www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

5.9.2017

236. Terapiakoira ja sen emäntä

KESKIVIIKKO 17.12.

Kurkkasin varovasti ovisilmästä. Minulla kävi mielessäni, että AA oli tullut sittenkin toisiin aatoksiin ja halusi pizzakuponkinsa takaisin.

- Tuohan on nainen, ähkäisin ääneen.
- Huhuu, onko siellä ketään, täällä on Emma Männa, meillä oli sovittu tapaaminen. Olen vähän myöhässä.

Minä en kyllä muistanut ollenkaan mitään sellaista, että minun olisi pitänyt tavata tuo nainen. Maksulliseksi nainen näytti liian paksulta ja siivooja minulla oli jo. Ehkä se oli hieroja, mutta senkin puolen hoiti naapurin aasialainen herkkupeppu. Kohautin hartioita, nainen mikä nainen, ja avasin oven.

- Heippa Ernesti, Emma sanoi astuessaan sisälle.

Samassa huomasin jotain outoa, Emman vierellä oli musta rotta, joka heilutti häntäänsä. Osoitin sitä ja kysyin:

- Mikä toi on?
- Se on terapiakoira Duka, se on kääpiöpinseri.
- Dyt meni denä dukkoon. Sadoitko Duka?
- Hih, kyllä. Sen nimeksi piti tulla Luka, mutta minulla oli flunssa sitä nimetessä ja siitä tuli Duka.

Samassa musta kärppä oli painellut ohitseni peremmälle asuntooni.

- Sillä on jano, meni varmaan suoraan juomakupilleen, Emma hymyili.
- Mille vitun juomakupille?

Emma kertoi hymyillen, että he ovat käyneet täällä ennenkin ja Dukalla on oma juomakuppi, jonka kodinhoitajani täytti vedellä, kun heidän vierailunsa oli käsillä. Samassa Aino ilmestyi eteiseen ja ilmoitti:

- Sauna on päällä, herra on hyvä ja voi mennä liottamaan paskaista nahkaansa sinne, perkele!
- Kiitos, me pärjäämme kyllä, Emma sanoi Ainolle.

Aino paineli ohitseni kireät collegehousut tiukasti persvakoa hiertäen. Emma siirtyi sisälle asuntooni, veti oven kiinni, muikisti huuliaan ja sanoi:

- Koira kyllä pärjää hetken ihan yksinäänkin.
- Täh?
- Minusta tuntuu, että nyt se olen minä, joka tarvitsee sitä saunaa.
- Saunaterapiaako?

Maistelin mielessäni tuota uutta mieleeni tullutta sanaa ja mietin millainen se terapia mahtaisi olla saunassa. Varmaan jotain aivan tautisen hikistä touhua tai sitten raivokasta koivunlehdillä hakkaamista. Sitten minua alkoi hymyilyttää, muistin koivunlehdet. Seuraava muistikuvani sai hymyni hyytymään, sillä mieleen tuli suljetulta joku paskantärkeä terapiaäijä, joka oli mäjäytellyt jollain risulla pitkin paljasta persettäni. Kirvely oli ollut jotain sanoinkuvaamattoman kovaa. Ei, minun saunaanhan ei astu jalallakaan mikään vitun terapiamäiskijä, oli se sitten nainen tai ei.

- Juu ei sittenkään, ilmoitin tiukasti.
- Ai mitä ei? Emma kummasteli.
- Sitä saunaa, menen sinne yksinäni. Katso sinä sillä välin, ettei koira revi tapetteja. Ja jos repii, niin käske nuolla myös liisteri.
- Ok, tämä selvä, Emma ilmoitti naama kummallisen näköisenä.

En ollut keskustelevalla päällä, joten avasin pesuhuoneen oven, astuin sisälle ja riisuin vaatteeni. Heitin ne sitten kylppärin oven raosta eteisessä olevalle tuolille. Avasin hanan ja jäin nauttimaan virtaavan veden aiheuttamasta hierovasta tunnelmasta. Olin melkein nirvanassa, kun pesuhuoneen täytti musiikki:

” I'm deep in, deep in
Deep in the hole
Deep in, deep in
Deep in the hole”

Musiikki teki aivan helvetin hyvää ja aloin tavoitella laulun sanoja, vaikka en osannut niitä, puhumattakaan laulun vieraasta kielestä. Jotenkin vain tunsin, että olin hyvin syvällä tuossa musiikissa. Hetken biisiä kuunneltuani selkärankaa pitkin kulki ihmeellinen väristys, kuin sähköisku olisi mennyt sitä pitkin.

- Sähköyhtiön pojat! Hihkaisin hymy naamallani.
- Laitoin musaa, sinähän tykkäät Sähköyhtiön pojista, Emma huusi oven takaa.

Paniikki, paniikki, olinko minä sittenkin poikiin suuntautunut? Aloin hokea nopeasti mielessäni tussua, pillua, tuheroa, karvakolmiota, tissiä, rintaa, maitorauhasta, että saisin karkotettua pojalliset ajatukset päästäni.

- Musiikkia tarkoitin, pidät kyseisen yhtyeen musiikista. Tykkäät kuunnella sitä suihkussa, sen takia sinulla on suihkustereot. En tiedä kenelläkään muulla olevan tällaisia laitteita suihkussa, Emma huuteli.
- Aah, huokaisin ääneen.

Otin helpottuneena vähän pitemmän suihkun ennen löylyhuoneen puolelle siirtymistä. Sauna oli tosiaankin jo täysin lämmin, kuten Aino oli ilmoittanut. Istuin lauteille ja heitin pari kauhallista vettä kiukaalle. Löyly rauhoitti mukavasti ja aloin miettiä syntyjä syviä, kuten miksi olen Ernesti enkä Rnesti? Mietiskelyni keskeytti puhelin, joka alkoi soida.

- Nesti puhelimessa, vastasin luuriin.
- Kuka? puhelimesta kuului.
- Esti.
- Siis Ernestihän siellä, äiti täällä soittaa.
- Sti minä olen, vänkäsin vastaan.

Nyt alkoi paniikki nostaa päätään oikein kunnolla, sillä syvälliset mietiskelyni olivat vieneet minut todella syville ja vaarallisille vesille, aloin nimittäin unohtaa joka vastauksella yhden kirjaimen nimestäni. Kohta olisin vain pelkkä pitkä ajatusviiva vailla muita tunnisteita. Olin varma, että munatkin kutistuvat ja jumiutuvat kohta lauteiden väliin.

- Olet yhä edelleenkin Ernesti Kilari, äitini vakuutteli.
- Ti on nimeni.
- Ei kun Ernesti.
- I, olen enää pelkkä yksi pystyssä huojuva kirjain, paruin luuriin suoraa huutoa.

Taisin menettää tajuntani, sillä havahduin siihen, että minua läpsittiin korvalle. Kartoitin asentoni ja totesin makaavani sikiöasennossa saunan lauteilla. Emma seisoi lauteiden alajakkaralla ja läpsi minua kysyen:

- Mikä sinun nimesi on?
- Minä, vastasin.
- Onko minällä nimeä?
- Ernesti. Aika tyhmä kysymys tuollainen, kun kerran olet saunassani.

Sain taas ajatukseni kulkemaan ja nainen, eli Emma, kertoi mitä oli tapahtunut. Olin vajonnut jonkinlaiseen tiedottomaan tilaan puhelun aikana. Emma oli kuunnellut puheluani oven takana. Hän oli jutellut äitini kanssa ja luvannut hoitaa minut taas takaisin tajuissa olevien kirjoihin. Kysyessäni, että montako vuotta siinä oli mennyt, Emma nauroi ja kertoi aikaa menneen vain muutamia minuutteja. Samassa Aino ilmestyi pesuhuoneen puolelle kiroilemaan:

- Lämmitä perkele sauna ja kohta on raato lauteilla, saatana!
- Mene kotiisi happanemaan, vastasin kärtylle.
- Siitähän minulle ei makseta, perkele mikä työpaikka.

Minua alkoi todella ahdistaa mokomakin hiippari, mutta jotenkin pelotti alkaa irtisanoa haamua, kun en ollut ihan varma siitä, oliko nainen edes olemassa. Harvat ihmiset puistattavat minua, mutta Aino Ainio oli eittämättä yksi sellainen. Onneksi Sähköyhtiön poikien rautainen musiikin räime peitti alleen ahdistukseni. Olimme juuri poistumassa kylpyhuoneesta Emman kanssa, kun Aino ärähti:

- Eniten tässä työssä vituttaa kaikki!

Minua vitutti tuo kitiviuru, vaikka se pantavan näköinen olikin. Teki mieli mennä ja survoa valittava käntty pihalle saunan tuuletusikkunan kautta.

- Erkkuliini, älä tee niin!

Pyörähdin ympäri ja etsin katseellani Emmaa. Joku oli kieltänyt minua, mutta olin eteisessä täysin yksin. Emma oli mennyt peremmälle asuntoon ja kuului lepertelevän Dukalle. Aino kiroili saunassa, eikä asunnossa ollut ketään kolmatta naista. Ääni oli ollut naisen ääni, mutta jotenkin täysin outo minulle ja lisäksi se oli käyttänyt minusta outoa nimitystä.

- Häh, mitä kuka? Tule esiin ja taistele kuin, kuin … no vittu tule nyt vaikka vain esiin.
- Onko siellä eteisessä joku hätä? Emma huuteli.
- Puhuuko se sinun koirasi? huusin takaisin.
- Ei Duka puhu, vinkuu ja haukkuu kyllä. Muuten, vietkö Dukan ulos nyt vai vasta hieman myöhemmin?

Ulos, täh? Mitähän tuo nainen nyt oikein horisee, raavin vuorotellen palleja ja persettä. En viitsinyt raapia päätä, kun ajatus tuntui kulkevan aika hitaasti tällä hetkellä. Ravintolaanko tuo koira piti vielä, voi perse! Mikähän se meidän kantapaikka olikaan nimeltään, minulla ei ollut siitä mitään aavistusta. Seuraavaksi iski toinen paniikki, eli oliko tämä jumalainen vartaloni sittenkin rakennettu koiranruoalla, eikä oluella ja makkaralla? Duka oli kyllä niin jäntevä koira, että ehkä koiranruoalla eläminen oli sittenkin se oikea vaihtoehto.

Ryntäsin saman tien keittiöön ja kolusin läpi kaikki kaapit. Sen jälkeen singahdin eteiseen, pengoin kaapit ja kurkkasin tyhjään Pohjois-Korea -kaappiini. Tämän jälkeen kävin läpi makuuhuoneen kaapin. En löytänyt mistään muruakaan koiranruokaa. Laahustin lopulta keittiöön, työnsin pään tiskialtaaseen ja aloin parkua:

- Täällä ei ole yhtään koiranruokaa!
- Duka söi kotona. Sehän syö aina kotona.
- Entä minä, entä minä sitten?
- Mitä sinusta?
- Niin, mitä minusta? Koira voi hyvin ja turkki kiiltää, mutta entä minä sitten? Missä on kiilto ja hyvinvointi?
- Ei ihmistä voi verrata koiraan, Emma valaisi asiaa.

Minusta tuntui siltä, että koira oli paremmalla ja terveellisemmällä ruoalla kuin minä. Päätin korjata tilanteen ja raapustin ostoslistalle säkin koiranruokaa.

- Käytkö lenkittämässä Dukan yksin vai tulenko minä mukaan? Emma kysyi.
- Siis lenkittämässäkö? Enkö menekään koiran kanssa ravintolaan?
- Ehehee, et mene, vaan käyt pienen kävelylenkin. Tohtori Psykon mukaan koirasta huolen pitäminen vaikka lyhyen lenkin ajan tekee sinulle todella hyvää.

Koira varmaan ymmärsi täysin puhettamme, sillä se pieni pentele alkoi pomppia edessäni kuin duracell-pattereilla varustettu kenguru. Luulin koirien vain makaavan rauhallisena paikoillaan ja korkeitaan pieraisevan joskus, mutta tuo sintti kimpoili ympäriinsä kuin superpallo. Osoitin koiraa ja kysyin Emmalta:

- Kiipeääkö tuo puihin?
- Ai Dukako? No ei kiipeä. Vähän vetää, mutta ei pahasti. Pärjäät kyllä sen kanssa.

Puin vaatteet päälleni ja valitsin kaikki vaatteet täysin mustia, sillä halusin samaistua tuohon pieneen mustaan koiraan mahdollisimman hyvin. Emma valjasti koiran ja tälläsi lopulta flexin käteeni ja sanoi:

- Kävelet vain Dukan perässä, se tietää mikä lenkki täällä tehdään.

Tipautin kädessäni olevat Mersun avaimet taskuuni ja totesin:

- Ai siis kävellenkö me mennäänkin?
- Kävellen.

Johan tämä koiran ulkoiluttaminen alkoi tuntua työläältä, kun piti siirtää jalkaa toisen eteen ilman apuvoimia. Sitten katseeni viivähti koiran kiiltävässä turkissa ja totesin itsekseni, että ehkä siinä liikunnassa on sittenkin hyvät puolensa. Lisäksi voisin koiran kanssa kävellessäni törmätä vaikka miten viehättäviin naisiin, joko syötävän tai pantavan hyvännäköisiin. Emma oli hieman paksu makuuni, mutta tuskin kaikki koiranaiset olivat noin läheisiä jääkaapin kanssa.

- Lenkki kestää noin viisitoista viiva kaksikymmentä minuuttia, Emma ohjeisti ovella.

Lähdin Dukan johdattelemana ulos. Koira ei mennyt autolleni, joten emme ole tainneet käydä yhdessä ajelulla, niistä ravintoloista puhumattakaan. Talon nurkalla vastaan asteli otsa rypyssä Mätösen Jorma. Mies oli kyllä täysin jormansa näköinen, vaikka en ollut sitä nähnytkään. Saatoin vain kuvitella sen hyvin todellisesti. Duka ei ilahtunut Mätösestä, vaan ripitti tämän haukkuen ja kulmahampaitaan näytellen. Mätönen pysähtyi niille sijoilleen, aukoi tovin suutaan ja sai viimein loihdittua ilmoille:

- Sinä, sinä saatanan hullu!
- Yhyy, vituttaako nyt kun ollaan taas naapureita?
- Minä arvasin tämän, ei kukaan muu maalaa parvekkeeni kaiteeseen isoa mulkkua. Nyt menit liian pitkälle laitosapina.
- Ai jaa, tuliko siitä mulkusta liian iso? Katsos käytin mallina omaani, kun se sinun mikropilisi ei ollut saatavilla. Voin tehdä uuden tulitikuista, niin saadaan koko oikeaksi.
- Soitan isännöitsijälle ja Himmelille, saavat laittaa sinut kuriin ja takaisin laitokseen. Vittu, sinusta ei pääse eroon varmaan edes kuoleman kautta, Mätönen manaili.
- Juu ei, tulen nimittäin hyppimään haudallasi ja kummittelemaan kuolemanjälkeisen elämän uniisi.
- Pidä varasi sekopääpillerilalleri, laitospaikka ja pakkohoito on vain ajan kysymys.

Samassa sain takauman Mätösestä ja muistin miten mies oli ollut perse paljaana patterissa kiinni ja miten olin kyykyttänyt paskamahaa monta kertaa. Muistin myös hänen ajaneen vanhalla ruosteisella Tercelillä. Kääntelin päätäni, mutta en nähnyt parkkipaikalla sellaista paskakasaa.

- No runkelo, mihin olet vanhan Tercelisi laittanut?
- Kato raha puhuu, vaihdoin sen perinnön saatuani 2005 vuosimallin Toyota Corolla farmariin. Se on katsos laatua tuo Toyota.

Huomasin hopeanvärisen farmari Corollan, jota oli kolhittu sieltä täältä. Autoa ei ollut pesty varmaan sen valmistumisen jälkeen. Myös itse Mätönen haiskahti siltä, ettei hän ollut käynyt suihkussa sitten rippikoulun. Duka yritti koko ajan tavoitella Mätösen punttia. Se pisti paskamahan steppailemaan jatkuvalla syötöllä. Viimein Mätönen ärähti koiralle:

- Perkeleen piski, lopeta!
- Se on Emman koira, ei perkeleen, huomautin nätisti.
- Et sitten kuseta rakkia tässä pihalla.
- En tietenkään. Kusetan mieluimmin sinua. Jos Dukalle tulee tässä pihalla hätä, rikon rollaattorisi takaikkunan ja annan koiran kusta sen takapenkille.

Mätönen mutisi jotain siihen suuntaan, että auto olisi muka joku Corolla ja saisin varoa henkeni puolesta jos menisin tekemään jotain sellaista. Juttumme olisi varmaan jatkunut, mutta Mätönen sai puhelimeensa viestin.

- Se on Liisa, pitää mennä. Toisilla on jopa nainen vielä, kaikkien naiset eivät karkaa Lappiin ja katoa, hähähähäää!
- Heitä sitä kivellä!
- Täh, kuka, missä?

En taaskaan nähnyt ketään, vaikka naisen ääni oli ihan varmasti käskenyt heittää Mätöstä kivellä. Koska olin yksin, hiipi mieleeni pelko, että alan itse muuttua naiseksi ja äsken kuulemani ääni olikin minun itseni ilmoille päästämä. Kouraisin nopeasti jalkovälistä, että olivatko munat tallessa. Olivat kyllä, eivätkä rinnatkaan olleet kasvaneet. Aloin epäillä entistä enemmän koiraa, se oli varmasti vatsastapuhuja tai jotenkin muuten omituinen.

Duka lähti vetämään minua merkattuaan ensin Mätösen Corollan kuskinpuoleisen eturenkaan. Koira todellakin tiesi mitä teki, mistä se sai täydet pisteet. Rotuvalio ihan selvästi. Kävelin koiran perässä ja ihmettelin miten vehreällä seudulla asuin. Koira veti minut puistoon, jossa oli vesilammikoita ja sorsia. Siellä oli joku mamma ruokkimassa sorsia, ja Duka ampaisi paikalle tuulispään lailla. Juoksin perässä, sillä käsitin, että koira määräsi lenkillä lenkin pituuden lisäksi myös vauhdin. Se tuntui jotenkin epätodelliselta, kun muistelin miten tukevassa kunnossa Dukan emäntä on. Siinä puuskuttaessani Duka oli ajanut sorsat jorpakkoon ja työntänyt päänsä sorsien ruokkijan leipäpussiin. Mamma heristeli minulle luisevaa nyrkkiään ja kimitti:

- Koira täytyy pitää hallinnassa!

En jaksanut vastata mitään, sillä mielestäni tilanne oli täysin hallinnassa. Täti jatkoi räpättämistään ja ilmoitti, että ottaisi minusta kuvan kännykällään ja toimittaisi sen poliiseille. Olen muka vaarantunut hänen ja muiden puistossa olevien turvallisuuden holtittomalla koiran taluttamisellani. Tiedustelin räpätyksen loputtua, että olisiko naisella lainata kampaa, että näyttäisin kuvassa siistimmältä? Nähtävästi ei ollut, sillä eukko poistui paikalta tuhahdellen ja kuvakin jäi ottamatta. Dukaa moinen ei häirinnyt, vaan koira veteli leipäpussin sisustan kapeaan kuonoonsa. Jatkoimme sen jälkeen matkaamme. Pienen vesiputouksen kohdalla vastaan käveli kaksi parikymppistä neitosta siideritölkit käsissä. Uhkeampi pysähtyi ja kysyi koiraa osoittaen:

- Saako tota silittää?

Vilkaisin neitosta tarkemmin ja totesin humalan lisäksi myös kuppikoon olevan riittävä.

- En tiedä mikä tota on, mutta jos haluat harrastaa villiä seksiä kanssani, niin siinä ei enää pelkkä silittäminen auta.
- Täh? Laihempi neitonen ähkäisi.
- Kaksi menee siinä missä yksikin, vastasin hänelle.
- Vitun hullu, uhkea kivahti.
- Kiitos, aika lailla vitun perään minä kyllä olenkin.

Neitoset poistuivat paikalta yllättävän ripein askelin, kun otti huomioon miten horjuen he olivat vastaani kävelleet. Miten ne nyt niin nopeasti selvisivät, mietiskelin mielessäni. Samalla sain ajatuksen siitä, että jos alkaisin pitää omaa selviämisasemaa. Samassa aloin hiota kovasti ja totesin, ettei työn ajatteleminen ollutkaan hyvä ajatus. Koira kiskoi jo siihen malliin, että katsoin parhaakseni jatkaa matkaa sen osoittamaan suuntaan. Kävelimme pienen lätäkön ympäri ja astelimme yhden sillan yli. Sen jälkeen Duka pyllisti ja alkoi vääntää torttua keskelle nurmikkoa. Odotin, että koira pyyhkisi perseensä jollain tapaa, mutta mitä vielä. Lopuksi Duka vain potkiskeli takajaloissa nurmea ympäriinsä ja murahteli. Sontiminen teki nähtävästi aika hyvää. Lähdimme jatkamaan matkaa, mutta emme päässeet kovinkaan montaa metriä, kun takaamme kuului naisen äänellä:

- Teiltä taisi jäädä jotain.

Käännyin katsomaan ja äskeisen paskaläjän vieressä seisoi tummatukkainen ulkoilupukuinen nainen. Nainen osoitteli koiran vääntämää läjää ja naputti lisää:

- Koiran jätökset ovat korjattava pois. Täällä oli sitä varten roskiksia.
- Kun kerran olet siinä vierellä, niin nappaa taskuusi ja vie sinne roskikseesi, huusin takaisin.
- Minä, minäkö tuon läjän sain aikaiseksi?
- Sovitaan sitten niin, mikäli se on sinusta sillä tapaa helpompaa. Korjaa paskasi ja mene muualle räpättämään.

Käännyin takaisin menosuuntaani ja jatkoin kävelemistä. Takaa ei kuulunut enää mitään kommentteja, joten se siitä ongelmasta. Kävellessämme kotia kohti totesin koiran ulkoiluttamisen olevan haastavaa puuhaa. Koira kimpoili puolelta toiselle ja minä perässä. Joku voisi päivittää noiden elukoiden navigaattorin, että ne menisivät kohteesta toiseen suorinta reittiä. Olimme nousemassa Dukan kanssa viimeistä jyrkkää mäkeä, kun vastaan tuli kovaa vauhtia fillaristi, joka äityi karjumaan:

- Alta pois saatanan tollo ja se koira myös!

En minä minkään alla seissyt. Seisoin ihan kevyenliikenteenväylän oikeassa reunassa ja Duka nosti koipea vasemmassa reunassa. Toppatakkiin ja pyöräilyhousuihin pukeutunut mies vetäisi fillarillaan koiraa hipoen ja tömäytti suuren kuusen alaoksiin niin että pauke kävi. Jäin katselemaan, että mikähän surmanajaja tuokin oikein oli, että pitäisikö soittaa poliisille ja ilmoittaa mahdollisesta itsemurhayrityksestä. Ei tuolla menolla kovin pitkään hengissä pysy, ellei ole joku kaltaiseni umpihullu. Tiedustelin sitä mieheltä:

- Oletko täysin umpihullu, vai sellainen varttivajaa?
- Saatana, minähän huusin, että alta pois vitun koira-apina, fillaristi raivosi.
- Se on itse apina joka toista haukkuu. Sitä paitsi sinä se siellä oksissa nyt roikut, kuittasin takaisin.
- Saat maksaa fillarin etuvanteen, se on täysin soikea.
- Saan tehdä elämässäni mitä haluan, joten maksele vain itse ulosajosi.

Hitto kun alkoi taas tympäistä tuollainen omien virheiden ulkoistaminen muille. Mikä siinä on, ettei kukaan halua ottaa vastuuta omista virheistään. Lisäksi en ymmärrä ihmisiä jotka tulevat vittuilemaan ja vaatimaan jotain isommiltaan. Aikoinaan suljetulla ollessani tuli selväksi, että pienten piti olla mukavia ja isot saivat tehdä mitä vaan. En pitänyt väkivallasta, mutta joskus oli parempi kopauttaa kerran kunnolla nyrkillä, kuin väitellä ikuisuuden. Siinä säästi selvää aikaa ja sitä kautta myös rahaa. Ihan turhaan moni köyhä käy oikeutta toista köyhää vastaan eri oikeusasteissa, kun asian voisi ratkaista lähes ilmaiseksi vartin nyrkkitappelulla. Vähän kipulääkettä ja laastaria apteekista, niin kulut olisivat huomattavasti oikeudenkäyntiä halvemmat.

Jatkaessani matkaa Dukan kanssa, fillaristi mylvi perääni, että ottaa kyllä selville missä asun ja tulee vierailulle isojen miesten kanssa. Hän tuntisi kuulemma niin kovia jätkiä, että itkisin ja maksaisin kaiken korkojen kera. Minun oli pakko pysähtyä ja huutaa hänelle:

- Tuo se vasta on miehen puhetta. Tule itsekin paikalle, niin osaat sen jälkeen ulkoa teho-osaston pohjapiirustuksen ja toimintatavat.

Jatkoin jälleen matkaa, eikä kukaan enää huudellut perääni. Kotirapun ovella jäin miettimään hetkeksi sitä miten rankkaa koiran ulkoiluttaminen onkaan. Koirarakkaita taisi olla sittenkin aika vähän, sillä kohtasin vain pelkkää negatiivista suhtautumista lenkkini aikana. Olin juuri näppäilemässä ovikoodia, kun nuori Minka Alavetelä paukkasi rapusta ovelle. Neito on taas sen näköinen kuin olisi menossa myymään itseään. Nuoren hoikan naisen isot rinnat olivat kuin tyrkyllä ja takapuoli oli verhottu piukkaan minihameeseen. Sen alla oli tosin tiukat valkoiset housut.

- Ihana koira, saako sitä silittää, Minka kumartui koiran puoleen.
- Paljonko sitä neitosella olikaan ikää? En nimittäin anna alaikäisten koskea mihinkään sellaiseen mihin olen itse jollain tapaa yhteydessä.
- No 22 vuotta, riittääkö sedälle vai pitääkö näyttää vielä paperit?
- Pikkuhousut voisit näyttää, luen niitä paremmin kuin papereita, virnistin takaisin.

Sain vastaukseksi kansainvälisen käsimerkin ja käskyn mennä vetämään ihan omaan käteen hanskojen kanssa tai ilman. Aika rohkeita kommentteja noin nuorelta naiselta, mutta tavallaan myös kiihottavia. Minkan silitellessä Dukaa, otin itse paremman katselupaikan ja jäin kuolaamaan neitosen tissivakoa. Jotenkin muistelin hämärästi sellaista, että miehen terveydelle oli hyödyllistä tuijotella naisen rintoja.

- Pitää mennä, tsau! Minka sanoi ja livahti ovesta.

Kiskoin Dukan rappuun ja sisälle asuntooni, jossa Emma jo odottelikin meitä. Hän katseli kelloa ja totesi meidän viipyneen hieman odotettua pitempään. Kysyi oliko ollut ongelmia matkassa. Puistelin päätäni ja ilmoitin, että ei minulla eikä Dukalla. Muiden ongelmiin en ota mitään kantaa.

- Sitten me lähdetään Dukan kanssa, pitää mennä ajoissa petiin tänään.
- Menetkö panemaan maaten vai ihan vain lepäämään? kysyin häneltä.
- Lepäämään vain. Nähdään taas ensi viikolla, heippa ja öitä.

Jäin jälleen täysin yksin. Ainoastaan kuriseva vatsani piti minulle seuraa. Minua väsytti kuitenkin niin paljon, että kävin keittiössä vain nuolaisemassa näkkileivän sileämpää puolta.

- Jos olet yön hiljaa, niin saat tätä aamulla, lupasin vatsalleni.

Hampaiden pesun jälkeen kömmin peiton alle. Saatuani silmät kiinni, kuulin ihan selvästi naisen äänellä hyvänyöntoivotuksen. Ei se siis ollut koira, joka puhui…


© Rauno Vääräniemi