www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

25.9.2017

241. Poskellinen juttu

TORSTAI 18.12.

Iltapäivälle oli vain kolme paikkaa, jossa oli kopiokoneita, joten kerkeäisin hoitaa ne todella hyvin työpäivän puitteissa. Ylermin kertoman mukaan meillä oli tälle päivälle vain tämä firma, koska hänellä on täällä niin paljon vaativia työtehtäviä. Oma työtahtini ei päätä huimannut, mutta sehän oli vain positiivista näin työharjoittelussa. Eihän kukaan lähtisi harjoittelun perusteella kokopäivätoimiseen työelämään, mikäli hänet ajettaisiin jo harjoittelussa ihan piippuun. Seuraavan kopiokoneen luona seisoi kaksi miestä juomassa kahvia ja keskustelemassa. Jäin kiltisti odottelemaan heidän taakseen. Keskustelu jatkui jonkun aikaa, mutta sitten lyhyt kaljupää kysyi:

- Et ole henkilökuntaa, etsitkö jotain?
- En, puistelin päätäni.
- No onko joku hukassa?
- Ei.
- Meillä on tässä keskustelu kesken.
- Jatkakaa.
- Se on aika henkilökohtaista.
- Niin ymmärsin ja jäin odottamaan jatkoa. Tiedättekö, että on todella ikävää kuunnella jotain henkilökohtaista ja menettää parhaimmat palat.

Miehet totesivat yhdessä jotain sellaista, että olen sekopää ja poistuivat paikalta päitään puistellen. Siirryin kopiokoneen luo ja huomasin toisen jättäneen sen päälle nipun papereita. Selailin paperit läpi ja totesin niiden olevan joku käyttöohje. Vilkaisin tarkemmin, ja etusivulla oli lista siitä kenelle niitä jaettaisiin. Listalla oli pelkkiä naisia, joten siitä se ajatus taas lähti.

Laitoin paperipaketteja lattialle kopiokoneen eteen, nousin niiden päälle ja läväytin pelivälineeni lasin päälle. Lasi oli kylmä, mutta olin kyllä työntynyt monesti aika kylmiin naisiin, joten en ottanut siitä isompaa murhetta. Listalla oli kymmenen nimeä, joten otin itsestäni kymmenen kopiota. Saatuani kopiokohteen takaisin pöksyihini, sijoitin ottamani kopiot paperinippuun jokaisen käyttöohjeen väliin. Sitten totesin, että joku voi noukkia kuvani pois käyttöohjeesta. Onneksi kopiokoneen viereisellä hyllyllä oli iso rei´itin ja nitoja.

Ilman mitään konttoritaitoja onnistuin tekemään käyttöohjeista siistit niput, jotka eivät taatusti leviä ensimmäisessä tuulessa. Epäilin tosin, että jokainen nippu olisi pysynyt kasassa yhdelläkin niitillä, mutta käytin niitä varmuuden vuoksi jokaiseen nippuun kuusi. Jätin nipun päällimmäisen paperin rei´ittämättä ja nitomatta. Näin nippu oli lähes samannäköinen kuin ennenkin. Lopuksi täytin kopiokoneen paperisäiliöt ja jatkoi vihellellen matkaani. Puliseva mieskaksikko oli nyt käytävällä ja vedin vittuillessani kärryt toisen varpailta. Miehen manaillessa asiaa, totesin:

- Tahtoo tuollaiset lättäjalat olla aina tiellä, et ainakaan mikään parkettien partaveitsi ole.

Vastaus oli lähinnä kiroilua. Seuraava kopiokone oli kolmen sihteerin konttorissa ikkunan edessä. Naiset naputtelivat tietokoneitaan, joten rykäisin heidän takanaan ja sanoin:

- Iltapäivää, kopiokoneen täyttäjä täällä huhuilee.

Keski-ikäinen lyhyttukkainen nainen kääntyi katsomaan minua ja vastasi:

- Katsos, ihan uusi mies tässä talossa.

Se sai muihinkin naisiin liikettä, ja kohta minua arvosteltiin päästä varpaisiin. Saman tien korvani tungettiin täyteen kysymyksiä. Se alkoi ahdistaa, sillä en halua alkaa jakamaa elämästäni mitä tahansa kenen tahansa kanssa. Päätin kertoa vain oleellisen, joten vastasin kysymystulvaan:

- Olen Ernesti Kilari, autonani on Mersu S500 Coupe 4Matic V8 vuosimallia 2014 ja olen papereiden mukaan täyshullu.
- Varmaan pieni pili, kun on tuollainen jatke ja sitä pitää vielä mainostaa, lyhyin naisista totesi.

Katselin samalla naisten nimikylttejä ja kaikki kolme nimeä olivat siinä äskeisessä kopionivaskassa, joten vastasin hänelle:

- Seuraavan kerran kun näet sellaisen pilin kuvan, niin muista, että se on kuvattu lepoasennossa.

Naiset repesivät nauramaan ja kertoivat, etteivät he sellaisten kuvia katsele, kun niitä näkee livenäkin ihan tarpeeksi.

- No ohittakaa se kuva sitten, kohautin olkapäitäni.

Aloin täyttämään kopiokonetta naisten jatkaessa kälättämistään. Tämähän vaikutti olevan aikamoinen kanala, puhisin tunkiessani A4-papereita A3-lokeroon. Mietiskelin sitä tehdessäni, että mahtuu hyvin, mutta ei tunnu missään. En alkanut tekemään mitään muuta jäynää, sillä kotkotus kävi korviini. Lähtiessäni paikalta, huikkasin kanalaumalle:

- Kot, kot!

Minut saatteli tieheni kovaakin kovempi tekokotkotus. Olin siis osunut hyvästelyssäni oikeaan, kotkoja olivat. Viimeistä kopiokonetta kohti kävellessäni minua alkoi väsyttää. Onneksi kärryt keventyivät jokaisella kopiokoneella käynnin jälkeen. Karheata kokolattiamattoa pitkin laahustaessa aloin panikoida, että mitä sitten jos voimani ehtyvät ja joudun konttaamaan loppumatkan? Konttaisinko polveni puhki ja minut tunnettaisiin sen jälkeen Resu-Pekka-Ernestinä.

- Eih, en halua mitään kolmiosaista nimeä itselleni, parahdin tuskan täyttäessä pääni.

Kauhea painajainen tuollainen nimi, sillä en välttämättä muistaisi missä järjestyksessä ne nimet olisivat. Joutuisinko kirjoittamaan jokaiseen viralliseen paperiin noista kolmesta nimestä kaikki vaihtoehdot miten ne voidaan kirjoittaa? Entä nimikirjoitukseni, sehän olisi A4-arkin pituinen. Voisin tietysti lyhentää nimeni vaikka RPE:ksi, mutta se kuulostaa enemmän sairauden diagnoosilta tai torjunta-aineelta kuin jämäkältä miehen nimeltä.

Olin ihan tuskanhiestä märkä, kun saavuin viimeiselle kopiokoneelle. Onneksi sen kohdalla ei ollut kokolattiamattoa, vaan täysin sileä laatoitus. Laskeuduin kontilleni kopiokoneen eteen, painoin poskeni laatoitusta vasten ja sanoin:

- Ihanan sileä, kuin naisen karvaton peppu.
- Tuota, köhöm, takanani lausuttiin naisen äänellä.
- Pieni hetki, nautin hetken tästä sileydestä, vastasin poski lattiassa.

Minua alkoi taas ärsyttää suunnattomasti uusi asia, enkä ollut vielä päässyt vanhasta tuskasta eroon. Miten ihmiset voivatkin olla noin ajattelemattomia, etteivät huomioi toisen herkkää viileää hetkeä? Minä ainakin olisin hiipinyt hipi hiljaa, ellei minulla olisi ollut tyhjää paperipussia mukanani. Jos olisi ollut, olisin paukauttanut sen ja hiipinyt vasta sen jälkeen ohi. Nyt tuo riesa jäi taakseni kuin huuhteluaineen haju paidan kaulukseen. Sen vuoksi en käyttänyt huuhteluainetta, enkä kauluspaitoja.

- Voin minä odotellakin, mutta eikös tuo asento ole epämukava? ääni jatkoi.
- Olen minä pannut ennenkin.
- No niin varmaan! Meni kyllä aika mauttomaksi tämä keskustelu!
- Miten niin? Jos panen posken lattiaa vasten, niin enhän minä sitä nuole. Ihme hiihtäjä, kannattaisi voidella sukset ja lähteä ladulle.
- Ai jaa, ja nytkö tästä pitäisi sitten suksia vittuun?

Teki mieli avata silmät ja katsoa, että kuka onneton pilaa päiväni olettamalla asioita, joita en ole olettanut tapahtuvan. Eivät naiset suksi vittuun, ne suksivat vitun kanssa. No ehkä lesbot, mutta ajattelenkin tätä asiaa nyt enemmistön näkökulmasta.

- Itseesikö meinasit hiihtää?
- Jaa niin mitä?
- Suksia sinne mikä sinulla on jalkovälissä. Hiihdätkö vielä pää perseessä?
- Ei helvetti, ihan seinähullu tyyppi, ääni totesi ja sipsutteli pois.
- Nuuh, pieraisitko lähtiessäsi vai oliko tuo hengityksen haju?

Jatkoin vielä muutaman minuutin rauhoittumista, tosin vaihdoin toisen posken vähän eri kohtaan lattiaa. Aikaisempi kosketuskohta lattiaan oli lämmennyt liian paljon äskeisen kinastelun aikana. Tosin minä en ollut kinastellut, vaan se naispuoleinen ääni. Viimein tunsin oloni sellaiseksi, että uskaltauduin nousemaan ylös. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin olevani yksin. Se oli kovasti mieleeni, sillä halusin suoriutua työtehtävästäni kaikessa rauhassa. Avasin kopiokoneen paperilokeron ja tungin sen niin täyteen A4-paperia kuin vain ikinä sain. Tein saman kaikille muillekin paperilokeroille. Nostin loput paperit kopiokoneen päälle ja koko komeuden päälle vielä ne vitun kärryt, joilla olin kuskannut papereita. Lähdin astelemaan poispäin ja karjaisin:

- Vittu, otan loparit!

Lähdin paluumatkalle ja tulin niiden helvetin kotkottajien luo. Nekin alkoivat taas ärsyttää, joten kävelin äänekkäimmän ämmän taakse, otin tuolista kiinni ja ravistelin kantturan perseelleen lattialle. Istahdin itse pyörillä olevaan tuoliin ja aloin potkia jaloilla itseäni eteenpäin. Onneksi paluusuunnassa ei ollut kokolattiamattoa, kuten toiseen suuntaan oli. Takaa kuului kauhea mekastus, tai lähinnä se oli hysteeristä huutoa. Ihan sama, ei jaksanut enää kiinnostaa kopiopaperin vertaa. Potkin itseäni tuolilla siihen saakka, kunnes alkoi jälleen kokolattiamatto. Jätin tuolin keskelle käytävää ja jatkoin matkaani kävellen.

Laskeuduin rappujen kautta autohalliin ja kävelin Transportterin luo. Avasin ovet ja istuin apparin paikalle. Hetken mietittyäni kävin auton takaosasta yhden munkkipussin. Murustelin ensin yhden munkin auton kojelaudalle ja söin loput. Havahduin siihen, että joku ravisteli minua ja toisteli nimeäni:

- Ernesti Kilari, Ernesti Kilari, Ernesti Kilari.
- Lopeta, olen vain yksinkertainen Ernesti, ärähdin takaisin.
- Onko työt tehty? En hyväksy mitään laiskojen perseilyjä työaikana!

Nyt informaatiokeskukseni sai tunnistettua äänen, joka kuului esimiehelleni Ylermi Kopsulle.

- Entä munkin syönnin ja päivätorkut?
- Omistaja tekee mitä omistaja tekee ja renki mitä käsketään, joten älä vittu inise vanhemmallesi.
- Nää, nää, menikö herne nenuun vai paskat housuun?

Ylermi ei sanonut mitään, vaan nappasi kuljettajan penkille heittämäni Transportterin avaimet ja starttasi auton. Pyysin häntä ajamaan varovasti, sillä en halunnut vasta heränneenä mitään kovaa kohtelua. Vanhusten ymmärrys oli varmaan käänteistä, sillä kopiopapparainen nytkytti ja rytkytti vanhaa Transporteria kuin mielipuoli. Tovin tuota rytyytystä kestettyäni totesin:

- Ei kannata sitten mennä kuselle, jos tuo samanlainen repiminen jatkuu siellä. Tulee eunukki parissa sekunnissa.
- Siellä töissä oli ollut aika posketonta menoa eräällä, Ylermi puhisi.
- Pyh, päinvastoin, kaikki meni täysin poskelleen. Ei minulla ole mitään valittamista kenenkään hommista.
- SINUN HOMMISTA OLI KYSYMYS!
- Se on ollutta ja mennyttä, otin loparit.
- Tämä oli viimeinen harjoittelupäiväsi. Et voi ottaa lopareita.
- Saan siis lomarahatkin, vai?

En kuulemma saisi edes lämmintä käden puristusta, mikä yleensä annetaan kaikille. Nyt siihenkin käytäntöön tuli ensimmäinen muutos, en nimittäin saisi sitäkään. Eipä tuo haitannut, Ylermin käsi oli varmaan kuin olisi kuollutta silakkaa puristanut. Oma käteni olisi varmaan haissut pitkään pahalta. Ruuhkaliikenteen vuoksi matka Shellille ja autolleni kesti piinaavan pitkään, siis Ylermin kannalta. Päästyämme huoltoaseman pihalle, munkkineuvos alkoi karjua:

- Nyt ulos, etkä näytä enää lärviäsi missään missä liikun tai missä firmamme toimii!
- Teetän Ylermi-naamarin, niin voit vihata itseäsi.
- ULOS!
- Tuota, saanko sen positiivisen palautteen tästä harjoittelusta?
- ET.
- Mietipä vielä kerran tuota pikaistuksissasi antamaasi vastaustasi. Voin nimittäin näin joutilaana tulla kummittelemaan mihin tahansa, jopa uniisi. Anna positiivinen palaute, niin en edes kuse tämän Transporterin kylkeen.
- Mitä?
- Lisäksi unohdan sen missä olin harjoittelussa.
- Huoh, per…, olkoon. Nyt ulos ja hyvästi!


© Rauno Vääräniemi