www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

17.5.2017

226. Ensimmäinen työkeikka

TIISTAI 16.12.

Lähdin kiskomaan vetokärryjä kohti ensimmäisen käyntipaikkamme ulko-ovea. Kyseessä oli toimistorakennus. Firman nimi oli niin hepreaa, että ihan hyvin saattoivat olla kiinan kielen kääntäjiä tai siansaksan puhujia, ihan sama. Marssimme peräkanaa infopisteeseen, jossa meidät otti vastaan pitkähiuksinen blondi. Ylermi ilmoitti infon naiselle:

- Kopsu-veljekset, Ylermi Kopsu ja harjoittelija Ernesti Kilari.
- Pieni hetki, Ruiskukka tulee kohta, neitonen vastasi.

Sain pidellä itseäni, etten mennyt kuiskaamaan kauniille naiselle, että minultakin tulisi ihan kohta, jos saisimme olla hetken kahdestaan. Piru vie, että töiden takia ihmisen täytyy olla jäykkä, puhisin itsekseni ja yritin hymyillä. Infon neitonen katseli minua ja tiedusteli yllättäen:

- Sattuuko, onko kovatkin kivut?
- Häh, täh, mitä, kenellä? kääntelin päätäni puolelta toiselle.
- Sinulla, ilmeesi on jotenkin kärsivä.

Olin jo ajatuksissani pyytämässä päästä johonkin vaakatasoon ja neitosta makaamaan päälleni, että rauhoittuisin työperäisestä stressistäni, kun paikalle asteli vanhempi konttoripäärynä ruskeat hiukset nutturalla. Nainen oli sen näköinen, kun olisi aamulla nielaissut kirjoituskoneen ja nyt kärsisi vaikeasta ummetuksesta. Ja tuon nimi oli sitten Ruiskukka, voi ristus noita lasten nimeämisiä.

- Ahaa, uusi mies, nainen asteli eteeni ja ojensi kätensä. - Olen Ruiskukka Krutszöch.
- Ernesti Kilari, ilman ulkomaan aakkosia.
- Seuratkaa, aika on rahaa.

Krutsröhrin, vai mikä piru se nainen olikaan, meni edeltä ja Ylermi käveli perässä. Minä lähetin lentosuukon infon naiselle ja seurasin jäykkääkin jäykempää kaksikkoa turvallisen välimatkan päässä. Ajoimme ensin hissillä kolmanteen kerrokseen ja menimme pitkiä käytäviä ties minne. Periltä löytyi useampia kopiokoneita. Olin juuri lähestymässä yhtä kopiokonetta, jota oli käyttämässä nuorehko nainen, kun Ylermi astui eteeni:

- Täytämme kopiokoneita, emme niiden käyttäjiä.
- Minä semmoisesta mitään tiedä, kopiokoneethan tässä minulla mielessä.
- Otat nuo vapaat ensin käsittelyysi.
- Vilkaisin vähän matkan päässä olevia avokonttorissa työskenteleviä naisia ja mietin, että mistähän näin kaukaa tietää kuka on vapaa ja kuka ei.
- Nuo kopiokoneet, Ylermi kivahti, ikään kuin olisi arvannut ajatukseni.

Vedin kaljarattaat papereineen kopiokoneiden luo ja aloin täyttää niitä. Eipä siinä hommassa tarvinnut kovin lukenut olla, sillä paperilaatu luki paperisäiliössä isolla. Oma osuuteni oli nopeasti tehty. Ylermi sen sijaan tuntui tuhlaavan aikaa vaikka kuinka. Mies tutki koneiden raporttejakin kuin olisi etsinyt murhaajan dna-näytettä. Ruispiru, vai mikä kukka sekään nyt oli ollut, oli kadonnut paikalta.

- Voinko auttaa? kysyin pomolta.
- Et, tämä on minun vastuullani. Odotat lähettyvillä.
- Ok, kohautin valkoisia hartioitani.

Kävelin vähän matkaa käytävää pitkin ja tulin pieneen keittiöön. Vatsani kurni, joten päätin vilkaista jääkaappiin. Siellä oli maidon lisäksi vain jugurttipurkki. Ihme porukkaa, ei mitään tuhdimpaa. Raotin varovasti jugurttipurkin kantta ja ujutin sormeni sinne. Nuolaisin sen jälkeen sormeani ja toistin tuon vielä pari kertaa. Olin juuri sulkemassa jääkaappia, kun Ruiskukka sanoi takanani:

- Hyvä kun löysin sinut.

Päätin heti kieltää kaiken. Purkin kansi on varmaan vaurioitunut kuljetuksessa ja katsoin jääkaappiin vain sen takia, että valon toimiminen kiinnosti. Siis ihan teknisessä mielessä. Käännyin katsomaan naista ja odotin jatkoa.

- Tuosta Ylermistä pitäisi puhua. Sinähän olet firman henkilökuntaa.
- Joo, toki.
- Raukalla alkaa olla jo pidätysongelmia. Hän ei ole tietenkään myöntänyt sitä tai kertonut siitä, eihän?
- Ei, ei se sitä tulisi koskaan myöntämäänkään, pyörittelin päätäni.
- He voisivat jo pikkuhiljaa palkata nuorempaa porukkaa töihin, siis ihan vakituisesti tai jopa myydä firmansa nuoremmille.
- Hyvä idea, pitääkin ottaa puheeksi.
- Hienoa, me varmaan tapaamme vielä … monta kertaa.

Pyörähtäessään ympäri, Ruiskukka hipaisi kädellään takapuoltani ja lähti epävireisesti vihellellen kohti kopiokoneita. Järkytyin syvästi, niin syvästi, että käteni hakeutui uudelleen jugurttipurkille ja hörppäsin sen tyhjäksi. Jätin tyhjän purkin jääkaappiin, sillä enhän minä nyt mikään purkkivaras ole. Jos vähän sisältöä nautin, niin ei se minusta täyttä rosvoa tee ja jäihän siihen purkin reunoille vielä jotain.

- Ei, ei, ei, enhän minä voi panna sellaista naista jonka nimi ei edes taivu suussani, panikoin ääneen päätäni pidellen.

Kauheaa, jos joku kysyy, että kenen mekkoon sitä melaa on uitettu viimeksi. Mitä minä vastaan, niin mitä? Jos vastaan jotain epäselvää krutskrötsiä, niin luulevat minun naineen yksinäni pienellä pililläni tsekkiläistä olutpulloa.

Tähän paikkaan alkoi liittyä jo niin pahoja muistoja, että kipitin nopeasti takaisin kopiokoneiden luokse. Ehkä työn näkeminen saa minut taas palamaan raiteilleni. Ruiskukka oli keskustelemassa Ylermin kanssa, joka oli viimeisen koneen kimpussa.

- Meillä on vielä toinen käyntipaikka tässä rakennuksessa, Ylermi ilmoitti.

Ruiskukka lähti johdattelemaan meitä eteenpäin. Ajoimme ensin hissillä kaksi kerrosta ylöspäin ja sitten täysin samanlaiseen kopiokonekeskittymään. Se oli niin samannäköinen, että olin ihan varma meidän palanneen äskeiseen paikkaan. Sitä se ei kuitenkaan ollut, sillä kopiokoneisiin meni enemmän paperia ja jouduin lataamaan jopa A3-paperia kahteen koneeseen. Saatuani oman hommani tehtyä, lähdin katsomaan oliko täällä samanlainen pieni keittiö. Sellainen löytyi samasta kohtaa, kuten myös jääkaappi. Avasin jääkaapin ja kas, siellä oli tasan samanlainen jugurtti. En malttanut itselleni mitään, vaan raotin kantta ja otin pari sormellista maistiaisiksi. En tyhjentänyt koko purkkia, sillä tuska alkoi täyttää pääkoppaani. Aloin parkua ääneen:

- Apua, päiväni jugurttimurmelina on saanut minut otteeseensa. En näe enää koskaan mitään muuta kuin kopiokoneita ja saan syödä vain sormijugurttia kannen välistä, eih!

Voi tätä duunarin tuskaa, joka puristi päätäni ja aiheutti silmissäni kipunointia ja korvissani kohinaa. Istahdin pää painuksissa keittiön pienen ruokapöydän ääreen.

- Moi, sinä täällä, kuului yläpuoleltani.

Vilkaisin ylös ja siinä seisoi blondi infotyttö koko komeudessaan. Neito oli pukeutunut tyylikkääseen mustaan jakkupukuun, joka toi pitkät vaaleat hiukset hyvin esille. Pitkäsäärisellä neidolla oli jalassaan mustat korkokengät. Nätin näköinen ja hyvin maalattu, mutta aika tarkasti höylätty runko, tein pikaiset havainnot hänestä.

- Juu, täällähän minä istuskelen. Odottelen, että pomo saa hommat tehtyä ja lähdemme sitten jatkamaan matkaa.
- Syön nopsaan jugurttini, kait maltat sen aikaa istua seuranani?
- Toki.

Neitonen asteli jääkaapin eteen, pyllisti söpösti, otti jugurttipurkin käteensä ja kivahti:

- Mitä vittua taas, joku saatanan pässi on avannut jugurttipurkkini!
- Älä, oho! hämmästelin tilannetta.
- Täällä ei todellakaan säily enää mikään. Kävin juuri alakerran kahviossa ja siellä joku oli vedellyt koko jugurttipurkin tyhjäksi. Eikö nuo ylipainoiset elintasovosut tajua, että ei kosketa toisten eväisiin?
- Varmaan joillekin aika vaikeaa tuollainen, että jättäisi koskematta toisten ruokiin.
- No niin on, mutta kyllähän se sitten näkyykin perseen koossa. Useimmat kun valtamerilaivoja leveydestä mitaten, voi kilin vittu, etten paremmin sano.

Nyt minua harmitti, että se suklaapatukka oli pomoni haalareissa. Olisin voinut tarjota lohdutukseksi suklaata. Olin kuullut lohtusuklaan auttavan. Voisin toki yrittää tarjota myös munaa, mutta epäilin senkin olevan Ylermin sääntöjen vastaista.

- Elätkö pelkällä jugurtilla? utelin naiselta.
- Tänään kyllä. Lähden kohta treenaamaan, niin ei voi syödä oikein mitään.
- Mitä treenaat?
- Tankotanssia.

Eikä, ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Miksi minun kohdalleni sattuu tankotanssija silloin kun olen itse töissä vanhan viitapirun kanssa.

- Entä sinä, urheiletko?
- Kyllä, tottahan toki, vastasin sen enempiä miettimättä.
- Ai jaa, mitä lajia?
- Kannan … tuota, parrua.
- Aah, enpäs ole kuullutkaan. Kuulostaa aika raskaalta, mutta onhan sinulla noita raameja.
- Nooh, olen harjoitellut koko pienen ikäni, virnistin takaisin.
- Oi ei, nyt pitää mennä vielä tunniksi infoon. Kiitos mukavasta juttuseurasta.

Neitonen heippasi ja häippäsi ihan yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Poistuin itsekin rikospaikalta Ylermin ylevään seuraan. Pomoni oli saanut hommansa tehtyä ja selaili kopioraportteja. Ihmettelin mokomaa tärkeyttä. Ylermi kertoi, että firman taloushallinto haluaa tietää, että paljonko koneilla on otettu kopioita. Kyse on kuulemma rahasta.

- On se kumma, että persaukisten pitää alkaa leikkiä firmoilla, ei muka varaa kopioihin, tuhahdin asialle.
- Itselläsi taitaisi olla aika pian löysät housuissa, mikäli alkaisit pyörittää omaa firmaa, Ylermi hörähti.

Hyvä, etten pudonnut niille sijoilleni miehen ruskeaa takapuolta katsoessani. Sain soperrettua kuitenkin kysymyksen ilman täydellistä repeämistä:

- Kakkaako tarkoitat?
- Sitä juuri, paskat housuun, hehehee.

Kuinka ollakaan, juuri tämän viimeisen kommentin kerkesi kuulemaan myös Ruiskukka kruntskrönt, tai jotain sinne päin. Nainen vilkaisi minua ja pyöritteli päätään säälivän näköisenä. Onneksi ei sentään ottanut asiaa puheeksi, vaan johdatteli meidät hissille ja ala-aulan läpi ulko-ovelle. Heiluttelin infon doorikselle kättäni ja sain takaisin huiskutukset. Kiva norja nainen, jolle olisin kyllä ilomielin antanut tankotanssitunnin tai pari tai vaikka koko tankotanssiyön oman tankoni ympärillä.

Laitoin kärryt ja loput kopiopaperit auton tavaratilaan ja nousin kyytiin. Ylermi mapitti juuri tulostamiaan raportteja. Kaikesta näki, että tuo vanha kääpä oli raporttimies ja pilkuntarkka nipottaja. Suklaapatukka mielessä minun oli pakko tiedustella oman totaalisen repeämisen uhalla:

- Oletko koskaan aiheuttanut pahennusta missään?
- En, tai olen, mutta se oli ennen kuin kotiuduin suljetulta ja aloitimme velipojan kanssa tämän kopiokonefirman. Psykon mukaan minä ja veljeni olemme hänen potilaistaan parhaiten pärjänneet.
- Tekisikö mielesi joskus repäistä? Siis tehdä jotain ihan outoa, kulkea vaikka suklaapatukka hanurissa yleisellä paikalla ja kysellä haluaisiko joku nuolaista sitä?
- Ei, minulla ei ole aikaa eikä halua harrastaa mitään suklaapatukkajuttuja. Suhtaudun elämääni nykyisin sen ansaitsemalla vakavuudella.

Pyh, sanon minä, ajattelin mielessäni. Elämään pitää suhtautua ihan niin kevyesti kuin se on mahdollista. Sitruunankin voi syödä hymyillen, jos ottaa oikean asenteen. Onneksi päivä ei ollut vielä ohitse, joten Ylermi pääsisi näyttämään vielä muuallakin ruskeaa takapuoltaan. Todennäköisesti ruskea läntti vain leviäisi ja leviäisi kun mies istahtaisi uudelleen patukan päälle.

- Minne seuraavaksi?
- Käyn kioskilta veikkauksen, Ylermi murahti.
- Kävit jo, hämmästelin.
- Käyn toisen.

Ajoimme kioskin eteen, ja Ylermi ilmoitti hakevansa toisen veikkauksen. Minun tulisi pysytellä autossa, koska hän jätti auton käyntiin. Katselin sillä välin kuskin penkillä olevaa suklaapatukkaa, se oli todella littana. Ei patukka tiennyt tehtaalta lähtiessään, että mihin väliin joutuisi, raukka. Minun tuli sääli sitä. Olisihan se ollut patukallekin parempi, jos se olisi joutunut ahnaiden naishuulien väliin imettäväksi, nuoltavaksi ja lopulta purtavaksi. Oma nälkäni sen kun kasvoi, mutta eihän meillä ollut mitään taukoja. Ylermillä kesti yllättävän pitkään, mutta lopulta hän palasi kahvilta tuoksahtaen ja sokerimuruja molemmissa suupielissään. Jätkä taisi olla oikea sokeriaddikti.

- Oliko jonoa? utelin.
- Veikkauksessa ruuhkaa.
- Ei mitään kahvitaukoa olisi tiedossa, alkaisi vähän hiukoa?
- Työt eivät taukoilemalla etene, eikä meidän firmassa siedetä vätysteleviä työntekijöitä. Olet täällä vain tohtori Psykon pyynnöstä. Yleensä palkkaamme harjoittelijoita muualta kuin potilaiden joukosta.
- Mistä, ruumishuoneeltako, kun ei kerran ruokataukoja ole?
- Mrr, oppilaitoksista.
- Kas kun ei päiväkodista. Sen ikäiselle voisi laittaa tikkarin suuhun ja sanoa, että siinä on päivän palkka ja lounas samassa tikussa.

Ylermi nuoli sokerimuruja suupielistään ja lähti sompailemaan seuraavaan käyntipaikkaamme. Emme keskustelleet matkan aikana enää yhtään mistään. Yritin miettiä matkan aikana, että mitä hyvää sanottavaa minulla voisi olla hänelle. En keksinyt muuta, kuin hyvä+sti, mikä oli mielestäni jo todella hyvin sanottu.

- Ollaan perillä, ja muista käyttäytyä kunnolla, Ylermi heristi etusormeaan.
- Vaivaako sitä sormea joku? Oletko jättänyt sen joskus kopiokoneen väliin?
- En ole!


© Rauno Vääräniemi