www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

22.8.2017

234. Viestejä

KESKIVIIKKO 17.12.

Mersun kyyti rauhoitti, vaikka minulla on kyllä siitäkin ollut ristiriitaisia tuntemuksia. Tajusin äkkiä auton ratissa, että olen ajanut Mersuilla vaikka kuinka kauan, olen siis Mersu-mies hulluuteen saakka. Siitä ilahtuneena soittelin torvea kaikille muille halvoilla rimpuloilla ajaville. Sitten mieleeni palasivat ne ristiriitaiset tunteet, joita olen myös kokenut Mersusta. Joskus kauan sitten, en edes muista kuinka kauan, meinasi jäädä Mersulla ajelemiset kokonaan pois. Kuulin Saksassa olevan paljon turkkilaisia ja niiden tekevän autoja. Olin aivan varma, että autolleni käy kuin vanhalle pizzalle, eli se alkaa haista, kerää kärpäsiä ympärilleen ja homehtuu parkkiin. Lisäksi pidän autoani niin steriilinä omana paikkanani, etten voi sietää sitä, että joku pizzakäsi on lährinyt siihen kasausvaiheessa omat dna-jälkensä. Hitto, entä jos ajaisin kolarin ja autostani otettaisiin dna-näyte? Jos autoani olisi tehtaalla lährinyt vaikka 10 turkkilaista, niin voisin saada syytteen massamurhasta. Parikymmentä puhelua tohtori Psykolle ja keskusteluita äitini kanssa, oli saanut tuon pelkoni taka-alalle. Nyt olin onnellinen Ernesti, joten lauleskelin ajaessani:

- Mersu se kiihtyy hyyyviiiin, tinttantanttan tallallei, Mersu se kiihtyy hyyviiin, Mersu se kiihtyy hyyviiin.

Revittelin ja kiihdyttelin ihan mielin määrin, sillä nopeassa vauhdissa päähän ei kerkeä mitään ikäviä ajatuksia. Harmi kun ei ollut kesäkeli, renkaat eivät nimittäin valittaneet asfaltilla. Renkaiden kiljumisella oli kiva pelotella ihmisiä, varsinkin heikkohermoisia. Mitä pitempi loikka jalankulkijalla, niin sitä parempi fiilis. Päälle ei saanut ajaa, mutta vähän voi pelotella, sillä hullua autoilijaa oli hyväkin pelätä. Sain juuri Mersun pieneen sladiin yhdessä risteyksessä, kun takanani välähtivät sinivalot. Kantaani oli imeytynyt poliisiauto. Siinä vilkkui myös punainen pysäytysvalo. Ajoin sivuun ja jäin odottelemaan mitä tuleman pitää. Kohta autoni vierelle ilmestyi tuiman näköinen mieskonstaapeli aurinkolasit silmillään. Konstaapeli koputti sivuikkunaan, joten raotin sitä pari senttiä. Hän näytti, että alemmaksi. Laskin sitä toiset kaksi senttiä.

- Minulla on teille viesti, konstaapeli aloitti ja piti pienen tauon. - Tulen poliisilaitokselta kuten tekin.

En sanonut mitään, vaan kuuntelin ja tuijotin tyypin aurinkolaseja. Mietin, että olivatkohan ne euron vai kahden arvoiset?

- Jätä Silja rauhaan, se on minun, konstu jatkoi.
- Okei, tilaan seuraavan risteilyn Viking Linelta tai Eckerö Lineltä.
- Kusenhajuinen huumorisi ei nyt uppoa. Jätä se Silja niminen nainen rauhaan, se on minun nainen.

Laiva vai nainen? Menin niin ulalle, että meinasin laittaa ikkunan kiinni ja ajaa suoraan kotiin.

- Kuulin keskustelusi huoneessa ja osittain myös hississä, sinipukuinen urho jatkoi. - Sinä et tapaa Siljaa enää koskaan, et edes työn merkeissä. Silja on minun. Sinun housuissasi minä repisin hänen antaman käyntikortin ja muuttaisin jonnekin kauas.

Olin aika pihalla, enhän ollut edes pannut sitä naista. Ja lisäksi, en minä omista panemiani naisia. Osan omisti naisen oma aviomies ja osan Kela tai muu instanssi, mistä noista kaikista tiesi niin tarkkaan, kun en pahemmin kysele moisia epäoleellisia asioita. En voinut olla enää hiljaa, joten vastasin:

- Minun housuissani sinä olisit jo päässyt pukille Siljan kanssa ja halkaissut sen muodokkaan perseen mahtavalla rynkyttimelläni. Voidaan me housuja vaihtaa, mutta vain päällyshousuja.
- Minä, minä järjestän sinulle seuraamuksia jos tapaat vielä Siljaa, konstu jatkoi.
- Minä puolestani voin järjestää sinulle naisseuraa vaikka heti, ihan Siljan näköistä ja kokoista ja saat taatusti. Haluatko, että soitan? Ei maksa mitään, siis ensimmäinen kerta.

Konstaapelin katse harhaili autolleen ja takaisin minuun. Hän nyökkäsi vaimeasti, joten otin puhelimeni ja näppäilin numeron. Numerossa vastattiin heti, ja aloin selittää:

- Tässä on nyt sellainen tilanne, että tarvittaisiin naista. Pitää olla raamikas ja näyttävän pitkä nainen, jolla on reittä, persettä, uhkeat puskurit ja pitkät ruskeat hiukset.

Pidin hetken taukoa ja kuuntelin mitä vastapuoli sanoi. Nyökyttelin päätäni ja tiedustelin voisiko näyttävä nuori herrasmies päästä heti pukille, halut kun olivat kuin kanilla. Nyökyttelin päätäni ja peitin sitten luurin. Sanoin konstaapelille:

- Kerro vain nimesi puhelimeen ja koska olet vapaa, niin homma on selvä.
- Okei, okei, setä sininen nyökytteli päätään.

Annoin puhelimen poliisille ja hän sanoi selkeällä äänellä:

- Rami Tiuhakka tässä. Vuoroni loppuu kahden tunnin päästä, olen silloin vapaa.

Tämän jälkeen meni varmaan kymmenen sekuntia, kun Rami-pollarin polla alkoi punoittaa. Jopa vaaleaksi värjätyt hiuksetkin vaihtoivat väriä punaisemmaksi. Mies alkoi kakistella ja rykiä. Aikansa änkytettyään puhelimeen, hän ojensi sen hitaasti minulle ja sanoi:

- Soitit sitten hätäkeskukseen, vaimo sattui olemaan työvuorossa ja puhelimessa.
- Oho!

Voi hitsi mikä tuuri äijällä kävi, eihän noin huonoa tuuria voi olla kenelläkään, hihittelin mielessäni. Olihan se vähän paska nakki, vaikka ihan omaa syytään. Lohduttelin kalpeana seisovaa pollaria:

- Mene tekemään lotto, tuolla sinun tuurillasi voitat seitsemän oikein, vaikka laittaisit kaikki numerot peräkkäin.

Mies punoi päätään ja totesi:

- Taidankin käydä pikaisesti kotona Keravalla, ennen kuin vaimon työvuoro loppuu.

Samassa herra sininen häntäveikko oli poissa ja kohta poliisiauto ampaisi matkaan kuin olisi menossa suuremmallekin hädälle.

- Meille hulluille ei soitella poskea, sillä toisilla on parempi tuuri kuin toisilla, mutisin ääneen painaessani kaasupoljinta.

Kotia kohti kaahatessani mietin, että kerkeääköhän hätäkeskusvaimo lyödä ensin miestään puhelimen luurilla vai mies vaimoaan pampulla? Sitten kelasin, että syyllistyyköhän vaimo pahimmillaan hätä- vai hätäkeskusvarjelun liioitteluun? Menin niin sekaisin mietteissäni, että päätin läimäyttää molempia korville, mikäli tulevat minua vastaan. Ajatuksiani ei saa sotkea tuolla tavalla.

Seuraavaksi aloin kelailla sitä, kun konstaapeli oli sanonut hänellä olevan minulle viesti. Hmm, entä jos minulle olisi enemmänkin viestejä. Kuinkahan monta tärkeätä viestiä olinkaan missannut ollessani muissa maailmoissa? Ahdistus kasvoi äkkiä sellaisiin mittoihin, että minun oli pakko koukata bussikaistalle ja revitellä siellä muusta liikenteestä välittämättä. Kolmannen linja-auton soitettua minulle torvea, rauhoituin miettimään viestiasiaa itsekseni mutisten:

- Kuka lähettäisi viestejä?
- En tiedä.
- No millä viestejä lähetettäisiin?
- Puluilla?
- Noup, paskovat kuitenkin viestin saajan päälle ja välimerkit suttaantuvat.

Pähkäilin asiaa tovin, kunnes suutani alkoi kuivata. Näin silmissäni pullollisen kylmää juotavaa, kun päässäni alkoi salamoida:

- Tadaa, pullopostia herra Ernesti Kilarille. Teille on pullopostia herra Ernesti Kilari!

Pullopostia uitetaan, joten tallasin kaasun pohjaan ja kurvailin Tikkurilaan, jossa joki menee keskustan läpi. Pysäytin auton kaistalle, laitoin hätävilkut päälle ja ryntäsin alas odottamaan postiani. Hyvä, etten taittanut niskojani tai nilkkojani, niin innoissani olin tulevista viesteistäni. Onneksi joki ei ollut vielä jäässä. Vartissa minua alkoi palella niin paljon, että lähdin palailemaan autolleni. Taas vitutti, viesti oli myöhässä. En tiennyt edes, että minä päivänä se jaettaisiin tähän jokeen.

Tielle jättämäni auto oli kerännyt taakseen jonoa. Joku Skoda vilkutteli valoja Mersun takana. Sekin alkoi tympäistä. En ymmärrä mistä sain päähäni avata autoni takaluukun, mutta löysin sieltä purkin mustaa spraymaalia.

- Eipä tuo värien kirjo todellakaan häikäise, ihmettelin purkin väriä ja avasin korkin.

Minä en muistanut ostaneeni maalia, mutta en jäänyt miettimään sitä. Sen sijaan ravistin purkin ja maalasin Skodan etuvalot mustaksi. Kuljettajan ilme oli kaikessa hämmästyneisyydessään niin tympeän näköinen, että suhautin myös tuulilasiin kuljettajan lärvin kohdalle mustan rinkulan ja siihen hymynaaman. Joku suodatin se on tuollaiselle ilveilylle saatava, tiedä kuka tuotakin säikähtää ja paskoo puhtaisiin kalsareihinsa. Mietin vielä tuulilasinpyyhkijöiden ylösnostamista, etteivät levittäisi maalia. Luovuin siitä, sillä homma alkaisi jo käydä työstä, eivätkä kokemukseni töistä olleet mitenkään mairittelevat.

Nousin Mersuuni ja annoin kasin pauhata. Skoda jäi keräämään jonoa taakseen. Ihme tyyppi, pitää siltaa omana parkkipaikkanaan, puhisin kaahatessani. Saatuani taas luihini Mersun tuottamaa lämpöä, tajusin äkkiä, että minun pitää olla luova ja etsiä pullopostiani jostain muualta. Joki oli liian ilmeinen viestittelyväylä, joten päätin olla luova. Sitten vaivuin taas synkkiin ajatuksiini:

- Kuka mulle muka lähettäisi salaista pullopostia?
- Salaisen postin lähettäjän nimeä ei voi tietää.
- Hahaa, no eipä tietenkään. Mutta, miten se lähettäjä sitten tietää minut?
- Entä jos se onkin tuttu ja haluaa pysyä tuntemattomana?
- Miksi tunnettu tuttu haluaisi pysyä tuntemattomana ja lähestyä minua salaisella viestillä tuntematonta viestittelyväylää pitkin?
- Jospa minä olenkin itse jotain muuta kuin mitä olen?

Menin jälleen täysin solmuun. En enää osannut sanoa olenko Ernesti Kilari vai Kilari Ernesti. En voinut ajaa kotiini, vaan jäin kiertämään korttelia kotini lähellä. Sekään ei auttanut, joten kurvasin läheisen marketin parkkihalliin ja nousin yläkerran markettiin. Kävelin kaupan kylmätiskille ja jäin tuijottamaan viiliä. Olin nimittäin tajunnut autossa, että rauhallista ihmistä sanotaan viilipytyksi, ja nyt minä halusin olla rauhallinen ihminen. Päätin mennä viilin oppiin oppimaan viileäksi Ernestiksi, jota mitkään asiat eivät heilauttele puoleen eikä toiseen.

Sitä rauhaa nyt ei kovin pitkään kestänyt, kun minua tuupittiin sekä vasemmalta että oikealta. Viimein joku teki oikein emävirheen ja otti sen viilipurkin, jonka kanssa minulle oli syntynyt ensimmäisen asteen viileäyhteys. Tempaisin purkin takaisin pulleasta kädestä ja ilmoitin:

- Tänään on maailmanlaajuinen jugurttipäivä, niitä jaetaan ilmaiseksi junaradan toisella puolella olevassa kaupassa.

Töminästä päätellen pulleakäsi lähti ylittämään rataa. Toivottavasti ei törmää junaan, eivät nekään mitä tahansa kestä. Laitoin viilin takaisin paikoilleen ja vaivuin takaisin viileään yhteyteen. Tovin rauhoituttuani, ajatukseni selkenivät ja tajusin, että minun pitää etsiä pullopostia sieltä missä on paljon pulloja, eli kaupan juomaosastolta. Jätin viilini ja juoksin juomien pariin.

- Cola, Fanta, Sprite, Jaffa, aaarrrrgggghhhh!

Tunsin olevani pullossa, jota juuri täytettäisiin, eivätkä hartiani mahtuneet ulos suuaukosta. Neste oli jo nenäni korkeudella, kun minulla välähti.

- Olutpullo, viesti tulee olutpullon mukana.

Sehän oli selvä, ei salaisia viestejä voi lähetellä alaikäisille ja minä pidä oluesta, joten viestit tulevat olutpullojen mukana. Lisäksi tiesin nyt, että minun piti etsiä sitä eläinolutta, jonka etiketissä ei ollut hylkeen kuvaa. Pienen etsimisen jälkeen olin oikeiden juomien äärellä. Päädyin noukkimaan mukaani kaksi kuuden elukkaoluen pakettia. Meinasin ensin ottaa enemmän, mutta sitten mieleeni tuli, että mikäli viestit ovat koodattuja, niin tässäkin määrässä pullopostia voisi olla kova urakka. Pienen harmituksen aiheutti se, että juomat olivat tölkeissä, mutta selittelin itselleni niiden kelluvan paremmin kuin lasipullojen.

- Vittu, että minä vihaan kaikenlaista koodaamista, murisin ääneen.

Vastaani käveli nuorehko pariskunta, ja nainen totesi miehelleen:

- Jaakko, pitäisiköhän sinun sittenkin vielä miettiä sitä ohjelmointikurssin vaihtamista johonkin hyödyllisempään?

En kuullut vastausta, mikä ei haitannut, sillä en ollut Jaakko. Maksoin olueni satasen setelillä, sillä en halunnut jättää jälkeä siitä kuka oli noutanut viestit. Kassan tyrkyttäessä vaihtorahoja, menin taas paniikkiin. Kenen rahoja olin saamassa vastaan? Olivatko ne puhdasta vai ns. likaista rahaa? Pitäisiköhän ne kenties pestä ennen uusiokäyttöä? Tilanne oli paha ja kaikenlisäksi joku kitiviuru naukui kassajonossa, että olisi muka kiire.

- Vaihtorahat muovipussissa, ilmoitin kassalle.
- Muovipussissa? kassaneiti ihmetteli.
- No jos kerran euron pakasteille tyrkytetään väkisin muovipussia, niin miksi ei 80 euron vaihtorahoille saa samaa palvelua?

Kassaneiti katseli hetken ympärilleen kuin apua etsien, mutta otti lopulta rullasta läpinäkyvän muovipussin, laittoi vaihtorahat kuitin kanssa siihen ja ojensi ne minulle:

- Vaihtorahanne, olkaa hyvä.
- Olen vielä parempi, ilmoitin ja poistuin paikalta.

Laskeuduin nopeasti autohalliin ja ajoin kotiparkkiin. Se oli hyvä paikka, sillä kukaan ei tullut kyselemään tyhmiä tai keskeyttämään sitä mitä en ollut tekemässä. En tehnyt mitään, olin vain. Katselin maailman menoa taustapeilin kautta. Hetken päästä eräs henkilö kiinnitti huomioni, nimittäin Aatu Himmeli. Äijänkäppänä käveli mittanauhan kanssa autolta toiselle ja mittaili jotain. Odotin niin pitkään, että kääpä pääsi autoni taakse ja avasin oven. Nousin autosta ja sanoin:

- Mersu ei ole myytävänä. En myy köyhille.

Himmeli nosti katsettaan ja ilmoitti narisevalla äänellään:

- Olemme saaneet lukuisia valituksia holtittomasta pysäköinnistä. Aion tehdä siitä lopun!
- Komppaatko kaimaasi, sitä toista Aatua Saksasta?
- Himmeli, minä olen Himmeli enkä Hitleri, Aatu rääkäisi.
- Onko joku pysäköinyt hiekoitussepelin päälle vai mitä kauheutta täällä on harrastettu?
- Vinoparkkiin. Täällä on pysäköity vinoparkkiin. Etu- ja takarenkaat ovat olleet useammassakin autossa eri etäisyydellä ruutujen välisestä valkoisesta viivasta.

Tutkailin asfalttia ja mietin, että kohta maahan sataa lumi ja viivat peittyvät. Kerroin huomioni Himmelille, joka ilmoitti jokaisen parkkipaikanhaltijan olevan velvoitettu pitämään väliviivat näkyvissä talvesta ja jäästä huolimatta. Sitten muistin olueni ja unohdin viivat saman tien. Nappasin juomat takakontista ja lähdin astelemaan parkkipaikan poikki. Himmeli huomasi ostokseni ja huusi perääni:

- Meillä on myös alkoholin suhteen rajoituksia!
- Niin minullakin, nautin vain sen verran kerralla kun mieleni tekee.
- Meillä on nollatoleranssi kaikkina muina päivinä paitsi lauantaina kuudentoista ja kahdeksantoista välillä. Silloin saa nauttia yhden pienen oluen. Tölkki pitää pestä heti ja palauttaa viimeistään seuraavana maanantaina.

Pysähdyin ja käännyin katsomaan takanani olevaa pikku mulkeroa, joka lähti kopsuttelemaan minua kohti. Pakotin kasvoilleni hymyn ja ilmoitin hänelle:

- Harrastan vain oluen puhaltamista, en juo sitä ollenkaan.
- Meillä ei myöskään suvaita varkaita, siitäkin on olemassa sääntö.
- Minä puhallan olutta, en varasta. Maksoin nämä rahalla.
- Kallis auto ja silti varastetaan olutta, Aatu heristeli sormiaan.

Laskin toisen olutpakkauksen maahan ja revin toisesta yhden tölkin. Avasin tölkin ja otin siitä suullisen. Aatu oli juuri sanomaisillaan jotain, kun puhalsin koko suullisen päin miehen naamaa. Pihanatsi seisoi jonkin aikaa olutta valuvana täysin hiljaa. Lopulta hän alkoi pärskiä ja ilmoitti kakistellen:

- Siis puhallat olutta, et juo.
- Juuri näit mitä tein.
- Tässä on kyllä jotain hämärää, mutta en voi mitään, sillä näin ja koin kaiken, Aatu myönsi.

Alkoholinegatiivin alkaessa kuivailla itseään kankaiseen kestonenäliinaansa, minä noukin maassa olevat oluet kantoon ja suuntasin kotia kohti. Hörppäsin ennen rappua tölkin tyhjäksi ja tungin sen ovenpielessä olevaan roskikseen. Ei paljon kiinnostanut alkaa pestä tyhjiä tölkkejä, saatikka palautella niitä jonkun tietyn aikataulun mukaan. Jos ei hullu kerran saa tehdä asioita spontaanisti, niin kuka sitten?


© Rauno Vääräniemi