernesti joka täältä tulee kauppaaaaaan, trallallaa.
Makkaratiskin kohdalla alkoi tehdä mieli makkaraa, joten nappasin kärryihin paketin kyrsää. Pakettia katsellessani totesin ääneen:
- Ette ole edes mulkun mittaisia, mutta enpä teitä ole mihinkään alakerran reikään tunkemassakaan.
- Anteeksi, mitä sanoitte? takaani kuului.
Käännyin katsomaan taakseni ja siellä oli joku Stressi-Elina pitkän ostoslistansa kanssa. Muikilla oli vatsa pystyssä ja tukka niin sekaisin, kuin vain voi olla.
- Jaa, taidankin ottaa toisen paketin. Näyttää nimittäin siltä, ettei jonossa kolmas saa enää yhtään mitään.
Näin tein ja nappasin kärryihin toisen paketin kyrsää. En jäänyt kuuntelemaan muikin ininää, vaan kaahasin hyllynkulmia kolhien eteenpäin. Menetettyäni pari kertaa ostoskärryjeni hallinnan aloin miettiä, että jos laittaisi ostoskärryt kiskoille, niin oman vitutuksen vähenemisen lisäksi kukaan ei tulisi hyllyjen välistä kylkeen.
- Ehehee, sitten jos huomaisi rahojen olevan loppu, niin voisi hypätä kiskoille jo kaupassa ja päättää köyhyyden seuraavien ostoskärryjen alle.
Siitä mieleeni tuli yhden hullun kertomus suljetulla. Tyyppi oli halunnut päättää päivänsä junan alle, mutta oli luovuttanut puolen vuoden yrittämisen jälkeen, kun ei saanut junaa koskaan kiinni. Eipä se kyllä kuollut suljetullakaan, mutta tappoi pari muuta nauruun jutuillaan.
- Hahaa, taas tuli yksi muisto mieleen, riemastuin suljetun muisteloista.
- Osta vessaharja, naisen ääni sanoi.
Pyörähdin kaksi kertaa ympäri, mutta samassa hyllynvälissä ei ollut ketään muuta. Tuijotin hetken voileipäkeksipakettia pahalla silmällä, jos se vaikka oli huudellut minulle. Samassa mieleeni hiipi keksistä seksi, sanat kun olivat vaarallisen lähellä toisiaan.
- Osta vihreä vessaharja, ääni jatkoi.
Ei vieläkään ketään missään. Aloin pelätä tulevani hulluksi, kun muistin yhden oleellisen seikan.
- Minähän olen jo, ehehehehee!
Paskat yhdestä äänestä, ajattelin ja kävin ostamassa pari purkkia kermaa. Minulla alkoi tehdä mieli kermavaahtoa. Purkkeja kärryissä katsellessani jäin miettimään, että onkohan minulla vatkaajaa? En ollut yhtään varma, että mitä keittiötarvikkeita ja -koneita minulla on kotona. Entä jos minulla ei olekaan vatkaajaa, niin mitä minä sitten teen? Niin, jos tekee mieli jotain, niin sitähän on saatava, pähkäilin mielessäni. Lopulta keksin mahdolliseen tulevaan vatkaajaongelmaan pesunkestävän ratkaisun.
- Hahaa, teippaan vispilän Mätösen runkun oikean käden kämmenselkään ja näytän pornolehdestä alastoman naisen kuvan. Jätkähän runkkaa minulle kermavaahdon hetkessä.
Pitäisi varmaan näyttää kaksi eri kuvaa, että saan molemmista purkeista kermavaahdot. Se ei ole ongelma, minulla on kotona muutama käsityölehti. Kyllä sitä taas jälleen kerran tunsi itsensä viisaaksi, kun keksi ratkaisun ongelmaan ja vielä ihan itse. En tarvinnut siihen älypuhelinta, internetiä enkä tonneja laskuttavaa konsulttia.
Kurvailin seuraavaksi onnesta soikeana koiranruokaosastolle ja ladoin kärryihin kaksi isoa säkkiä koiranruokaa. Pitäähän se nyt elämässä jotain vaihteluakin olla. Toinen säkki näytti olevan pennuille ja toinen senioreille. Sekään ei haitannut, sillä tunsin itseni sekä vanhaksi ja viisaaksi, että nuoreksi ja tyhmäksi. Vähän siis sekalainen olo.
Seuraavaksi oli vuorossa kassalle jonottaminen, mikä oli yksi elämäni tympeimmistä tapahtumista. Aika monet selviävät koomastakin nopeammin kuin ruokakaupan kassajonosta. Kolme minuuttia seistyäni aloin pelätä juurtuvani paikoilleni ja muuttuvani puuksi. Siirryin kärryjeni vierelle ja aloin järjestellä sen sisältöä. Oli pakko keksiä jotain tekemistä, etten olisi alkanut syödä kuormasta. Jonossa takanani oleva nainen kuikisteli uteliaani kärryihini ja kysyi:
- Onko sinulla koira?
Vilkaisin koiranruokasäkkejä ja mietin, että mitä helvettiä, ei näitä nyt ainakaan kuvan perusteella ole hamstereille tarkoitettu. Koska minulla ei ollut koiraa, eikä tule, niin vastasin hymyillen mahdollisimman leveästi:
- Ei, vaan noudatan koiranruokadieettiä. Jumalaisen atleettinen vartaloni on rakennettu koirien kuivamuonalla.
- Koiranruokadieetti?
- Juu, olen saanut kaljamahan häviämään kolmessa kuukaudessa ja lihaskunto on kasvanut kohisten. Tosin dieetti myös parantaa kuuloa, joten kuulen lihasten kasvusta aiheutuvan kohinan.
- Eikö, eikö tuosta saa jonkun myrkytyksen?
- Ei suinkaan, niitähän testataan paremmin kuin tuota ostamaasi maksalaatikkoa.
- Jaa, mutta onko tullut jotain oireita, allergioita kenties?
- Jotain pientä, kuten se, että haistan narttukoirien kiiman. Juoksin tuossa eräs päivä sellaisen perässä ja meinasin jäädä auton alle.
- Voi kauheata!
- Juu, haistan myös ihmisnaistenkin kiiman, mutta vaatteiden vuoksi pitää työntää nenä melkein kiinni jalkoväliin. Saanko?
En saanut, vaan jakkupukuinen maksalaatikon mutustelija lähti jonosta ja päätyi viereisen jonon hännille. Jakkupukuisen naisen paikan jonossa ottanut punakka mies totesi nauraen, että hän haistaa puolestaan aina kun eukko ei anna. Se haju kuulemma tulee joka kerta kun hän avaa keskaripullon. Nuorempana hän oli haistanut sen kerran viikossa, mutta nykyisin lähes joka ilta.
- Varmaan hajuaisti parantunut, höhöhöö, mies höhötteli.
Jono nytkähti eteenpäin ja edelläni oli enää vain hieman elähtäneen näköinen naishenkilö, jonka iästä en olisi mennyt sanomaan mitään. Nainen maksoi ostoksensa kuitenkin kortilla, joten kyseessä ei tainnut olla kuitenkaan täysin pummi. Luulin jo, että nyt on minun vuoroni, kun nainen kaivoi lompakosta kuitin ja alkoi sitä heiluttaen selittää kassatytölle:
- Ostin eilen tattarisuurimoita. Hyllyn reunassa oli hinta 1,69, mutta minulta veloitettiin kassalla 1,89 euroa.
- Ai jaa, kassa tuumasi ja noukki kännykän käteensä.
Tattari-ämmä kiukkusi, että on kantanut tänne vuosien mittaan vaikka kuinka paljon rahaa ja tässä on kiitos vakituisesta asiakassuhteesta. Kassa yritti ja yritti saada jotain kiinni selvittääkseen mahdollisen virheen, mutta kukaan ei vastannut. Suurimo-Sanna puolestaan vaati kovaäänisesti, että virhe korvataan tässä ja nyt, eikä vaihtamalla hyllynreunaan kassalla peritty hinta. Hän tuntui olevan kovin varma, että nyt siellä on joku toinen henkilökunnan edustaja hinnoittelemassa tuotetta virhehinnan mukaisesti. Ruokakauppiaat ovat kuulemma yksiä perkeleitä ja kartellissa toistensa kanssa. Onneksi kassa oli sittenkin tilanteen tasalla ja sanoi ottavansa muutaman asiakkaan tässä välissä, kun odottelee puheluun vastaamista. Ostokseni olivat seuraavana hihnalla, joten pääsin minuutissa maksamaan. Maksoin satasella ja sain siitä setelien lisäksi hiluja takaisin. Noukin niistä 20 centin kolikon. Tälläsin sen Tattari-Tainan käteen, nappasin toisella kädellä kuitin ja tungin sen suuhuni. Suu täynnä kuittia mongersin:
- Ei hartte ehää miettiä hintaeroa. Eihän hulla ole huittiakaan ehää.
- Minulta saat euron, jos lupaat pysyä pois tästä kaupasta seuraavat puoli vuotta, takanani seissyt punakka mies sanoi naiselle.
Tattari-täti jäi seistä pönöttämään paikoilleen hämmentyneen oloisena, kun noukin ostokseni kassalta. Minua alkoi jo epäilyttää, että niinköhän tuo enää reagoi edes kipuun, joten potkaisin naista sääreen.
- Aih! Mitä perkelettä tuo oli? nainen kivahti.
- Kipuun reagointi on siis ok, mutta näkyykö tunnelin päässä valoa? kysyin naiselta.
- Mitä valoa?
- Ei siis valoa. Ei mahda mitään, heippa!
- Hullu saatana.
Ai että lämmitti taas mieltäni, kun sain kuulla olevani se mikä olen. Naisen äänessä olisi voinut kyllä olla ivan sijaan vaikka kauhua, niin se olisi nostattanut mielialani todella hyväksi. Tuollainen ivallinen hulluksi nimittäminen oli hieman kaksijakoista. Siitä tuli hyvä olo, mutta toisaalta masensi, kun sitä käytettiin negatiivissävyisesti.
Heitin ostokseni Mersun takakonttiin ja istahdin kuljettajan paikalle. Painoin töötin pohjaan ja jäin seuraamaan mitä tuleman pitää. Otin vielä kasvoilleni niin leveän hymyn kuin vain sain. Onneksi en ole mikään kovin kapeakasvoinen, joten hymyni oli leveä.
Mersun töötin ääni oli aika miehekäs. Parkkipaikalla olevat ihmiset pitelivät korviaan ja mulkoilivat pahasti suuntaani. Hah, ei minua katseella voi tappaa, joten näytin heille kieltä. Olin nojannut tööttiin varmaan viitisen minuuttia, kun auton sivulasiin koputettiin. Autoni vierellä seisoi joku nainen, jonka etuvarustus piti paidan napit tiukilla. Jäin tuijottamaan tissejä, enkä tajunnut avata lasia. Hetken päästä nainen kumartui alemmaksi ja koputti uudelleen erittäin vihaisesti. Avasin lasin ja huusin:
- Kop, kop ja koputtavalle avataan!
- Lopeta tuo nyt heti! nainen huusi takaisin.
- Mikä?
- Tuo äänimerkin painaminen.
- En.
- Asiakkaat kaikkoavat kaupasta, enkä voi sietää sitä.
- Pyh, ei haittaa, en pidä kaupassa olevasta ryysiksestä.
- Se tuo minulle rahaa, minä pidän.
Nainen huusi olevansa kaupan kauppias ja käski minun lopettaa torveilu heti tähän paikkaan tai hän soittaisi poliisit paikalle. Huusin takaisin, että se kestää puoli tuntia tai tunnin tai jotain, mutta minut saisi eräällä toisella konstilla lähtemään täältä noin minuutissa.
- No mikähän se konsti on?
- Annat minulle rintsikat päältäsi.
- Täh? Tuohan nyt oli ihan pähkähullu ajatus!
- Kiitos, niin minunkin mielestäni, joten ne rintsikat kiitos.
Nainen vänkäsi hetken, mutta ilmoitettuani jatkavani äänimerkin painamista alkoi nainen toimeen. Huokaisten hän kyyristyi alemmaksi, avasi paitansa napit ja riisui rintaliivinsä. Saatuani ne käteeni, lopetin äänimerkin painamisen ja sanoin:
- Enpäs ole ennen saanutkaan rintaliivejä auton äänimerkkiä painamalla, mutta kertahan se on ensimmäinenkin.
- Mene, nainen osoitti sormella poistumissuuntaan.
- Heippa, älä vilustuta tissejä, kuittasin takaisin.
Laitoin tissiliivit roikkumaan auton ulkopuolelle lasin väliin. Nuuhkaisin niitä nimittäin ensin ja totesin niiden haisevan niin pahasti hieltä, että pelkäsin hajun pinttyvän autooni. En halunnut autooni mitään duunarihikeä, en edes naisen. Ellei hygienia ole kunnossa, ei autooni ole asiaa. Hikisiä työn sankareita varten ovat julkiset kulkuneuvot.
Nainen jäi katsomaan perääni, kun ajoin pois kaupan parkkipaikalta tissiliivit ikkunalla lepattaen. Vähänkös oli melkein kuin saanut olo, kun oli tuollainen voitonmerkki tuulettumassa. Nostin nopeuden törkeän ylinopeuden puolelle, sillä eivät hullut rajoituksia noudata. Kotiini oli enää vain parisen sataa metriä, kun aloin miettiä hienhajun tuomista omalle parkkipaikalle. En halunnut sitä, joten painoin ikkunan avausnappia ja rintaliivit lähtivät omille teilleen. Tuo ratkaisu helpotti oloani ja kurvailin omaan kotiparkkiin täysin stabiilissa olotilassa. On se vaan ihmeellistä, että miten pienet asiat voivat heilutella ihmisen tasapainoa ja onnellisuutta.