www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
15.8.2017
KESKIVIIKKO 17.12.
Vihelleltyäni kaikki tuntemani vihellykset ja osan tuntemattomista, päätin suoriutua matkaan kohti poliisilaitosta. Se oli naapurikaupungissa Helsingissä, joten saisin hetken aikaa nauttia huimasta ylinopeudesta. Laatuautolla kaahaaminen rauhoitti mieltäni lähes yhtä paljon kuin äidin puhelut. Tempaisin ulkovaatteet päälleni ja astuin rappuun. Jäin tuijottamaan vastapäistä ovea miettien, että mikähän sika se sielläkin asustaa. Ääniä sieltä ei ollut kuulunut, joten mikään kovin iso sika se tuskin on. Ajatukseni keskeytti tasainen kopsahdus, joka kuului rapusta. Siellä oli joku kusipää paukuttamassa porrasta, että muiden elämästä tulisi vaikeampaa, puhisin mielessäni. Kopse kuitenkin läheni, joten jäin odottelemaan mitä tuleman pitää. Pian rapusta ilmestyi näkyville laiha äijänkäppänä, joka käveli omituisesti nilkuttaen. Sen lisäksi toinen jalka kopsahti jokaisella askeleella rappuun. Mies kopsutteli samalle tasanteelle ja jäi tuijottamaan minua kuin pillerin pöllijää, joten lohkaisin hänelle:
- Jos rauhoittavia etsit, niin en minä niitä ole ainakaan syönyt. Kysyisit Alapallolta, sillä on muusikoksi aika huonot hermot, niin olen kuullut.
- Minä olen tämän taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Aatu Himmeli. Olen eläkeläinen ja minulla on aikaa valvoa mitä täällä tapahtuu.
Mies ei tarjonnut kättään, seisoi vain kuin näivettynyt rehu siinä edessäni ja yritti näyttää elinvoimaiselta. Tyyppi näytti siltä, että menee taatusti nurin jos joku erehtyy nyt avaamaan rapunoven. Siitä syntyvä heikko ilmavirta voi olla tuollaiselle pystyyn kuolleelle näreelle todella kohtalokas.
- Minä olen Ernesti Kilari, esittelin itseni.
- Tiedän, ja tiedän paljon muutakin.
Tuijotin miehen jalkaa ja se oli perskules puujalka. Luulin tänä päivänä olevan ihan normaaleja proteeseja, mutta Aatulla oli näköjään itse höylätty puujalka. Varmaan vanha sahuri, mietin mielessäni.
- Sotavamma, Vietnamissa, Aatu osoitteli jalkaa ja yritti näyttää macholta.
- Sama juttu minulla, luoti meni päästä läpi Vietnamissa, mutta onneksi korvien kohdalta, vastasin samalla mitalla.
En uskonut pätkääkään, että tuo kuikelo olisi ollut jossain Vietnamissa. Mitä helvettiä hän olisi siellä tehnyt?
- Menikö kuulo? Aatu uteli ääni ikävästi narahdellen.
- Ei, ainoastaan järki.
Aatu mutisi jotain ja kaivoi nahkaisesta salkustaan paperin. Hän ojensi sen minulle ja sanoi:
- Syytä epäillä syyllistä, mutta mitään konkreettisia todisteita meillä ei vielä ole.
Lukaisin lapun ja siinä käskettiin olla teippaamasta postiluukkuja, sillä se haittaa ilmanvaihtoa ja postinkantajan elämää. Pah, ikkunat avaamalla ilma vaihtuu todella hyvin ja postinkantaja voi mennä toisiin hommiin, mikäli nykyinen duuni ei kiinnosta.
- Kenellä meillä?
- Taloyhtiön hallituksella, jota minä olen johtanut menestyksellä jo vuodesta 1990, eli talon valmistumisesta saakka.
- Olet siis kopsutellut portaissa siitä saakka, totesin ääneen.
- Hyvä herra Ernesti, tämä on vamma, enkä katso hyvällä jos vammani otetaan puheeksi.
- PA-DA-PUM-PUM-PUM-TA-DAA! Karjaisin täyttä.
Pikku-ukkeli meinasi lentää perseelleen, mutta sai onneksi kiinni kaiteesta. Salkku kyllä tipahti lattialle. Noukittuaan sen ylös tärisevin käsin, hän kysyi:
- Ja mikähän se tuo oli?
- Minun vammani, en voi sille mitään, että Vietnamin luoti vei järkeni. Enkä katso todellakaan hyvällä, että vammani otetaan puheeksi.
- Vai Vietnamissa, Aatu narisi ja lähti laskeutumaan loppuja rappusia.
Astelin perässä pihalle ja sanoin rapun edessä:
- Kyllä, voi olla, että sodittiin samaa vihollista vastaan, tai sitten ei.
En jäänyt kuuntelemaan mitä Vietnamin puunhakkaaja vastaa, vaan kiiruhdin autolleni. Autossa istuessani lisäsin mielessäni olevaan mulkkulistaan Mätösen lisäksi Aatu Himmelin. Talletin listan visusti mieleeni ja päätin olla unohtamatta sitä.
Peruuttelin Mersun parkista rappujen eteen ja lähdin siitä kivet ropisten kohti virallista vierailua. Kohti Tuusulantietä ajaessani minua alkoi taas ahdistaa, sillä jotkut ajoivat 60 km/h rajoitusalueella vain 80 km/h nopeutta. Sairasta tuollainen polttoaineessa pihtaaminen. Harmi kyllä, ohikaan ei päässyt, sillä vastaan tuli kaikenlaista autontötteröä. Vapauteni koitti Tuusulantiellä, jossa livautin Mersun mittariin aika huomattavan ylinopeuden. Vasen kaista ja koipi suoraksi, se piti mielen virkeänä ja ahdistuksen painautuneena takapenkin selkänojaan. Koska istuin itse etupenkillä, niin ahdistus ei vaivannut minua ajaessani.
Kehä kolmosen eteläpuolella yksi musta taksi-Mersu yritti hetken peesata ja valoja vilkuttelemalla vaatia ohituskaistaa itselleen. Sinne se kuitenkin jäi kuin lokinpaska rantakivetykselle, kun painoin kaasupedaalia vielä pikkaisen alemmaksi. Lähempänä Helsinkiä, perä edellä vastaantulijoita alkoi olla jo ihan liikaa, joten jouduin pudottamaan nopeuteni jopa alle rajoitusten. Koin, että vapaata liikkumisoikeuttani loukattiin nyt rajusti. Pitäisiköhän se ottaa puheeksi poliisiasemalla? Jos vaikka saataisiin nuo kaikki peruuttajat tuomiolle, niin minulle jäisi enemmän tilaa autoilla haluamiini kohteisiin.
Loppumatka oli vieläkin tuskaisempaa, jouduin seisomaan jopa liikennevaloissa. Se tuntui niin turhalta, kun muut olisivat ihan helposti voineet väistää ja antaa minulle tilaa. Tuskastuttavan matelusession jälkeen olin perillä. Ajoin autoni paikkaan jossa pysäköinti oli sallittu vain poliisiautoille. Sammutin moottorin ja laitoin ikkunalle kyltin, jossa luki ”Poliisiauto”. Asia oli noin helposti ratkaistu. En tiedä mistä tuollainenkin putkahti yllättäen mieleeni, mutta autossani oli kylttejä vähän joka lähtöön. Osaan näköjään pitää ihan hyvin huolta itsestäni, vaikka äiti on epäluuloinen sen suhteen. Nousin autosta ja soitin Silja Veryhi nimiselle naispoliisille. Silja vastasi heti ja lupasi tulla minua vastaan alaovelle. Hyvä näin, sillä en halunnut odotustilassa istuvan rikollisuuden tarttuvan minuun. En halunnut, että minusta tulee myymälävaras, joka pöllii lähikaupasta jäisiä turskapaketteja ja paleltuu kuoliaaksi turskapaketit kainaloissaan.
- Ernesti Kilari, ovelta huikkasi näyttävän näköinen ilmestys.
- Minä olen, nostin käteni ylös kuin aamuisessa pillerinjaossa.
- Olen Silja Veryhi, ja meillä on sovittu tapaaminen.
- Juu, juu, nyökyttelin katse ihan muualla kuin naisen silmissä.
Silja hymähti ja pyysi seuraamaan. Ja minähän seurasin, oikein isolla ilolla tuota raamikasta ja pitkää naista, jolla oli tissiä, reittä ja peppua näyttää asti. Komeuden kruunasivat pitkät ruskeat hiukset ja iloinen nauru. Kävelimme vapaana olevalle hissille ja Silja painoi kerrosnappulaa.
- Antaudun, mutta vaadin ehdottomasti ruumiintarkastuksen, ilmoitin hissin nytkähdettyä liikkeelle.
- Hihihii, eihän tässä nyt sellaista toimenpidettä tarvita, Silja nauroi.
- Kyllä se olisi hyvä suorittaa, ihan varmuuden vuoksi.
Silja puisteli päätään ja totesi, ettei edes varmuuden vuoksi. Hän kertoi jutelleensa äitini kanssa, eikä sen keskustelun perusteella ole mitään syytä olettaa, että minut pitäisi jotenkin tarkastaa.
- Minutko? hämmästelin. – Haluaisin tehdä sinulle ruumiintarkastuksen, niin pääsen tarkemmin selville millaiselle aseistukselle antaudun.
- Eh … seuratkaa olkaa hyvä, Silja komensi naama punaisena.
Seurasin muodollisesti pätevää naispoliisia käytäviä pitkin yhteen huoneeseen. Silja pyysi minua istumaan alas. Itse hän istui pöydän taakse. Katselin ympärilleni ja totesin, että missään ei näy kidutusvälineitä eikä käsirautoja tai muutakaan kovaa rekvisiittaa. Sitten muistin autoni ja poliisien mahdollisen kateuden siitä, joten otin asian puheeksi:
- Ovatko poliisit kateellisia sellaiselle jolla on kallis auto? Meinaan vaan, että repiikö joku persaukinen konstu kilvet Mersustani tuolla kadunvarressa?
Silja nosti katsettaan papereista ja vastasi hymyillen:
- Ei siitä kukaan kilpiä vie, onhan sinulla varmaan verot maksettu.
- Varmaan, kohautin olkapäitäni.
Verot? Piru minä mistään veroista tiedä, purin huultani. Jospa se onkin sitten verottaja joka on kateellinen ja vie autoni maksamattomien verojen vuoksi.
- Onko poliiseilla kalliita omia autoja?
- Kyllä joillain, mutta ei esimerkiksi minulla, Silja vastasi.
- Jos se on rahasta kiinni, niin haluatko, että menen puhumaan pomollesi palkankorotuksesta?
- Heh, ei tarvitse, eikä täällä palkkoja nostella noin vain puhumalla.
- Isketään sitten nyrkkiä pöytään ja tallotaan sen varpaille.
Silja puisteli päätään ja sanoi, että siinä tapauksessa hän saisi etsiä itselleen uuden työpaikan jostain muualta kuin poliisihallinnosta.
- Vaan puhuisimmeko me nyt sinusta ja Ilonasta? Muistatko mitään Ilonan katoamisesta?
- En, vähän outo ihminen minulle, puistelin päätäni.
- Etkä ole kuullut hänestä mitään nyt viime aikoina?
- En. Jotenkin tuntuu, että elämäni alkoi vasta tällä viikolla.
- Niin minäkin olin ymmärtävinäni äitisi puheista.
Silja luki papereista Ilonan katoamisesta ja porokolarista tehdyt raportit. Mitään jälkiä ei ollut löytänyt, koiratkaan eivät olleet saaneet mitään vainua hänestä eikä helikopterietsintä tuottanut mitään tulosta. Missään ei ole mitään viitteitä myöskään siihen, että Ilonalla olisi ollut jonkun kanssa mitään vaikeuksia. Kukaan ei tiedä mitään, kukaan ei ole nähnyt mitään, eli tapaus on täysin pimeä.
- Entä Ilonan vanhemmat, jospa ne piilottelevat Ilonaa tai ovat myyneet hänet orjaksi, ehdotin.
- Ei ole mitään syytä uskoa tuollaista, Silja puisteli päätään. – Tunnetko muuten Pontin Jaskan ja Marlosen Pekan?
- Jotenkin, kait, nyökyttelin.
Olihan minulla kaksikosta jotain muistikuvia, muistan meillä olleen hauskaa jossain ja tiesin Jaskan olevan salainen agentti ja Pekan olevan Bob Marleyn suuri fani. Sitä en tiennyt missä kaksikko oli tai mitä he tekivät.
- He yrittivät myös löytää Ilonaa, eivätkä onnistuneet. Hieman kummallinen parivaljakko.
Silja kertoi, että Jaska ja Pekka olivat ilmestyneet hänen huoneeseensa yhtenä päivänä ilman, että kukaan oli kutsunut miehiä. Kaksikko oli vain istunut huoneen tuoleilla kun hän aloitti työvuoronsa. Kohteliaita he olivat olleet, eivätkä aiheuttaneet mitään häiriötä, ellei täysin dokumentoimatonta liikkumista poliisitalossa lasketa mukaan. Turvapäällikkö oli ollut melkein hermoromahduksen partaalla, kun kaksikko ei ollut jäänyt yhteenkään kameraan.
- Ääh, varmaan vain hullun tuuria jätkillä, totesin.
Koska Ilonan asiassa ei tullut mitään uutta tietoa, aloin pitkästyä ja tylsistyä. Siljan käydessä vielä läpi asioita, aloin hekumoida siitä miten hän pidättäisi minut ja yhtyisimme rajusti poliisiauton takaosassa 120 km/h tuntinopeudessa. Sitten iski paniikki, sillä en tiennyt kulkeeko sellainen koirankoppi yli satasta. Joutuisinko tosiaan yhtymään häneen vain satasen nopeudessa?
- Silja, kulkevatko poliisimaijat 120 km/h?
- Kulkevat kyllä, paljon ylikin.
- Huh, hyvä homma.
- Kuinka niin? nainen katsoi minua ihmeissään.
- Haluaisin vain yhtyä sinuun maijan takaosassa 120 km/h nopeudessa. Ei kait se ole liikaa pyydetty?
Silja repesi ihan totaalisesti. Nainen nauroi vedet silmissä. En pitänyt siitä, että minulle naurettiin, mutta pidin siitä kun hänen tissinsä hytkyivät naurun aikana. Tilanne meni sen vuoksi melkein tasan, eli ahdistus ei nostanut päätään.
- Ernesti, Ernesti, Silja pyöritteli päätään. - Äitisi kertoi sinun olevan aika suorapuheinen, mutta kyllähän tämä tuli silti vähän yllätyksenä.
- Äitini on hyvä ihminen.
- Niin on, olemme olleet hänen kanssaan monta kertaa puhelinyhteydessä tapahtuneen tiimoilta ja tavanneetkin jokusen kerran.
Seuraavaksi Silja kaivoi esille valokuvia lapinmiehistä, niistä joilta Ilona oli kysellyt porokolarista. Hän halusi tietää tunnenko minä ketään kuvissa olevista. En tuntenut, ihan outoa sakkia kaikki. En pidä suurista määristä tuttuja, niistä tulee kuitenkin liian tyrkkyjä. Pari hyvää tuttua, kuten Pekka ja Jaska, riittää minulle erittäin hyvin.
- Oletko muuten koskaan vahingossa pamputtanut itseäsi? kysyin Siljalta.
- En ole, enkä ampunut tai laittanut käsirautoihin.
- No oletko koskaan ottanut pamppua keneltäkään muulta?
- Öh tuota, onhan meillä kaikenlaisia harjoituksia asian tiimoilta, mikäli tarkoitat itsepuolustusta?
- Entä jos tarkoitan jotain muuta?
- En kommentoi, Silja sanoi ja heläytti naurun perään.
Taas ne hytkyivät ja minä nautin. Ei tämä kuultavana oleminen niin ikävää ollutkaan, mitä pelkäsin aluksi. Tosin joku miespuoleinen poliisi naama norsunvitulla voisi alkaa kyrsiä kolmessa sekunnissa.
- Onko sinulla koskaan ollut pidätysvaikeuksia?
- Ernesti, nyt kyllä lopetat, Silja kivahti nassu punaisena.
- Okei, olet siis saanut pidätettyä ilman vaikeuksia. Hyvä homma.
- No niin on.
Asia oli Siljan osalta selvä. Tapaaminen oli mennyt, kuten hän oli ajatellutkin, eli en pystyisi antamaan mitään lisätietoja muistamattomuuteni vuoksi. Minua ei epäillä mistään, kuten ei ketään muutakaan tällä hetkellä. Silja kiitteli minua ja hän lähti johdattamaan minut ulos. Ollessamme kaksin hississä, yritin vielä hienovaraisesti:
- Jos sanoisin, että minulla on housuissani iso ladattu ase, niin ottaisitko aseen esiin ja laukaisisitko sen?
Silja kääntyi katsomaan minua silmiin ja pyöritteli päätään.
- Tällä kokemuksella voisin sanoa, että pyytäisin paikalle pari miespuoleista konstaapelia.
- Pyh, ei se laukea miesten käsissä.
- Sittenhän se on täysin vaaraton, Silja iski silmää.
Ala-aulassa Silja antoi minulle käyntikorttinsa. Voisin kuulemma soittaa mikäli minulle tulee mieleen jotain asiaan liittyvää. Silja saattoi minut ulos rakennuksesta, kättelimme ja samassa huomasin seisovani täysin yksin kylmässä maailmassa. Vitutti. Noin kylmästi se viranomainenkin hylkää kansalaisen, puhisin tallustellessani autolleni. Autossa oli onneksi kilvet paikoillaan, siinä ei ollut sakkolappua eikä kukaan köyhä poliisi ollut pöllinyt vanteita, mikä piristi hieman alakuloon vaipunutta mieltäni.