www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

22.5.2017

227. Toinen työkeikka

TIISTAI 16.12.

Sain ohjeen pakata taas samanlaisen satsin papereita, mitä edelliseenkin paikkaan. Sujautin mukaan yhden paketin punaista paperia, sillä jostain syystä autossa oli myös erivärisiä kopiopapereita. Tiesin, että jäynäni menevät Psykon korviin, mutta en voinut luonteelleni mitään. Psyko oli aina sanonut, ettei itseään pidä pidätellä liikaa, siitä tulee vain lisäahdistusta ja uusia paineita.

Seurasin kärryjen kanssa Ylermiä, joka asteli sisälle vanhaan kivirakennukseen. Jo aulassa näki, että nyt ollaan himpun verran tasokkaammassa paikassa, mitä edellinen paikka oli ollut. Kyseessä oli joku valtion laitos, niin olin ymmärtävinäni hienoista kylteistä. Minulle Valio oli paljon selvempi laitoksena kuin valtio, joten en jaksanut alkaa vaivata päätäni sillä, että mikä tämä paikka oikein oli. Nyt meitä oli vastassa joku vartiointiliikkeen heppu ja metallinpaljastin.

- Nuo pois kärryistä, vartija osoitteli papereita.
- Sen kun otat, kohautin hartioitani.
- SINÄ!

Pamppu-Patrikki oli aika tuiman näköinen pamppunsa, käsirautojensa ja sumuttimensa kanssa. Jouduin laittamaan paperit läpivalaisuhihnalle, sellaiselle mitä lentokentillä oli. Täällä se oli tosin lyhyempi. Ylermi kulki haalareissaan metallinilmaisimen läpi ilman piipitystä. Minä en, joten jouduin riisumaan valkoisen työhaalarin ja tyhjentämään taskuni. Siinä meni jonkin verran aikaa, mikä sai pomoni käymään entistä kuumempana:

- Yksin olisin jo suoriutunut tästä keikasta.

Vartija katseli kiinnostuneen näköisenä Mersuni avaimia, jotka laitoin muun taskuista löytyneen tavarapaljouden kanssa muoviseen laatikkoon.

- Minullakin on Mersu, aika kähee peli, 1999 vuosimallin väyrynen, automaatti ja dieseli. Vääntöä piisaa kuin pienessä kylässä ja kulkee myös. Jännä avain, onko tämä jostain vanhemmasta mallista?
- On, ysikakkosesta pikkumersusta, ykskasi bensamanuaali.
- Aika pienellä koneella, mutta eihän kaikilla olekaan varaa E-sarjan Mersuun. Se on kato tuo palkkaustaso joissain ammateissa parempi mitä toisissa.

Pakkasin omaisuuteni takaisin taskuihini ja tempaisin avaimet herra pöljän hyppysistä. Tuollaisesta pöljäilystä hänelle olisi pitänyt antaa sähköshokkeja, ainakin minun mielestäni. Ladoin paperit takaisin vetokärryihin ja seurasin Ylermiä. Menimme seuraavan vartijan luo, joka pyysi nähtäväkseen henkilöllisyyspaperimme. Näytimme ajokorttimme ja saimme vierailijalätkät kaulaamme. Sen jälkeen odottelimme, odottelimme ja odottelimme.

Varmaan noin puolen tunnin päästä meitä tuli vastaanottamaan pieni hikinen äijänkäppyrä, jolla oli vahtimestarin nimikyltti takkinsa rintamuksessa. Mies ei puhunut mitään, viittoili vain etäältä seuraamaan. Hississä käppänä puhisi, että miten hän on ainoa joka tekee tässäkin laitoksessa töitä. Muut nostavat isoa palkkaa, mutta eivät tee mitään sen eteen. Istuvat vain ja ovat tietokoneillaan ties missä riettauden puutarhassa. Päästyämme oikeaan kerrokseen, vahtimestari ilmoitti:

- Löydätte itsekin ne kopiokoneet. Tulen neljän tunnin päästä viemään teidät alakertaan.

Neljä tuntia, oho, mietin edessäni olevaa urakkaa. Sitten vilkaisin kärryjäni, olikohan nyt tullut sittenkin lastattua liian vähän papereita. Tiedustelin Ylermiltä:

- Onko täällä paljonkin tulostimia?
- Saman verran mitä edellisessäkin paikassa.
- Miksi neljä tuntia aikaa?
- Täällä tehdään hienosäätökalibrointi ja testataan jokaisesta laitteesta asiakirjojen sähköpostikopiointi. Lisäksi koneilla on niin paljon käyttöä, että työmme on hitaampaa.

Näin jo mielessäni kuinka olen täyttämässä A4-paperilokeroa jonkun hemaisevan sihteerikön jalkojen välissä, hänen ottaessaan kopioita ilman pikkupöksyjä. Vau, tämä duunihana alkoi kuulostaa unelmahommalta, siis omissa kuvitelmissani. Todennäköisesti yläpuolelleni parkkeeraisi noin satavuotinen sillilaiva, joka vielä kaiken lisäksi seisoisi toisen käteni päällä ja olisi syönyt eilen papuja. Ehkä tämä ei ollutkaan sitä unelmaani, kiroilin mielessäni työni negatiivisia puolia.

Ensimmäisten kopiokoneiden luona Ylermi tälläsi kouraani kerroskartan, johon oli merkitty kaikki kopiokoneet. Täällä niitä oli useammassa paikassa. Tässä oli kolme, mutta loput olivat sijoiteltu täysin yksitellen ympäri kerrosta.

- Täällä tehdään tärkeää työtä, joten kuljet hiljaa, etkä aiheuta minkäänlaista häiriötä tai pahennusta, Ylermi ohjeisti minua etusormi vispaten.
- Pystyykö tuolla kädellä tekemään oikeasti mitään tarkkaa työtä, kun se heiluu puhuessasikin noin pahasti?
- Mene!

Ja minähän menin, siis kontalleni ensimmäisen kopiokoneen eteen. Täytin sen sekä viereisten koneiden paperilokerot. Eipä niihin mahtunut juuri mitään, vaikka Ylermi oli kertonut koneita käytettävän paljon. Kysyin siitä ja sain vastaukseksi, että näillä skannataan enemmän sähköpostiin kuin tulostetaan. Sen vuoksi paperinkulutus oli aika pientä. Kolmen ensimmäisen kopiokoneen jälkeen lähdin pohjapiirustusta seuraillen seuraavan koneen luo. Se löytyi ahtaasta nurkkauksesta. Olin avaamassa paperilokeroa, kun koneen luo asteli tuima pukumies.

- Mikä mies? hän uteli.
- Kopiokoneen huoltaja.
- Väisty, täällä tehdään töitä, mies tuuppi minua kengällään.
- Pitäisi täyttää tuo kopiokone.
- Pitäisi niin, tule kellon kuudentoista jälkeen.

Ai jaaha, mutisin mielessäni ja siirryin sivummalle. Olin kerinnyt raottaa sen verran paperisäiliötä, että näin siinä olevan noin paketin verran vajausta. Pukumies ei kiinnittänyt minuun enää mitään huomiota, joten sain tehdä oman paperikoktailini valmiiksi täysin rauhassa. Mies skannasi ison nipun papereita, joten jouduin odottelemaan jonkin aikaa. Lopulta hetkeni koitti ja kävin täyttämässä A4-lokeron omalla salaisella sekoituksellani. Nimesin sen punaisten papereiden myötä Ernestin Chilipapermixiksi. Vielä kun pääsisin pyöräyttämään tähän firmaan lähetettävään laskuun yhden nollan loppuun tai ykkösen alkuun, niin olisin tyytyväinen.

Kiirehdin nopeasti seuraavan kopiokoneen luo, jonka luona oli jonoa. Mustiin hameisiin pukeutuneet konttorinaiset jonottivat koneelle, joten ohitin sen ja lähdin etsimään sitä seuraavaa. En meinannut löytää sitä millään, vaikka olin täsmälleen pohjapiirustukseen merkityssä paikassa. Mietin jo, että kuinka selitän sen Ylermille, että kopiokone oli kadonnut saapuessani paikalle, kun luokseni asteli noin viisikymppinen nainen todella vahvassa meikissä.

- Hei, etsitkö kopiokonetta?
- Juu etsin.
- Se on siirretty, tässä alkaa remontti ensi viikolla. Tehdään yksi ovi lisää ja helpotetaan kulkemista neukkareihin.
- Ahaa, ja missähän se kone on nyt?
- Voin näyttää, se on meidän takimmaisen neukkarin takahuoneessa. Minä olen muuten Hanna, hauska tavata.
- Ernesti, kättelin naista.

Hanna käveli edelläni mustassa hameessaan, joka verhosi hieman levinnyttä takapuolta. Hannalla oli käkkärät lyhyet hiukset, ja minulle tuli hänestä mieleen ylensyönyt villakoira. Etenemisemme katkaisi todellinen säihkysääri. Hän ilmoitti, että kopiokoneessa on nyt joku jumi, kun paperit eivät kulje.

- Apu on tulossa, Hanna vastasi.
- Niin mutta mihin vaivaan, säihkysääri huikkasi peräämme ja naurahti.

Työpaikkahuumoria, ajattelin kävellessäni naisen perässä. Viimein olimme kopiokoneen luona. Siinä vilkkuivat ja välkkyivät kaikki mahdolliset valot, ja tukosta tuntui olevan siellä täällä. Minusta vaikutti siltä, että koko kone oli yksi suuri paperitukos.

- Miltä näyttää? Hanna tuli ihan liki utelemaan.
- Jaa, aika pahalta, voi mennä tovi, pyörittelin päätäni.
- Ei haittaa, käyn laittamassa sähköiseen järjestelmään, että tämä on nyt pari tuntia pois käytöstä, ja varaan myös tuon pikkuneukkarin. Voit vähentää siihen vaatetta, sillä täällä on jumalattoman kuuma. Talon kuumin paikka.
- Riisunko ihan kalsareisilleni?
- Mielellään … ei, kun siis vaikka takki, siis tuo valkoinen juttu pois tai jotain …

Samassa nainen oli kopsutellut tiehensä naama punaisena. Huoneessa oli aivan helvetin kuuma, olin hiessä muutamassa minuutissa. Kuoriuduin valkoisesta suojapuvustani ja riisuin myös takkini neukkarin tuolille. Palasin kopiokoneen luo ja aloin koneen tutkimisen ohella hekumoida kuumasta seksistä täällä kopiohuoneessa sen matkalla kohtaamani säihkysäären kanssa. Tutkin juuri alimman paperilokeron jumia, kun samainen säihkysääri asteli kopiokoneen viereen niin lähelle, että näin hänen valkoiset alkkarinsa. Upeeta, mahtavaa, kuumaa hiostavaa seksiä, välähti päässäni.

- Vahtimestari tulee poistamaan paperijumin, se ei kuulukaan teidän tehtäviinne. Tai kuuluu, mutta kirjoitatte siitä ylimääräisen laskun, eikä näin vuoden lopussa ole enää rahaa ylimääräisiin menoihin.
- Meneeköhän siinä pitkäänkin?
- Varmaan tovi, ei ole nopeimpia se vahtimestarimme, vaikka hikoileekin kuin sika.

Nousin pettyneenä ylös. Paska homma, siihen kaatui meikäläisen ensimmäinen työpaikkapano. Olisihan se ollut reteetä kehuskella tutuille, että olen ollut yhden päivän töissä ja pääsin pukille. Minua alkoi ahdistaa, että eikö työurani antanut minulle todellakaan mitään enempää kuin paperiviiltoja sormiini.

- Kahvia ja sämpylää kenties? nainen kysyi.
- Ooh, kiitos.

Minulla oli niin nälkä, että melkein näköä haittasi. Ei tullut mieleenikään kieltäytyä tarjoamisista, vaikka Ylermi olisi ollut toista mieltä.

- Jätä nuo vaatteesi tähän, tulet kuitenkin tätä kautta, pitäähän sinun tehdä hommasi. Ota yksi paketti A4:sta mukaan, minullakin on kopiokone.
- Se toinen nainenkin tulee varmaan kohta takaisin.
- Hyvä huomio, mennäänkin toista kautta, pitkäsääri hymyili.

Nousimme pienen portaikon kautta seuraavaan kerrokseen ja palasimme samaan kerrokseen hissillä. Sieltä kävelimme käytävää pitkin ja yhteen toimistohuoneeseen. Huoneessa nainen otti puhelimen käteensä ja tilasi kaksi kahvia ja kaksi kinkku-juustosämpylää. Naisen työhuone oli aika iso ja siellä oli pieni pyöreä pöytä, jonka ääreen istuimme odottamaan kahvia. Katselin naista tarkemmin. Hän olikin vanhempi, mitä olin alun perin kuvitellut. Taidokas meikki hämäsi, kuten myös naisen pituus. Naisen hiukset olivat todella lyhyet ja värjätty tumman ruskeaksi. Juurista paistoi vaaleampi sävy.

- Kahvia ja sämpylöitä, kuului ovelta.
- Kyllä kiitos, emäntäni vastasi.

Huoneeseen asteli niin ikään huolitellusti pukeutunut nainen, mutta näki heti, että hän oli jossain muissa hommissa kuin emäntäni. Nainen kattoi meille kahvit, sämpylät ja niiden lisäksi vielä muuta pientä särvintä ja vesipullot.

- Kiitos, soitan kun nämä saa korjata pois, säihkysääri ilmoitti.
- Kiitos ja hei, kahvitäti sanoi ja poistui.

Emäntäni hörppäsi varovasti kahvikupista ja puraisi vähän yhdestä keksistä. Hän laittoi sen lautasen reunalle ja sanoi:

- Olinpas minä tahditon, unohdin esitellä itseni. Olen Vilma, olen yksi tämän osaston johtajista.
- Hauska tavata, minä olen Ernesti, ja minut johdettiin tänään ensimmäistä kertaa tänne.
- Niin minä katselinkin, että nyt on uutta verta kopiokoneen vierellä, hihihii. Haittaako, jos otan tämän takin pois, täällä on aika lämmin?

Pyörittelin päätäni suu täynnä sämpylää. Vilma riisui pienen mustan takkinsa. Takin alta paljastui valkoinen paita, jonka alla oli kaksi silmiäni miellyttävää kumpua. Ajattele sämpylää, ajattele sämpylää, ajattele sämp… ja vitut, mietin mielessäni. Sämpylä, tissit, sämpylä, tissit, ajatukseni harhailivat edestakaisin. Samassa Vilman puhelin soi.

- Vilma.
- Ahaa, enpäs osaa sanoa, meni varmaan hakemaan lisää paperia tai jotain. Vai olisikohan mennyt lounaalle?
- Juu, soittelen kyllä, jos tapaan hänet käytävällä.
- Heippa.
- Hanna soitti, etsi sinua, Vilma hymyili.
- Et sitten löytänyt minua, ihmettelin ja tungin loput sämpylästä tuulensuojaan.
- En, lupasin soitella mikäli tapaan sinut käytävällä. Ei tämä minusta käytävältä näytä.

Ei näyttänytkään ja minulla oli nälkä. Olin paljon mieluimmin täällä sämpylää syömässä kuin mittailemassa käytäviä paperikärryjen kanssa. Sämpylän jälkeen tyhjensin tarjoiluvadilta pikkuleivät, niitä oli vain kolmea sorttia. Päästyäni suolatikkuihin käsiksi, Vilma kumartui pöydän päälle rintavarustus edellä ja sanoi:

- Noin miehenä osaat varmaan arvostaa täydellisiä muotoja.
- Rrööyyh, juu, tottahan toki, mitä täydellisempi muoto, niin sitä parempi.

Kuolasin samalla Vilman sämpylää, sillä sen muoto oli juuri sellainen mikä mahtuisi vatsaani. Se oli juuri naisen kiinteiden rintojen alla. Miten voivatkin tällaiset tyhjänpäiväiset paperihommat nälättääkin näin kovasti, ajattelin mielessäni ja osoitin sämpylää:

- Saisinko, tekisi mieli?

Ensin lähti nappi tai jopa pari ja hetkessä edessäni sämpylän yläpuolella oli kaksi täysin identtistä kiinteää naisen rintaa. Vilma hiveli niitä käsillään ja totesi:

- Täydelliset, ei tarvitse rintaliivejä, tule ja purista.

Täydelliset, ei rintsikoita, täysin samanlaiset, ping! Päässäni pingahti, ei siis napsahtanut. Ping oli hälytysmerkki siitä, että nyt piti olla nopea liikkeissään.

- Apua, räjähdysherkät silikonit, suojaan! karjaisin.

Näin toiminkin, eli loikkasin tuolilta, tempaisin työpöydän kulmalta tuomani paperipaketin käteeni, suojasin sillä kasvoni ja painelin ulos huoneesta. Pamautin oven perässäni kiinni ja jäin huohottamaan oven ulkopuolelle.

- Silikonit, silikoninen räjähdysvaara, huh, olet Ernesti ollut lähellä kuolemaa tänään, huohotin ääneen.
- Puuh, niin olen, mutta onneksi olen nopea, lohduttelin itseäni.
- Minähän arvasin! kuului vierestäni.
- Hanna, sinä täällä, sanoin.
- Heh, olen töissä täällä. Eksyitkö matkalla?
- Juu, kauheaan painajaiseen. Se painajainen on tissit paljaana tuolla huoneessaan, viittoilin ovea.
- Tule.

Lähdin seuraamaan tuhtia pyrstöä sydän pamppaillen. Kauheata miten lähellä kuolemaa sitä pitääkin käydä ensimmäisen työpäivän aikana. Ei ihme, että monet stressaantuvat duuneissaan. Hetken käveltyämme Hanna tiedusteli:

- Sekö ehdotteli sinulle jotain sopimatonta?
- Juu, mutta ei siinä mitään, olisin minä pannutkin, mutta sillä oli silikonit, luonnottomat tötteröt jotka voivat paukahtaa silmille. Ei kiitos!
- Ai jaa, Hannan ääni muuttui hieman. - Tuota, noin raavas mies voisi varmaan jeesata minua yhdessä hommassa.
- Sopii, haluatko, että panen sinua takaapäin kopiokoneen päällä vai ratsastatko mieluimmin jossain rauhallisemmassa paikassa?

Nainen lehahti aivan punaiseksi, eikä hän saanut toviin sanaa suustaan. Lopulta hän änkytti:

- Tu-tu-tuo tuli ky-kyl-lä aika suoraan.
- Pomo alkaa kysellä kohta, ei tässä ole paljon aikaa puhua paskaa.
- Sitten menoksi.

Hanna johdatteli minut ripeää ravia rakennuksen toiseen siipeen. Kyseessä oli U-muotoinen rakennus. Menimme yhteen toimistohuoneeseen, joka oli kyltin mukaan Hannan huone. Oven loksahdettua lukkoon, nainen pudotti housuni alas ja tarttui kiinni pelivehkeeseeni.

- Se ei pane joka pelkää kiinnijäämistä, hän totesi ja aloitti suihinoton.

Voi hitto mikä päivä, hihittelin itsekseni. Ensin minua uhkaillaan silikoneilla ja sitten villakoira ottaa suihin.

- Yksi juttu, housut pois ja tuonne tuolille istumaan, Hanna komensi.

Luulin hänen aikovan ratsastaa, mutta mitä vielä. Hän könysi ison kirjoituspöydän alle ja otti poskeen sieltä käsin. Pöydän alta kuului selitys asialle:

- Ikinä en ole ottanut oman kirjoituspöytäni alta keneltäkään suihin.
- Entä jonkun toisen?
- No, muutaman kerran.

Tovin imuteltuaan Hanna nousi ylös, pudotti hameensa, riisui sukkahousut ja pikkupöksyt ja avasi paitansa napit. Ujutin käteni rintaliiveihin ja puristelin naisen isohkoja meijereitä. Eivät tuntuneet millään tavalla kiinteiltä.

- Luomua, totesin.
- Sitä itseään, mutta aletaan hommiin, on vielä yksi palaveri iltapäivällä.

Onneksi olin varautunut kaikenlaiseen, joten minulla oli taskussani pari kumiukkoa. Rullasin toisen päälle, istuin käsinojattomaan vierastuoliin ja vedin naisen päälleni. Leveähkö takapuoli laskeutui syliini ja hetken päästä olin kohteessa. En voinut vastustaa kiusausta, vaan pullautin rinnat vapaiksi rintaliiveistä. Hyvä, että kerkesin saada nännit sormieni väliin, kun Hanna parkaisi:

- Tää lähteee!
- Mihin vittuun? huohotin perään.
- Kohti seitsemättä taivasta, uiiiiii…

No niin lähti, totesin naisen kiljahdellessa päälläni. Se vei naisesta niin mehut, että hän komensi minut hoitamaan homman loppuun takaapäin hänen pöytäänsä vasten. Näin teimme ja nousimme ylös. Asettelin naisen sopivaan asentoon ja tuuppasin hullun innolla pohjaan niin, että puolet pöydällä olleista mapeista tippuivat lattialle. Koska aikataulu oli tiukka, annoin koneen jyskyttää sellaista tahtia, että sain räjäytettyä lastin matkaan mahdollisimman nopeasti. Se riitti myös Hannalle. Polvet ja ääni täristen hän sanoi vaatteitaan pukiessaan:

- Jumalauta, tuntui että paikat halkeaa. Olinkohan minä miten äänekäs?

Mikäli omat havaintoni kliimaksin keskellä pitivät paikkaansa, niin epäilen naisen kiljunnan kuuluneen myös viereiseen siipeen ja mahdollisesti myös toisiin kerroksiin. Ei ollut minun asiani tuomita hyvää panoa, joten totesin:

- Njaa, et mitenkään erikoisemmin. Ainahan sitä naidessa ääntä lähtee, ellei ole lahnan pyynnissä.
- Kiitos.
- Jos vielä löytäisin takaisin sinne kopiokoneen luo.

Hanna saatteli minut takaisin neuvotteluhuoneen luona olevalle kopiokoneelle. Paperitukokset olivat historiaa, joten täytin koneen ja puin suojavaatteet takaisin päälleni. Tein sen juuri hetkeä ennen, kuin yrmeä Ylermi asteli tilaan.

- Nuuh, täällä haiskahtaa joku. Nuuh, vähän taitaa olla kosteutta ilmassa. Onkohan tämä tila oikein hyvä kopiokoneelle?
- Jaa, varmaan aika märät paikat jossain päin tällaista vanhaa rakennusta, totesin Hannaa vilkuillen.
- Niin, saattaahan se kosteus tihkua jostain läpi, Hanna vastasi. - Vaan te pärjäättekin kahdestaan, minun pitää nyt mennä. Kiitos ja näkemiin.
- Kiitteli minua, Ylermi hämmästeli. - Ei ole ennen kiitellyt.

En sanonut mitään, sillä hullun on parempi vaieta silloin, kun omaa paremmat lääkkeet kuin kaveri. Oloni oli kevyt pusseja ja mieltä myöten. Kyllä se pano päivässä pitää työtehon ihan erilaisena kuin jatkuva pidättäytyminen seksin iloista. Samalla hetkellä muistin, että enhän ole käynyt vielä läpi kaikkia kohteitani, joten minulle tuli kiire. Otin kartan ja suunnistin seuraavan kopiokoneen luo kärryineni. Se oli helppo nakki, kuten myös sitä seuraava. Kolmannen kohdalla meinasi tulla stoppi, sillä se oli sen silikonitissin toimiston viereisessä syvennyksessä. Piti hetki keskustella itseni kanssa, että luotanko seinärakennelmien kestämiseen silikoniräjähdyksen suhteen niin paljon, että uskallan täyttää kopiokoneen.

- Pakko, sinä olet Ernesti nyt töissä, tsemppasin itseäni.
- Niin, ja onhan täällä muitakin, lohduttelin itseäni.

Kädet täristen kävin täyttämässä kopiokoneen ja poistuin nopeasti mahdollisimman etäälle. Seuraava kopiokone oli turvallisen matkan päässä. Täyttelin sitä kaikessa rauhassa, kun kuulin askeleita takaani. En antanut asian häiritä, vaan kumarruin ottamaan lisää paperia kärryistä. Tunsin samassa käden takapuolellani ja naisen äänen sanovan:

- Kuulin vähän huhua jostain hyvästä.

Nousin ylös ja katsoin kenen kanssa olin nyt tekemisissä. Edessäni seisoi lähemmäs kuusikymppinen nainen, jolla oli hiukset tiukalla nutturalla ja todella paksusankaiset silmälasipokat.

- Saako vielä koittaa?

Sen enempää vastausta kuuntelematta, nainen tarrasi uudelleen kiinni takapuolestani ja puristeli sitä kuin yli-ikäistä finniä. Luisevat kädet satuttivat minua, mutta purin hammasta. Lopulta nainen sanoi:

- Kyllä se Hanna oli oikeassa, aika hyvälaatuiset kertakäyttöhaalarit. Mistä nämä on hankittu?
- Paperitukusta.
- Hyväthän nämä ovat, mutta en minä nyt sentään kiljuisi sen vuoksi ääneen montaa kertaa peräkkäin. Välillä tuntuu siltä, ettei Hannalla ole kaikki kotona. No, kiitos esittelystä ja hyvää työpäivän jatkoa.
- Kiitti hei, huiskautin kättäni.

Voi kiesus, vähänkö outo työpaikka, ajattelin hivellessäni kipeää takapuoltani. Pitikö sitä perkele puristella pihtisormilla kuin viimeistä päivää. Tein hommani loppuun ja etsiydyin viimeisen kopiokoneen luo, jonka luona oli aikaisemmin ollut jonoa. Siellä oli nyt vain yksi nuori dooris takapuoli pitkällä tutkimassa paperisäiliötä. Kävelin hänen taakseen ja sanoin:

- Minulta löytyisi pulmaanne täytettä.

Neito pomppasi ylös, katsoi minua ja vastasi:

- Minä, tuota … paperit loppu.
- Ei mitään hätää, Ernesti pelastaa päiväsi.
- No tuskin, mutta saanpahan ainakin tulosteet ulos.
- Isompiakin huolia? kyselin papereita ladatessani.
- Pomo niminen narttu tuli nakittamaan jonkun ihan ihme homman. Minun pitää muka selvittää voivatko silikoni-implantit räjähtää. Siis ihan ihme homma, eihän se kuulu minulle eikä tälle koko virastolle. Siis ihan kilipää koko ämmä, muutakin hommaa olisi ihan tarpeeksi.
- Ahaa, no tuossa asiassa en voi auttaa, varmaan jotenkin sairas ihminen.
- No on se, kannattaa pysyä kaukana jos vaan voi.

Nyökyttelin päätäni, olin asiasta täysin samaa mieltä. Luojan kiitos, oma urakkani oli ohi. Palailin takaisin ensimmäisten kopiokoneiden luo, sinne mistä vahtimestari lupasi noutaa meidät. Täällä ei ollut missään pikku keittiötä, jossa olisin voinut odotella, mutta löysin yhden tuolin kopiokoneiden luota. Istahdin sille lepäämään. Levätä kannatti aina, oli sitten pillereiden vaikutuksen alainen tai ei. Näin olivat vanhemmat hullut minua suljetulla opastaneet.

- Näin, näin niitä muistoja tulee pikkuhiljaa mieleen, ilahduin ääneen positiivisista muistoistani.
- Ja munakin toimii ilman ongelmia, keksin lisää positiivista sanottavaa itselleni.

Vaivuin lopulta kevyeen nirvanaan, vailla tajua siitä kuka olin ja missä olin. Havahduin kun minua ravisteltiin olkapäästä.

- Äiti, en minä vielä halua nousta, koulu alkaa vasta myöhemmin.
- Ernesti, minä tässä, Hanna.

Avasin silmäni ja totta tosiaan, Hanna seisoi hymyilevänä edessäni.

- Tässä käyntikorttini, jos tulee vaikka asiaa näille kulmille.
- Kiitos, panen ihan mielelläni uudelleenkin.
- Pitää mennä, heippa!

Kerkesin heitellä puhelimessani olevalla koripallopelillä pitkän tovin, ennen kuin Ylermi saapui paikalle. Kääpä totesi naama happamana:

- Piti sinunkin jälkiä korjailla. Yksin olisin suoriutunut tästäkin päivästä nopeammin.

Minun jälkiäni, mietin kuumeisesti. Mihinkähän se kortsu oli joutunut, ei kait Ylermi ollut joutunut viemään sitä roskiin? Vai oliko vanha kääpä joutunut antautumaan silikonien vietäväksi ja hoitamaan homman minun puolestani?

- Yhden kopiokoneen paperikasetti ei ollut napsahtanut kunnolla kiinni.
- Traagista, taidankin vetää ranteet auki saman tien, murahdin takaisin.
- Työ tekijäänsä opettaa, mutta vain jos on huolellinen, Ylermi jatkoi murraamistaan.

Meinasin kuitata takaisin, mutta samalla hikoileva sika asteli paikalle ja sanoi:

- Kävin jo aikaisemmin, mutta tuo nukkui, eikä toista herraa näkynyt missään.
- Nukkui, kuka? Ylermi kivahti.
- Tuo, hikisika osoitteli minua.
- Ei hyvää päivää, töissä ei todellakaan nukuta, Ylermi ärisi.

Ja mitä väliä, ajattelin mielessäni. Meinasin sanoa, etten sentään pasko housuihini kuten eräät, mutta olin hiljaa. Kyllä se sitten viimeistään illalla kotona selviää miltä takapuoli on näyttänyt. Toivottavasti vaihtaa huomiseksi puhtaat haalarit ja istuu samaan patukkaan uudelleen.

- Ajan sinut nyt Mikkolaan, Ylermi sanoi autossa.
- Milloin se toinen harjoittelupäivä olikaan?
- Ei koskaan jos se olisi minusta kiinni. Vaan kun ei ole, niin torstaiaamuna nähdään. Odotan torstailta huomattavasti parempaa panosta työhön mitä tänään. Tämän päivän perusteella Psykolle kirjoittamani raportti ei tule olemaan kovin hyvä.

Samassa muistin, että minähän joutuisin myös itse tekemään itseisarvion tästä työharjoittelusta ja Ylermistä. Hehehee, paskahousu saa kuulla kunniansa sitä kautta, hekottelin mielessäni. Minua kyllä vähän vaivasi sellainen seikka, että kerronko esimerkiksi suihinotosta ihan oikeilla termeillä, vai mainitsenko hienovaraisesti, että Hanna otti hellään yläkerran huomaansa minun alakerran juttuni tai, että kiristin pulttiani useamman kerran Hannan mutteriin.


© Rauno Vääräniemi