www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
12.6.2017
TIISTAI 16.12.
Meinasin irrottaa oven saranoiltaan lähtiessäni pizzeriasta. Pizzapaikan pizzapelle meni sitten vertaamaan minua tavalliseen suomalaiseen mieheen. Että minua sieppasi tuollainen yleistäminen. Yleistin hänetkin heti apinaksi, vaikka mies tuskin oli koskaan ollut tekemisissä apinoiden kanssa.
- Miksi pitää yleistää? puhisin ulkona.
- Eihän kaikille hulluillekaan määrätä samanlaista lääkitystä.
Minua sieppasi niin paljon, että kävelin pizzapaikan Nissan Micran vierelle, joka oli sopivasti rakennuksen kulmalla, ja kusta lorottelin sen eturenkaalle ja heilautin kaarta vähän ilmanottoaukkojen suuntaan. Iso limu tuli näköjään nopeasti läpi. Olin vetämässä suojapuvun vetoketjua kiinni, kun takanani sanottiin naisen äänellä:
- Minä näin kaiken!
- Entä sitten? vastasin päätäni kääntämättä. - Minä olen nähnyt kaikesta vain murto-osan.
Käännyin lähteäkseni pois paikalta, kun totesin kaiken nähneen olevan sama nainen, joka oli ollut ruokailemassa kanssani. Ei mikään pahannäköinen tapaus, mutta ah niin huomaamaton kuin vain kulkija voi olla. Sitä pohtiessani meinasin kävellä naista päin. Hän tarttui hihaani ja sanoi:
- Tuota, siitä mieleen painamisesta tuli mieleeni. Siis jo ennen kun näin kaiken, mutta nyt varsinkin sen kaiken näkemisen jälkeen. Siis tarkoitan, että olisin sitä mieltä, ettei se ehkä olisikaan huono ajatus … niin kuin painaa mieleen sillä tavalla. Tarkoitan, että tuletko kahville luokseni? Asun tuossa viereisessä talossa.
Katsoin naista ja mietin, että missähän minä olen hänet tavannut? Ei kyllä tullut mieleeni, nainen ei näyttänyt ollenkaan tutulta, joten minun oli pakko kysyä häneltä:
- Anteeksi, mutta puhutteko kenties minulle?
- Sinulle juuri.
- Siis kahvilleko? No, okei.
Olipas kivasti tehty, kun ihan ventovieraalle tarjotaan kahvit ruokailun jälkeen. Onneksi oli nainen, en olisi lähtenyt miehen kanssa kahville. Paitsi tuttujen, mutta niitä oli harvassa ja yleensä he tulivat minun luokseni. Nainen käveli edelläni, ja minä perässä. Hän oli arviolta 160 cm pitkä, ihan normivartaloinen brunette.
Kävelimme rapun ovesta sisälle ja portaita kolmanteen kerrokseen. Menimme sisälle ovesta, jossa luki Betoni. Meinasin pyörähtää ympäri, sillä betonihan rapautuu aika herkästi kovassa käsittelyssä. Manailin huonoa tuuriani naisten suhteen. Nyt saisin siis vain kosketella hellästi, ettei neito vaan alkaisi rapautua, voi kilin vittu mitä tuuria. Eteisessä nainen riisui kengät ja pyörähti minua kohti käsi ojossa:
- Ai niin, olen Reija Betoni. Teen sihteerin hommia ja olen nyt ylityövapaalla.
- Ernesti Kilari, töistä tulin juuri. Paperialalla.
- Käy peremmälle, ole hyvä.
- Nytkö heti? hämmästelin naisen nopeaa toimintaa.
- No nyt.
Siirryin kiinni Reijaan, otin kiinni hänen pakaroistaan ja puristelin niitä saadakseni tuntumaa naisen suloihin. Hän alkoi pyristellä vastaan ja ilmoitti:
- Ei kun olohuoneeseen. Ei eteisessä.
- Kummaa veivaamista, tuhahdin ja marssin olohuoneeseen.
Istuin sohvalle ja jäin odottamaan jotain. En muistanut enää, että minkä takia olin tullut tänne. Hetken päästä kahvinkeitin alkoi pörpöttää ja sieraimiini leijaili ihana kahvin tuoksu. Hmm, siis tarjolla olisi kahvia, päättelin noista kahdesta tekijästä. Sain olla vielä tovin yksin. Lopulta nainen käveli olohuoneeseen tarjottimen kanssa. Hän oli pukeutunut valkoiseen verryttelypukuun Tuijotin naista ja mietin, että olimmekohan me tavanneet joskus aikaisemmin. Ei paha, mutta aika tavalla huomaamattoman näköinen. Nainen oli kuin jauhelihapizza, nälkä lähti mutta eipä juuri jäänyt mieleen mitä oli syönyt ja miltä se oli maistunut.
- Olen yleensä kotona näin, tykkään olla rennosti, nainen selitti.
- Tuota, se sinun nimesi oli?
- Reija.
- Ai niin Reija, pääsi unohtumaan.
Hörpimme kahvit ja mutustelimme sen ohella parit siivut pullapitkoa. Kahvittelun jälkeen Reija siirsi tarjottimen sivuun, astui hajareisin eteeni ja ilmoitti:
- Nyt jumpataan!
- Mitä helvettiä? Mitä vitun jumppaa?
Ei tämä nyt mennyt ihan suunnitelmieni mukaan. En ollut todellakaan varautunut siihen, että minun pitäisi jumpata pizzan jälkeen, varsinkin kun minut oli houkuteltu kahville. Olisin niin kovin mielelläni ennemminkin tarjonnut päiväkahvilla kermat, kuin tehnyt jotain hiton jumppaliikkeitä. Minun oli aivan pakko kysyä, että olinko tajunnut jotain päin helvettiä:
- Tuota, siitä painamisesta, minkä vuoksi minä tänne tulin.
- Niin mitä siitä? Reija kallisteli päätään.
- No painettaisiinko vaikka heti?
- Samahan tuo, keritäänhän me jumpata myöhemminkin.
Nainen käännähti ympäri ja poistui olohuoneesta. Pienen hetken päästä hän palasi takaisin jonkinlaisen korttipakan kanssa. Levitettyään kortit olohuoneen pöydälle hän sanoi:
- Rakastan tätä muistipeliä, tässä pitää painaa mieleen korttien kuvat mahdollisimman tarkasti.
- Minä en muista koskaan mitään, puistelin päätäni.
Voi helvetin helvetti, näin mieletöntä mieleen painamista en ollut koskaan vielä harrastunut. Tässähän ei ollut mitään mieltä. Mieletön nautinto oli tästä aika kaukana. Nousin sohvalta ja sanoin lähteväni mielettömälle kotimatkalle, jota tuskin maltoin odottaa. Reija tuli eteeni, työnsi minut takaisin sohvalle ja sanoi:
- Painamme ensin mieleemme näitä kortteja sen jälkeen saat fyysisen kiitoksen siitä, että olet ollut minulle ystävällinen.
- Pitäisiköhän tässä ihan vähentää vaatetta? ehdottelin toiveikkaana.
- Joo, jos sinulle on siellä alla verryttelypuku.
- On joo, minä synnyin se päällä, mutisin pettyneenä.
Johan pomppas taas. Missä se minun hullun tuurini oikein oli? Olin ollut aivan varma, että kyllä tässä samalle päivälle vielä toisen kerran naista saa. Varmaan sen Kopsun ukon vika, että minulla on näin normi-ihmisen tuuria. Kirosin koko kääkän alimpaan kopiopaperilokeroon. Naisen ilmoittama fyysinen kiitos kuitenkin kiinnosti, joten tiedustelin sitä häneltä:
- Kuinka fyysistä se kiitos tulee olemaan?
- Hiki tulee ihan varmasti.
- Entä tulenko minä tai sinä jotenkin muutenkin?
- Joskus tulee lihaskramppi.
- Minulla on usein sellainen kovettuma, joka pitäisi hieroa edestakaisella liikkeellä pehmeäksi, kerroin omista jumeistani.
- Juoksumatolla 30 km, niin eipä jumita mikään paikka.
Katsoin naista ihmetellen ja mietin, että onkohan hän tehnyt urheilun eteen muuta kuin pitänyt verkkareita. Tiedustelin hänen urheilullisuuttaan:
- Paljonko olet itse juossut?
- Minä vain jumppaan nyt, sinä juokset. En voi sietää miestä joka ei urheile. Näytät hyväkuntoiselta muuten, mutta se syömäsi pizza huolestuttaa ja huono muistisi.
- Anteeksi, mikähän se sinun nimesi olikaan?
- Huono vitsi, hah hah, nainen naurahti kuivasti.
- Joo, minullakin on ihan tajuttoman hauskaa, heh, heh, kuittasin takaisin.
Nousin ylös ja kerroin, että poistun nyt, mikäli muistan vielä missä hänen eteisensä on. Kävelin piruuttani ensin keittiöön ja aloin huhuilla hellan edessä eteistä:
- Huhuu, eteinen, missä olet?
- Johan on hauskaa, nainen räpätti takanani.
Avasin uuniluukun, työnsin pääni sen sisään ja sanoin:
- Täällä on jotain täysin takaperoista, ai, ai, erittäin takaperoista.
Nainen hätääntyi, työnsi minut pois hellan edestä ja kysyi:
- Mitä, mitä siellä on?
- Katso ihan itse, en minä muista noin vanhoja asioita.
- No eihän täällä ole mitään. Mitä muka näit?
- En tiedä, saattoi olla uunin valo tai uunin takaseinä. Se takaseinä on etuseinästä katsottuna aika takaperoista.
- Nyt, nyt ulos täältä!
Laitoin kengät jalkaani vasta rapussa. Kävelin autolleni ja hurautin sinapin kanssa kotiin. Laitoin sen kylmään, ettei kävisi liian kuumana, kun ei kerran päässytkään makkaran päälle tänään.
Olin niin poikki illalla himassa, etten jaksanut riisua kuin toisen jalan sukan. Lähtiessäni sen jälkeen kävelemään, törmäilin jatkuvasti ovenkarmeihin ja huonekaluihin. Otsaan, nenään ja polveen sattui aivan hitosti. Kiroilin ääneen sitä miten huonoon kuntoon ruumiillinen työ saa minut. Kolmannen kerran ruokapöytään törmättyäni aloin miettiä asiaa, sillä kaikki ei ollut nyt kohdallaan.
- Miksi en kävellyt autolta tullessani viereiseen taloon, jos askeleet puoltaa näin lyhyellä matkalla?
- Haa, kengät, olen kenkäfriikki!
Tallustelin eteiseen parin osuman kautta ja laitoin kengät jalkaani. Tepsuttelin eteisessä ja kaikki oli hyvin. Yrittäessäni takaisin olohuoneeseen, matkani tyssäsi taas eteisen maton ja paremman maton rajalle. Jalat eivät menneet siitä yli, vaikka uhkailin vuolla niiden tilalle puujalat. Lopulta minun oli pakko todeta:
- Ei kävellä sitten kengät jalassa sisällä.
Ilman kenkiä törmäsin taas kaksi kertaa seinään matkalla olohuoneeseen. Sohvalla kipeää polveani kiroillen huomasin, että telomastani jalasta puuttui sukka. Tein kokeen, vaihdoin sukan toiseen jalkaan ja lähdin kävelemään. Nyt törmäilin toiseen seinään.
- No voi vittu, tämä menee jo vittuilun puolelle, tuijotin jalkojani.
En voinut millään uskoa, että omat jalkani tekevät tämän minulle. Kävelyttävät perkele sukan puuttumisen vuoksi pitkin seiniä. Hmm, vai olivatkohan syylliset sittenkin sukat? Sitten aloin miettiä, että mikähän olisi sukkien pahin painajainen? Hiki se ei voi olla, eikä tallominen, eivätkä ahtaat paikat. En keksinyt lopulta mitään muuta, joten laitoin ne pakastimeen.
Avojaloin käveleminen sujui taas normaalisti, mitä nyt nilkutin vähän kipeäksi kolhitun polveni vuoksi. Otsaankin sattui, mutta se ei haitannut kävelemistä. Ennen nukkumaan asettumista muistin vielä lakanajutun, joten kaivoin sen esille ja piirsin vapaalla kädellä siihen ison mulkun, hieman omasta mallia katsoen. Isohan siitä tuli, mutta ei Mätönen mitenkään pieni mulkku ollut, ei elopainolla eikä luonteella mitaten.
Olin tulossa hampaiden pesulta, kun postiluukku kolahti. Löysin ovenvälistä valkoisen A4-paperiarkin, jossa oli tiedotus: ”Tämä on ilmoitusluontoinen tiedote tämän taloyhtiön osakkaille / vuokralaisille ja arvoisille hallituksen jäsenille. Asuntojen postiluukkuja ei saa teipata. Olen itse omakätisesti poistanut kaikki teipit ovista ja säilönyt ne asuntooni. Hän joka teippasi postiluukut, saa noutaa teipit minulta. Luovutan ne takaisin johonkin muuhun käyttöön, keskusteltuani ensin vallankäytön periaatteista. Terveisin: Taloyhtiön hallituksen yksimielisellä päätöksellä puheenjohtajaksi valittu Herra ja Eläkeläinen Aatu Himmeli. P.S, en ole pihanatsi, vaikka sellaista jatkuvasti kuulenkin.”
- Mikä helvetin Himmeli? raavin päätäni.
- Nussi saatana minun teipit, puhisin tavaillessani paperia uudemman kerran.
Minulle tuli sellainen fiilis, että tapaamme vielä, ehkä monta monituista kertaa. Minulla ei ollut mitään käsitystä koko tyypistä, tiesin ainoastaan Himmeleiden asunnot, niitä vaikutti olevan yläkerrassa kaksi kappaletta. En antanut asian häiritä enempää, vaan kömmin sänkyyn. Sängyssä vähän aikaan maattuani tajusin, että minullahan oli yöpöydällä Nalle Puh -yövalo. Sehän se oli, että miksi en ollut saanut aikaisemmin oikein nukuttua. Puh valvoo vain silloin kun sillä on valot päällä.
- Olet todella välkky Ernesti, kehuin minääni.
- Kiitos ja hyvää yötä.
- Ja Puhille yötyötä!