www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

21.9.2017

240. Anna

TORSTAI 18.12.

Laahustin käytävää pitkin pohjapiirustusta katsellen. Päädyin viimein huoneeseen, jossa istui kaksi hyvin syönyttä naista. Heidän välissään oli kopiokone, jota oli nähtävästi käytetty myös ruokapöytänä. Näky pysäytti minut totaalisesti. Jäin miettimään, että soitanko Kopsulle ja kysyn onko pakussa painepesuria, kun toinen naisista kääntyi toimistotuoli vinkaisten suuntaani. Hetken minua katseltuaan hän sanoi:

- Jos etsit jotain, niin se ei ole täällä.
- Luojan kiitos, huokaisin.

Nainen vingutti taas toimistotuolinsa kohti työpöytäänsä ja jatkoi hommiaan. Hiivin varovasti kopiokoneen eteen ja kirosin nyt raskaasti sen, että suojavarusteeni ovat Aimeen roskakorissa. Jos olisin aavistanut tämän, olisin ottanut ne mukaani. Kopiokoneen koko etukylki oli täynnä epämääräisiä valumia.

- Pitäisi täyttää tuo kopiokone, sanoin naisille.
- Sen kun, äskeinen paksukainen vastasi.
- Mitähän sen päälle on valunut?
- Maistele niin tiedät.

Olipahan vittumainen akka, kiroilin konttoritanttaa. En olisi millään halunnut koskea koko aparaattiin. Ellen olisi työharjoittelussa, niin olisin toivottanut tantoille paksua loppuelämää ja hävinnyt paikalta, mutta nyt minun piti saada hyväksytty arvio. Yritin juuri psyykata itseäni sillä, että rutto, hiv, lintuinfluenssa ja ebola ovat vaarallisia tauteja, mutta lährät kopiokoneen kyljessä eivät, kun takanani kysyttiin vienolla naisäänellä:

- Hei, oletko sinä Ernesti?

Käännyin ympäri ja huomasin katsovani noin 160 cm pitkää suhteellisen normivartaloista naista, jolla oli päällään tiukka musta nahkarotsi, jalassa vielä vähän tiukemmat nahkahousut ja päässä nahkalippis, jossa oli Mersun merkki. Ei tarvinnut olla edes hullu arvatakseen, että kyseessä oli Anna, Aimeen autokuski.

- Ja sinä olet varmaan Anna, heitin takaisin.
- Kyllä olen, kiva tavata.

Anna tuli ja kätteli minut. Puristus oli reipas, kuten koko nuoren naisen olemus. Seuraavaksi Annan katse kohdistui kopiopaperikärryyni. Sitä osoittaen hän kysyi:

- Onko hommat vielä kesken?
- Kyllä.
- Alma, hoida hommat. Ilmoittaudut sen jälkeen suoraan Aimeelle. Ja tämä oli nimenomaan Aimeen käsky, ettei tarvitse alkaa tunkea sitä vittu-sanaa joka väliin, Anna osoitti sanansa minun kanssani jutelleelle hapannaamalle.
- Mutta minun omat hommat, Alma mutisi.
- Niistä voit keskustella myös Aimeen kanssa.

Anna käski minun jättää kopiopaperikärryt siihen. Hän lupasi opastaa minut reissun jälkeen takaisin kärryjen luokse. Anna viittoili minua seuraamaan. Kävelimme käytäviä pitkin ja tupsahdimme viimein tilaan, jossa Ylermi Kopsu torkkui kuola poskella.

- Näin käy joka kerta, Anna ilmoitti ja alkoi herätellä Ylermiä.
- Mitääh, hääh, joko syödään? Ylermi mutisi pöllämystyneen näköisenä.
- Pakun avaimet kiitos, ojensin kättäni.
- Onko hommat jo tehty?
- Aamupäivän hommat on tehty.
- Hyvä, voit jatkaa, tai siis pitää ainoan lounastunnin mitä meidän firma tarjoaa. Tästä ei tule sitten tapaa ja valittaa voi vain sotaoikeuteen. Häipykää!

Häivyimme Annan kanssa lähimmälle hissille, jolla ajoimme autohalliin. Päädyimme nyt hallin toiseen osaan, joten jouduimme kävelemään jonkin matkaa parkkihallissa. Matkalla Anna esitteli firman autoja, ne olivat kaikki Mersuja. Se lämmitti mieltäni jopa enemmän kuin hetki sitten nauttimani shampanja. Kyllä ne ovat hevosvoimat, jotka pitävät miehen maanteiden kuninkaana ja naapurit kateellisina, ei suinkaan alkoholijuoma.

Annan perässä kävely oli erittäin antoisaa, noin niin kuin visuaalisessa mielessä. Nahkahousuperse oli kiihottavaa katseltavaa. Viimein saavuimme Kopsun veljesten ruosteisen Transportterin luo. Anna katsoi sitä kuin tyhjennystä odottavaa ulkohuussia ja sanoi:

- Ihan oikeastiko minun pitää ajaa tuolla? Sano, että tämä on joku vitsi, niin alan nauramaan.
- Huumorintaju on perseestä, siis noilla Kopsuilla, jotka omistavat tuon auton. Eli ei ole vitsi.
- Hyi helvetti!

Nousimme autoon ja Anna starttasi sen. Kerroin mitä minulla on mielessäni, ja Anna alkoi pohtia ääneen miten voisimme toteuttaa sen parhaiten. Hän otti alkumatkasta pari puhelua ja kohta tiesimme minne olisimme menossa. Matkaa tuli hieman enemmän, mutta saisimme homman hoidettua siellä nopeammin kuin jossain lähistöllä. Tuskin Ylermikään mistään kellosta aikaa katsoi, lieneekö vielä edes hereillä meidän palatessa keikalta.

- Eikö nuo nahkapökät hiosta? utelin Annalta.
- Ei.
- Et siis halua ottaa niitä pois ja ajaa pelkissä pikkuhousuissa?
- Arvasit oikein, en.
- Tissit litistyy, kun tuo nahkatakki on niin tiukka, yritin vielä.
- Jos päästäisin ne vapaaksi, en ylettäisi rattiin, Anna sanoi ja iski silmää.
- Oletkin aika tiukka nainen.
- Näin ovat miehet kertoneet.

Se siitä vonkaamisyrityksestä. Tosi puheessa kyllä sekin oli mielessä, mutta nyt mietin jotain suurempia kuvioita kuin pienen naisen tiukkaa tavaraa. Anna piti aikamoista vauhtia päällä. Olin oikeastaan yllättynyt siitä miten kovaa Transportteri kulki. Ylermi oli ajanut sillä kuin hautajaissaatossa, mutta Annan käskyttämänä jätimme sakean savun lisäksi taaksemme kaikki muut valoista lähtijät. Kyllä se Mersulla ajaminen tekee kuskista ihan eri ripeän mitä nuo perinteiset Volkkarikuskit ovat. Kansanautot taitavat olla vain taantuneille fossiileille. Lopulta Anna kurvasi ison vaalean rakennuksen takapihalle lastauslaiturin eteen ja hihkaisi:

- Ollaan perillä! Odota, soitan ja kerron, että olemme paikalla.

Noin minuutti puhelusta sisätiloista työnnettiin lastauslaiturille kaksi rullakkoa. Nousimme autosta ja menimme rullakoita vastaan. Etummaista rullakkoa työntävä pitkä laiha mies kysyi:

- Tässä nämä munkit nyt olisi, riittääkö?
- Luulisin, että kyllä, vastasin hänelle.
- Tässä olisi tämä lasku.
- Aimee kuittaa sen, Anna nappasi laskun kädestäni.
- Ai jaa, miksi? kummastelin.
- En kysynyt, enkä kysy, parempi niin.

Kohautin hartioitani, sillä minulle oli ihan sama kuka ne munkit maksaa, ei se olisi tehnyt lovea omaankaan talouteen. Nappasin yhden munkin kuormasta ja heilutin kieltä sen reiässä.

- Juu, eipä maistu reikä miltään, totesin ääneen.
- Yleensä noista nautitaan juuri se reiän ympärys, höhöö, pitkä mies hörähti.
- Halusin vain testata, että onko munkin reiällä ja naisen vastaavalla mitään yhtäläistä.
- Pervo sika, Anna kivahti ja muksautti minua nyrkillä.
- Ei, vaan tiedonhaluinen.
- No nyt tiedät!

Avasimme Transportterin takaovet ja sieltä paljastui kopiokonefirman tarvikkeita. Pitkä mies ihmetteli, että meinaammeko todellakin kuskata elintarvikkeita tällä autolla. Munkit olivat pussitettuja, joten minun mielestäni kuljetusvälineessä ei ollut mitään vikaa. Anna kertoi, etteivät munkit mene myyntiin, vaan suoraan tämän pakun omistajan kitaan. Hän kertoi tämän olevan eräänlainen jäynä erittäin pihille munkin mutustelijalle. Selitys kelpasi ja tyhjensimme rullakot autoon. Katselin munkeilla lastattua takaosaa ja kysyin pitkältä mieheltä:

- Ei teillä sattuisi olemaan vähän käytettyä munkkien sokeria? Voisin varistella sitäkin autoon.
- Esa, käyppäs hakemassa se poistoon menossa oleva sokerilaatikko, pitkä mies komensi kaveriaan.

Pian Esa palasi ja varistelin hänen tuoman pahvilaatikon pakun takaosaan lastin päälle. No niin, nyt alkoi kosto olla suloisen sokerinen. Sitä kun ei meikähullulle soittele poskea ilman kostoa edes työnantaja, oli se sitten itse miten hullu tahansa. Siinä on sokeri- ja munkkiaddiktille aikamoinen työmaa, kun syö munkit ja nuolee auton tavaratilan, hihittelin tyytyväisenä.

Paluumatkalla minua alkoi äkkiä puistattaa. Entä jos minustakin tulee sokerimunkkiaddikti? Alan kulkea kieli pitkällä ruokakaupoissa ja nuolen kaikki päällimmäiset munkit koreista. Entä jos niitä munkkeja on käynyt puristelemassa jo joku joka ei ole pessyt käsiään vessakäynnin jälkeen tai kaivanut nenää ennen niihin koskemista? Kauhea, aloin ihan yökkäillä moisen kauhuskenaarion edessä.

- No, mikä sinulle tuli? Anna ihmetteli.
- Trauma.
- Jaa, ilmenee aika jännällä tavalla.
- Älä kysy enempää, ellet halua lohduttaa minua painautumalla alastomalla vartalollasi minua vasten.
- En kysy, Anna puisteli hymyillen päätään.

Pirtsakan kuskini hymy ei hyytynyt kertaakaan koko matkan aikana, mitä pidin perin positiivisena seikkana naisessa. Aimee oli tehnyt hyvän valinnan kuskinsa suhteen, kyllä niitä paksuniskaisia jurottajia oli kuskeina ihan tarpeeksi. Anna sompaili Transportterin takaisin samaan ruutuun, josta olimme sen ottaneet. Ovet lukittuaan hän antoi avaimet minulle. Siinä samassa muistin konttorin kärtyn käntyn ja kysyin Annalta:

- Se paksu kärtty tantta, kulkeeko se autolla?
- Jep, tuo Sunny tuolla, Anna viittoili vanhaa vihreää Nissania.

Hyvä, siinä näytti olevan sopivasti antenni katon kuskinpuoleisessa kulmassa. Avasin Transportterin lukituksen ja otin tavaratilasta pari pussillista munkkeja. Lukitsin pakun ja kävelin munkkien kanssa Nissanin luo. Pujotin ne munkit antenniin jotka mahtuivat ja jätin loput pussissa auton katolle. Pientä hiukopalaa hänellekin kotimatkalla. Harmi kun ei ollut sinappia, olisin kuorruttanut ne valmiiksi. Meinaan, että kopiokoneesta päätellen sitä kului kyseisellä naisella aika reilusti.

Katselin kätteni töitä, enkä ollut ollenkaan tyytyväinen aikaansaannokseeni. Minusta tuntui ennemmin siltä, kuin olisin palkinnut kyseisen naisen jostain. Ei, en minä mitään palkintoa halua hänelle antaa kettumaisesta käyttäytymisestä ja sikamaisesta ylensyönnistä. Niinpä otin ja haukkasin itse jokaisesta munkista.

- Ääh, ei tämäkään toimi, kun minulla ei ole mitään vakavaa tarttuvaa tautia, soimasin itseäni.

Aloin olla jo sitä myöten toimimatonta jäynääni täynnä, että menen jollekin räjäytystyömaalle, pöllin sieltä dynamiittia ja räjäytän koko japsipaskan taivaan tuuliin, kun huomasin kuljettajanpuoleisen sivuikkunan olevan hieman raollaan. Otin yhden munkin ja yritin työntää sitä raosta, mutta se litistyi vain ikkunaa vasten. Sisälle päätyi vain hieman murusia. Seuraavaksi suunnittelin, että täytän auton konehuoneen munkeilla alakautta, mutta totesin sen olevan liian työlästä hullulle.

- Hahaa, kopiokoneen vieressä työskentelevä rakastaa varmaan kopiopaperia, hihkaisin.

Anna katseli hiljaa, kun kävin Transportterista kaksi pakettia kopiopaperia ja työnsin paperit pienissä nipuissa Nissanin sisätiloihin.

- Et näemmä luovuta helpolla, Anna totesi.
- Riippuu kohteesta. Sinun kohdallasi luovutin.
- Ai miksi?
- Jos kohde on kelvoton, on ihan turha jatkaa.
- Ai minäkö muka kelvoton, sinä, sinä senkin sika!

Taas sain tuntea Annan pienen nyrkin ja pistävän katseen, jossa ei tosin ollut vihaa edes teelusikallista. Juostuamme hetken peräkanaa Nissania ympäri, pysähdyin ihastelemaan kätteni töitä. Nyt olin jo kohtalaisen tyytyväinen aiheuttamaani kaaokseen. Kyseisen ihmisen huono käytös ei enää ahdistanut minua, joten jatkoimme matkaa Annan opastamana. Hän kävelytti minut takaisin kärryjeni luo.

- Kiitos, minulla oli erittäin hauskaa, Anna sanoi meidän kätellessä.
- Meillä olisi ollut kovin paljon muutakin annettavaa toisillemme, sanoin takaisin.
- Jospa sinä nyt antaisit työpanoksesi niille kopiokoneille, Anna iski silmää.
- Okei, ne sentään lämpiävät nappia painamalla, toisin kuin sinä, kuittasin takaisin.

Otin kärryt ja pinkaisin niiden kanssa käytävää pitkin niin lujaa kuin pääsin, Annan yrittäessä tulla antamaan taas fyysistä palautetta. Montaa askelta hän ei tullut perässä, vaan pysähtyi ja huuteli hyvät jatkot jos omat ei piisaa. Ihana huumorintaju hänellä.


© Rauno Vääräniemi