Hullujen vieraiden poistuttua asunnostani, menin makuuhuoneeseen ja paukutin päätä seinään vartin verran. Tein tämän siksi, että pelkkä ajatuskin noiden kahden hullun palaamisesta sai minut jälleen paniikkiin. Mistä sen tietää, vaikka ne tajuaisivat soittaa sinne Utsjoelle jollekin ja pyytää sitä käymään kirpparilla Marleyta etsimässä. Toisaalta Pekka halusi nähdä sen omin silmin, joten pelko oli varmaan turha.
Saatuani itseni jälleen suurin piirtein tasapainoon, kävelin olohuoneeseen ja istahdin puhelimen viereen odottamaan äidin kello kymmenen soittoa. Koska oloni oli todella loistava, päätin hieman kujeilla äidin kustannuksella ja antaa puhelimen soida muutaman kerran. Yleensä vastaan viimeistään ensimmäisellä soitolla. Taisin torkahtaa, koska oikein säpsähdin puhelimen alkaessa soida. Vilkaisin kelloa ja totesin sen olevan kahta minuuttia vaille kymmenen. En voinut uskoa tätä todeksi, äiti oli pettänyt lupauksensa. Katkerana ja raivon vallassa tempaisin luurin korvalleni.
- Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua tällä tavalla rassaat? Karjuin puhelimeen.
- Anteeksi! Olikohan tämä Lahtisilla? Hämmentyneen oloinen miesääni tiedusteli.
- Olet vielä muuttanut äänesikin, paruin lähes hysteerisenä luuriin.
- Miten niin muuttanut? Miesääni hämmästeli.
- Äiti, miksi sinä puhut miehen äänellä ja kysyt jotain Lahdesta olevaa ihmistä?
- Anteeksi, olenkohan soittanut väärään numeroon? Miesääni jatkoi sinnikkäästi.
- Minulla on ihan oikea numero, mutta en ole Lahdesta, karjuin luuriin vihaisena moisesta häiriköinnistä.
- No ei tarvitse alkaa heti huutamaan jos toinen valitsee väärän numeron, miesääni alkoi sättiä minua.
- Kuulehan häirikkö, minä huudan omaan puhelimeeni ihan mitä minä haluan, ei ole pakko soittaa ja kuunnella toisten asunnossa
tapahtuvia yksityiskeskusteluja.
- Kuinka niin yksityiskeskusteluja?
- Sitä, että tämä on minun yksityinen puhelin ja olet tunkeutunut siihen.
- Voi hyvä Jumala, miesääni päivitteli.
- Ja vielä rienaajakin, sanoin ja paiskasin luurin korvaan mokomalle häiriintyneelle sekopäälle.
Vilkaisin kelloa ja totesin sen olevan jo melkein kymmenen. Päässäni liikkui vaan pelottava ajatus siitä, että tuo äskeinen häirikkö voi soittaa heti perään uudelleen tai tulla jollain helvetinkoneella samalla linjalle minun ja äidin kanssa. Koska kello oli melkein kymmenen, minulla ei ollut aikaa soittaa puhelinyhtiöön ja pyytää niitä kytkemään puhelin johonkin toiseen johtoon. Tasan kymmeneltä puhelin alkoi soida jälleen. Annoin sen soida nyt kolme kertaa, ennen kuin vastasin siihen.
- Haloo täältä jostain, sanoin eksyttääkseni mahdollisen salakuuntelijan.
- Äiti täällä hei, oletko se sinä Ernesti?
- Hys, älä mainitse mitään nimiä, minua on alettu vakoilla puhelinsoitoilla ja kaikenmaailman helvetinkoneilla.
- Voi sinua poika parkaa, taasko ne harhat ovat alkaneet?
- Eivät ne ole harhoja, äsken joku ketku soitti ja ahdisteli minua henkisesti, puolustauduin äidin epäilyjä vastaan.
- Oliko se joku tuttu?
- Ihan ventovieras se oli. Oli olevinaan ovela, kun ei kertonut nimeään.
- Näitkös soittajan numeron? Äiti tiedusteli.
Katsoin hämmästyneenä puhelinta ja tajusin vasta nyt, että siinähän oli soittajan numeron näyttö. Aloin painella vimmatusti sen nappeja ja sain pienen näppäilemisen jälkeen näyttöön viimeksi tulleen soiton numeron. Raapustin sen saman tien puhelimen vieressä olevalle paperilapulle. Päätin selvittää tämän häirikön piilopaikan äidin puhelun jälkeen.
- Saitko sen numeron? Äiti tiedusteli.
- Sain kyllä.
- Et sitten mene käymään siellä, vaan selvität omistajan vaikka numerotiedustelusta ja kysyt kohteliaasti, että miksi hän sinua
kiusasi? Äiti opasti.
- En mene, koska sillä voi olla vaikka miinoitettu etupiha tai jotain vastaavaa, lupasin äidille.
- Hyvä homma. Miten sinun päiväsi on muuten mennyt?
- Pekka ja Jaska kävivät kylässä, kerroin poikien vierailusta.
- Ihanaa, näit vanhoja kavereitasi pitkästä aikaa. Joko he lähtivät?
- Utsjoelle Marleyta katsomaan.
- Ernesti! Oletko sinä taas mennyt höynäyttämään niitä jotenkin? Äiti torui minua.
- No kun ne olivat tosi riesoja ja yrittivät asettua tänne oikein taloksi, puolustauduin.
- Niin, ehkä se on parempi, ettet ota ketä tahansa sinne asumaan, äiti tuumasi helpottuneen kuuloisena.
Kerroin vielä äidille juurta jaksoin mitä Pekan ja Jaskan tapaamisen aikana oli tapahtunut ja mitä olimme tehneet yhdessä. Jostain kumman syystä äiti jaksoi aina olla kiinnostunut ja kuunnella mitä olin ystävieni kanssa tehnyt. Äiti ei edes tuntenut heitä kuin näöltä. Suljetulla ollessani olin kerran päässyt näyttämään äidille ketä nämä kaksi sankaria oikein olivat.
- Mitä muuten isälle kuuluu? Utelin äidiltä.
- Olosuhteisiin nähden isä voi hyvin, äiti huokaisi.
- Onko teillä siellä kotona jotenkin huonot olosuhteet? Hämmästelin äidin kommenttia.
- Ei sillä tavalla yleisellä tasolla, ainoastaan isällä on huonot olosuhteet.
- Sureeko isä niitä polttamiaan valokuvia?
- En usko, ei isä yleensä sellaisia sure eikä varsinkaan myönnä jos niin tapahtuu.
- Mitä sitten on tapahtunut? Hämmästelin.
Kävihän minulla tavallaan sääliksi isää, koska hän tuntui joutuvan aina mitä ihmeellisimpiin tapahtumiin. Töissä käydessään hän oli onnistunut jotenkin välttelemään noita erikoisia tapahtumia, niitä sattui vain noin kerran kuussa. Nyt eläkkeellä ollessaan hän joutui välillä joka päivä johonkin tapahtumaan mukaan. Päätin siinä samassa paikassa, etten halua eläkkeelle jos minusta tulee isäni kaltainen. Asiaa miettiessäni minulle tuli ongelma tuon päätöksen suhteen.
- Äiti, jos minusta tulee vanhana isän kaltainen, niin parannunko minä vain tulenko minä vieläkin hullummaksi?
- Vaikea sanoa, isää kun ei ole tutkittu missään laitoksessa.
- Voisitkos laittaa isän tutkimuksiin, jotta minä saisin vastauksen tähän kysymykseen?
- Ei se onnistu, isällä on se suunnaton lääkäri- ja sairaalakammo, äiti huokaili.
- Lyö sitä halolla päähän ja soita sitten ambulanssi hakemaan, kyllä ne loukkaantuneen vie sairaalaan, neuvoin äitiä.
- Ernesti! Ei maailma toimi noin mustavalkoisesti, äiti torui minua.
- Okei. Kerro lisää isän olosuhteista?
- Isä löysi vanhan kitaran ullakolta.
- Vau, onko isä taas sellainen ruohoa poltteleva hippi, kuten niissä vanhoissa kuvissa?
- Ensinnäkin ne kuvat ovat poltettu ja toiseksi se ruohojuttu pitää paikkansa, äiti niiskutti.
- Onko isä joutunut jo tekemisiin huumepoliisin kanssa? Tuli taas pampusta?
- Ei ole joutunut, eikä ole tullut lisää pamppua. Isä kun nimittäin kääri ulkovarastosta löytämäänsä kuivaa heinää virsikirjan
sivuun ja sytytti sen, äiti kertoi tapahtuneesta.
- Mahtoi olla hartaat savut, hihkaisin.
Jäin vain miettimään, että tuleekohan ne virsikirjassa olevat sanat jotenkin paremmin sisäistettyä jos sen vetää keuhkoihin. Itse en koskaan muistanut mitään sanoja, joten tuossahan saattoi olla hyvä konsti opetella ne ulkoa.
- En tiedä niistä savuista, liekit olivat kyllä mahtavat, äiti sanoi.
- Tuliko palokunta kuinka monella autolla?
- Ei tullut, isällä vaan ei ole enää silmäripsiä eikä kulmakarvoja, äiti yritti jo hieman naurahtaa.
- Aika kesy juttu tällä kertaa, totesin pettyneenä.
- Siinä samalla paloi se isän joskus nuorena hankkima pitkähiuksinen peruukki, äiti jatkoi kertomistaan.
- Peruukki? Hämmästelin.
- Ei isällä ole koskaan omaa pitkää tukkaa ollut. Hän oli silloin nuorempanakin vain osapäivähippi, äiti naurahti muistoilleen.
- Ja nyt vasta sen minulle kerroit, hämmästelin tätä uutista.
- No kun se oli niitä ainoita asioita joilla isä saattoi päteä korttiringissä istuessaan, äiti puolusteli.
Mietin asiaa hetken ja totesin, että oli ollut viisaampi pitää tuo tieto omanaan. Olisin sen taatusti kotona asuessani käynyt laulamassa kaikille mahdollisille tahoille ja isältä olisi mennyt hippimaine ikuisiksi ajoiksi.
- Paloiko se peruukki isän päähän kiinni?
- Ei palanut, isä kerkesi työntää päänsä piharakennuksen nurkalla olevaan vesisaaviin.
- Kaikkihan on sitten hyvin, totesin hieman pettyneenä tähän onnelliseen loppuun.
- Ei aivan.
- Kerro? Utelin.
- Saavi oli jäätynyt yöaikana. Isä sai lievän aivotärähdyksen, iskiessään päänsä jään läpi. Lisäksi se jäänreuna teki isän
kasvoihin aika rumannäköisiä jälkiä, äiti nyyhkytti jälleen.
- Tulivatko taas lehtimiehet?
- Eivät tulleet, käytin isää vaivihkaa terveyskeskuksessa ja nyt hän lepää kotona. Onneksi se vanha kitara säilyi ehjänä ja on
nyt viimeinen muisto niiltä hippiajoilta.
Vaihdoin vielä muutaman sanan äidin kanssa ja sovimme äidin soittavan taas huomenna kymmeneltä. Tarkastimme tapamme mukaan myös kellojen ajat, jotta ei tulisi riitoja soittoajan suhteen.