www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

10.5.2017

225. Työmatka

TIISTAI 16.12.

Kello alkoi olla jo niin paljon, että minulla oli pakko lähteä kohti työharjoittelua. Kaatelin juomattomat kahvit lavuaariin, tempaisin ulkovaatteet päälleni ja laitoin OMO-pannumyssypipon päähäni. Vitutti koko harjoittelu sen verran rankasti, että päätin olla harjoittelussakin kummallinen OMO-mies. Astuessani rappuun ja sulkiessani asunnon ovea, totesin siinä olevan kaksi turvalukkoa.

- Vitsi, mä olen tuplaturvallinen mies, ihastelin lukkoja.

Kaiken lisäksi niihin kävi sama avain mitä normaalilukkoon, joten minun ei tarvinnut kantaa mukanani taskuja ja hermoja repivää perinteistä turvalukon avainta.

- Kylläpäs tuli turvallinen olo, taputtelin asuntoni ovea.
- Huva huomenta naappuri, kuului takaani.

Pyörähdin ympäri ja huomasin rapussa saman pienen aasialaisen naisen, joka oli eilen ihmetellyt kusen satamista. Mustatukkainen nainen oli todella kaunis ja siro. Hymyillen hän esittäytyi:

- Olen Piu Liu, asun tuossa.

Hän osoitteli kerroksen toista kaksiota. Minä puolestani katselin naista, jolla ei ollut varmaan grammaakaan laardia missään. Nainen oli aika jäntevän oloinen, joten päättelin hänen olevan jonkin tason urheilija tai ainakin kova treenaamaan salilla. Lisäksi hänellä oli jalassaan tiukat mustat urheilutrikoot.

- Kuka sinä olet? Piu Liu keskeytti mietteeni.
- Yksi iso naapurin mulkku … siis Ernesti, heilautin kättäni.
- Aah, Ernesti, hauska tavata sinut.
- Urheiletko? Upea kroppa sinulla, menin suoraan itseäni kiinnostavaan asiaan.

Minusta asioita oli ihan turha kierrellä, jos niitä saattoi kysellä suoraan. Jos panetti, niin aina voi mennä kysymään, että annatko rönttöstä. Mikäli taas tuli mieleen, että joku saattaa olla täysin mulkku, niin voihan sitä kysyä, että kuinka iso elin kyseinen kohde omasta mielestään on. Tyrmäyskin on vastaus, oli yksi hintelä hullu aikoinaan toitottanut suljetulla. Oli omien laskujensa mukaan tullut tyrmätyksi erinäisissä tilanteissa kuutisensataa kertaa. Onneksi omat raamini ovat isommat ja hullun tuurini parempaa.

- Ei minä urheile, minä hieroja.
- Aa, niska, selkä ja sitä rataa.
- Nou, nou, nou, Piu Liu pyöritteli päätään. - Mulkkuja, minä cock massage -hieroja.
- Siis fuki, fuki?
- Vain erikoistapaus ja vahinko ottaa sisään. Minä taitava hieroja, ei prostituutio.
- Minulla aika usein yksi iso kovettuma alapäässä, osoitin jalkoväliäni.
- Minä hoidan, varaa aika, tässä kortti.

Sain Piu Liulta käyntikortin, jossa oli naisen nimen lisäksi vain puhelinnumero ja joku mustavalkoinen kuva, mistä en ottanut oikein mitään selvää. Samassa Piu Liu oli jo ulko-ovella. Painelin itsekin perässä, sillä minulla ei ollut enää paljon aikaa hukattavissa. Muuten olisi ollut ihan sama, vaikka olisin mennyt päivän tai kaksi myöhässä, mutta kunnioitin sekä tohtori Psykoa että äitiäni. Kävelin Mersulleni ja kiersin sen sekä myötä- että vastapäivään. Ollessani kuljettajan oven kohdalla, metsän pimeydessä syttyi kirkas valo, joka häikäisi minut täysin. Olin ihan varma, että poliisin susihukka-osasto on hyökännyt kimppuuni, joten nostin kädet pääni päälle ja huusin:

- Antaudun, mutta en tunnusta mitään, en koskaan, enkä missään tilanteessa!

Samassa valoteho vaimeni ja valon takaa kuului:

- Se olen minä, Jasper Näärtämö, otsalamppu- ja pimeäurheilija. Enkö ollutkin hyvin piilossa? Ei minua niin vain nähdäkään kotimetsässä. Kävin pimeällä sauvakävelyllä, kuusitoista kilometriä pitkin metsiä. Jalat ja nenä on verillä, mutta ei haittaa, urheilija ei tervettä päivää näe.

Olin ihan sokea, perkeleen valopää, kihisin kiukusta. Otsalampun valoteho oli piirtynyt niin tiukasti näköelimiini, että pelkäsin näkeväni tästä eteenpäin vain ikuisen valkeuden. Miten saisin edes nukutuksi jatkossa, kun päässäni on pitkät päällä yötä päivää?

Ensimmäinen ajatus oli tempaista naapurin japsipaska Corollasta konepelti irti ja muotoilla se herra pimeäurheilijan pään ja otsalampun mukaisesti. Sitten tajusin, että minullahan sitä valovoimaa vasta onkin, ei Mersusta suotta pyydetty sellaisia hintoja, että se jää tavalliselta köyhältä pelkäksi märäksi päiväuneksi. Loikkasin autoon, täräytin sen tulille ja pistin kaikki valot päälle mitä sain. Metsä ja pimeäurheilija kylpivät nyt täydessä valaistuksessa. Autoni valoteho ylitti otsalampun valotehon todella voimakkaasti, joten kykenin taas näkemään. Sanoin otsalamppumiehelle:

- Laittaisit edes valot päälle, etkä polttelisi pelkkää kynttilää, vai oletko niin pihi, ettet raaski ostaa parempia valoja?
- Minä urheilen. Valoni ovat parasta mitä otsaan saa, Jasper vastasi.

Kiirehän tässä näytti tulevan, joten jätin hullun pimeäurheilijan höpöttelemään lukseistaan yksinään ja laitoin vaihdevalitsimen R-asentoon. Peruutin ensin pois ruudusta ja kaahasin pois pihalta pikkukivet talon seinään ropisten. Olin jo eilen katsonut reitin tapaamispaikalle, joten osasin mennä sinne ilman navigaattoria. Ohittelin törkeästi kaikenlaisia työmatkanysviä, jotka ajoivat hitaasti säästääkseen bensakuluissa. Vedin Shellillä auton suoraan lipan alle, sillä muualla pihassa oli rajoitettu pysäköintiaika. Tässä sitä ei ollut, joten siinä oli hyvä paikka autolleni.

Parkkipaikalla seisoi vanha valkoinen Transportteri. Kävelin apparin puolelle, avasin oven ja nousin kyytiin. Hytissä istui arviolta kuusikymppinen äijänkäppänä valkoiset suojavaatteet päällään.

- Oho, väärä kyyti, totesin ja loikkasin ulos.

Huh hitto, olinkin vahingossa istuutunut jonkun hyönteismyrkyttäjän tai rikospaikkatutkijan autoon. En halunnut olla tekemisissä kummankaan ammattiryhmän kanssa. Ulkona katseeni osui pakun kylkeen, siinä luki Kopsu-veljekset ja alla oli firman puhelinnumero. Nousin takaisin autoon ja esittäydyin:

- Kilari, Ernesti Kilari, lupa täyttää kopiokoneita.
- Tunnet siis Pontin Jaskan, vanha mies hymyili.
- Kuin niin?
- Jaska esittelee itsensä aina noin. Minä olen Ylermi Kopsu, veljeksistä vanhin. Opastan sinua tänään. Ennen kuin jatkamme, puet itsesi suojavaatteisiin, ne ovat tässä keskipenkillä.

Sain käteeni valkoiset kertakäyttöhaalarit, valkoisen kertakäyttömyssyn, valkoiset puuvillaiset sormikkaat ja sinisen kenkien suojapussit. Laskeuduin auton vierelle pukemaan niitä päälleni.

- Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden, kajautin mahtipontisesti ilmoille.
- Ja mitähän sontaa tuo nyt oli? Ylermi katsoi minua kuin purkin viimeistä piristävää.
- Isänmaallisuutta.
- Valkoiset kenkien suojat olivat loppu, eikä aiheesta keskustella tämän jälkeen millään foorumilla. Meidän värimme on pelkästään valkoinen, tuo jumalainen kopiopaperin väri. Tuliko tämä selväksi heti vai pitääkö se tatuoida perseeseen?

Johan oli kipakka äijänkäppyrä, ajattelin sovitellessani valkoista myssyä OMO-piponi päälle. Mieleeni tuli, että tuo kääpä pitäisi antaa vanhojen sotaveteraanien haltuun, joille olisi annettu täriseviin käsiin ladatut aseet. Nämä maamme itsenäisyyden taistelleet vanhat herrat voisivat opettaa mitä sininen ja valkoinen merkitsee, eli merkitseekö se enemmän mitä joku perkeleen kopiopaperi? No, hullulle ei soitellut poskea edes toinen hullu ilman kostoa, joten eivätköhän ne tilit tule tasatuksi vielä tässä harjoittelun lomassa, hihittelin itsekseni. Sekään ei jäänyt herra Kopsulta huomaamatta.

- Meidän firmassa ei sitten suvaita mitään helvetin hihittelijöitä. Työ kopiopapereiden kanssa on vakavaa ja puhdashenkistä, eikä siihen sovi mikään sairas hihittely. Me emme hihittele, emmekä huoraa kierrätysmateriaaleilla, meille kelpaa vain alkuperäinen ja paras.
- Ai sen takia tällainen vanha Klonkkari autona. Parasta mitä teidän tienesteillä saa, vai?

En saanut mitään vastausta autoasiaan, vaan pelkän murahduksen nousta takaisin kyytiin ja lukea matkan aikana harjoittelun perusohjeistus, joka oli peräti kymmen sivun mittainen. Olin nukahtaa jo ensimmäisen sivun puolessa välin. Joko teksti oli todella kuivaa tai sitten hermojeni hallinta oli palautunut normaalille tasolle.

- Meillä on tänään kaksi paikkaa käytävänä. Odotan riuskoja otteita ja nuhteetonta käyttäytymistä, Ylermi paasasi.
- Koska syödään? utelin itseäni kiinnostavaa asiaa.
- Omalla ajalla, sitten joskus. Me emme suttaa työhaalareitamme ketsupilla, sinapilla tai millään muullakaan ruoka-aineella.

Ei siis lounasta, nyt alkoi vituttaa jo enemmän kuin sitä pientä jäistä käpyä nakertavaa otusta, joka ei ollut karhu. Sitten muistin takkini povarissa olevan suklaapatukan. Minullahan on siis syömistä. Toisaalta, keksin samalla suklaapatukalle toisen käyttötarkoituksen. Mietin juuri suunnitelmani käytännön toteutusta, kun jäärä kuskini kurvasi kioskin pihalle. Hän jätti auton käyntiin ja ilmoitti:

- Käyn veikkauksen, ollaan velipojan kanssa veikkauskimpassa.
- Asutteko myös yhdessä?
- En kommentoi yksityiselämääni.

Ylermi katosi sisälle kioskin ovesta ja minä pistin toimeksi. Kaivoin povarista suklaapatukan, kuorin sen ja sujautin kuljettajan penkille. Onneksi vanhassa Klonkkarin raadossa oli syystä tai toisesta ruskeat istuinpäällyset. Rypytin vähän kuskin istuinosan päällystä, joten suklaapatukka jäi lähes huomaamattomaksi. Jos jäisin kiinni, niin kieltäisin kaiken. Mistä hitosta minä tiedän kuka autossa on syönyt suklaata, olenhan vasta ensimmäistä kertaa auton kyydissä. Tällähän voi ajaa myös joku löllö laardipylly, joka vetää kilon suklaapatukoita työpäivän aikana, jos kerran lounaat ovat kiellettyjä. Hetken päästä Ylermi palasi sokerinmuruja suupielessään ja kahvilta tuoksahtaen.

- Entä kahvitauot, milloin pidetään kahvitauko? utelin pomoltani.
- Sekään ei käy, kahvitahra tällaisessa valkoisessa työasusteessa on täysin poissuljettu.
- Juon pillillä.
- Ei, pilleistä tipahtaa aina se viimeinen tippa haalareille.
- Kusetko myös kengillesi?
- Mrrr, en vastaa henkilökohtaisiin kysymyksiin.
- Entä sukillesi, silloin kun olet ilman kenkiä?

Kusikeskustelu loppui siihen. Ihme kurppa, kun ei kestänyt keskustella yhtään mistään. Jätkä taisi olla suljetulla koko ajan patteriin teipattuna, kun kävi heti lämpöisenä, kun jotain kysyi. Liika patterin lämpö saa ihmisestä kuumakallen, näin olin oppinut suljetulla ollessani. Sen takia minullakin oli makuuhuoneessa patteri pois päältä.

- Hyvät penkit tässä autossa, hieroin vähän takapuolta omaan penkkiini.
- Niin on, ostin vasta uudet päällyset, Ylermi totesi ja hieroi samalla omaa takapuoltaan paremmin penkkiin.

Minulla oli todella vaikeata pidätellä itseäni. Hullu kun ei halua pidätellä asioita sisällään. Yritin keksiä kaikenlaisia ikäviä asioita ajateltavaksi, etten olisi miettinyt Ylermin paskanruskeata takapuolta. Hitto kun olisin joku salainen agentti, jolla olisi laitteet kuvata muiden reaktiot, niin saisin myös jatkossa nauraa räkättää ihan sikana. Mikään ei ole sen nautinnollisempaa huumoria, kun kusipää nolaamassa itseään ruskealla perseellä.

- Tässä on meidän ensimmäinen käyntipaikka. Kymmenen kopiokonetta, kaikkiin täytetään niin A4 kuin A3 -paperit. Lisäksi vaihdetaan väri- ja hukkavärisäiliöt, mikäli niille on tarvetta. Myös raportti otetaan jokaisesta koneesta ja testataan toiminta niin printterin kuin skannerinkin osalta. Sinä kannat ja täytät paperivajeet, minä teen teknisen työn ja keskustelen firman edustajien kanssa. Onko tämä ymmärretty?
- Kuka avaa ovet?

Ylermi mulkaisi sillä tavalla suuntaani, että joutuisin nähtävästi avaamaan myös ovet. Tämä työnteko alkoi tympiä, aloin olla stressaantunut jo tässä kohtaa työuraani. Entä jos polttaisin loppuun palaneena koko pakettiauton paperilastin? Onneksi käsissäni oli puuvillasormikkaat ja Ylermillä oli komea suklaaperse. Se nostatti hieman mieltäni. Otin auton takaosasta Ylermin neuvojen mukaan kymmenen pakettia A4-papereita ja kolme pakettia A3-papereita pieniin vetokärryihin. Niistä minulle tuli mieleen Tallinnan-laivat. Minun oli ihan pakko udella herra suklaatahralta asiaa:

- Oletteko koviakin juoppoja broidisi kanssa?
- En keskustele henkilökohtaisuuksistani.
- No puhutaan sitten vain veljestäsi. Kaataako se kaksin käsin?
- Enkä veljestäni.


© Rauno Vääräniemi