www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

19.4.2017

222. Deitti

MAANANTAI 15.12.

Neljännen oluen kohdalla minua alkoi hymyilyttää. Pidin siitä, joten hain toiset neljä tölkkiä jääkaapista. Olutta lipittäessäni mietiskelin menneitä, siis kelasin lähinnä tyhjää monessa asiassa. Minut oli nyt viskattu johonkin aika tuntemattomaan, mutta jotenkin minusta tuntui siltä, ettei se ollut ensimmäinen kerta, tuskin viimeinenkään. Kansiossa tohtori Psykon osuudessa oli kerrottu, että en välttämättä tule koskaan muistamaan kaikkea menneisyydestäni, tai sitten muistan jossain vaiheessa sen liiankin hyvin. Tohtori oli kirjoittanut, että hän on nähnyt työssään erittäin paljon kaikenlaista, mutta vain yhden Ernestin.

- Helvetin kusihätä, ähkäisin tajutessani kaljan tulevan läpi.

Singahdin vessaan, tempaisin pytyn kannen auki ja vehkeen käteeni. Huokaisin jo helpotuksesta, kun kipeä asia iski suoraan otsalohkooni.

- Mitä, ei tipan tippaa?

Heiluttelin kusivehjettäni, mutta siitä ei tullut mitään, vaikka hätä oli kuin isommallakin palokunnan hevosella. Pahin välähti mielessäni, minut oli varmaan lääkitty umpeen siellä suljetulla, jossa olin tohtorin mukaan viettänyt 2.5 vuotta. Tiirailin vehkeen päätä, mutta en nähnyt siinä mitään pilleriä, joka olisi tukkinut kusen tulon. Päässäni jyskytti ja korvissa kohisi paritkin erikokoiset putoukset, kun minulla välähti:

- Lisää korkeutta ja heti.

Koin sellaisen takauman, että jos kusee jakkaralla seisten, niin kusi tulee paremmin. Näin lorotellessa lorina pöntössä on kovempi ja sitä kautta nautinto suurempi. Varsinkin kerrostalossa se vielä korostuu, kun siellä voi häiritä naapureita tehokkaammin. Suurimman nautinnon siitä sai irti luonnollisesti aamuyöllä, kun muut melunlähteet olivat nukkumassa. Kipaisin eteisestä pyöreän jakkaran ja nousin sen päälle helpottamaan oloani.

- Mitä, vain pari vaivaista tippaa, tutkailin tuskissani tulosta.

Tikkaat, tikkaat, tikkaat, päässäni toistui huminan keskellä vain sana tikkaat. En minä omistanut tikkaita, pelkän keittiön porrasjakkaran. Tuumasta toimeen ja raahasin keittiöjakkaran vessaan. Nousin sen päälle ja nyt lorahti, mutta vain pieni vaivainen noro suoraan omalle lahkeelleni.

- Johan nyt vittu korkealentoiseksi meni tämä kusemien, kirosin kastunutta lahjettani.

Hätä sen kun kasvoi, mutta paine ei laskenut. Yritin nousta varpailleni keittiöjakkaralla, mutta ei, eipä auttanut. Kävelin makuuhuoneeseen ja paukautin päätäni muutaman kerran betoniseen ulkoseinään. Taas ne tikkaat tulivat mieleeni. Vilkaisin ulos ikkunasta ja tajusin, tässä kerrostalossahan on tikkaat ulkoseinällä. Sinne jäivät kengät, sinne jäi takki ja muut rensselit, kun painelin sepalus auki rappuun ja suoraan pihalle. Kurvasin nurkan ympäri ja siellähän ne tikkaat olivat. Eipä tarvinnut paljon miettiä mihin suuntaan lähden, kun tikapuut veivät vain taivasta kohti.

Pääsin aika helposti ylös, joskaan en kyllä muista matkasta mitään, se kävi niin nopeasti. Katolla hoipertelin kusihädän kangistamana reunaa kohti, tarkoituksenani saada aikaan mahtikaari. Sitten minulla iski pelko perseeseen. Aloin pelätä, että kompastun ja luisun ränniin sillä seurauksella, että ränni tarttuu hanuriini ja minusta tulee koko kaupungin yhteinen ränniperse, jota tietty miesporukka ihannoi.

- Kusen sitten tästä, vapautin kusivehkeeni noin paria metriä ennen katonreunaa.

Ja kylläpäs lähti, nimittäin kusi tulemaan. Kaari oli komea, ja suoraan ränniin. Pierettikin mukavasti, joten annoin myös pasuunan soida niin, että peltikatto raikui.

- Hähähää, juon itseni känniin ja kusen ränniin, trallallallaa, Ernestillä on iiiihaaanaaa ja iiisooo kuusiiihaaanaaaa!

Tunsin olevani se kuuluisa onnellinen mies. Rakon vajotessa minulla alkoi tehdä mieli lisää olutta, sillä huomenna pitäisi mennä johonkin helvetin työkokeiluun, vai mikä harjoittelu se nyt olikaan. Menisin sinne vanhalta viinalta haisten, niin homma olisi siinä ja saisin jatkaa elämääni ilman rajoitteita. En tuntenut itseäni sopivaksi mihinkään sellaiseen, jossa minulle laitettaisiin rajoja. Samassa rapun ovi avautui ja pihalle ilmestyi pieni kaunis aasialainen nainen. Tämä pysähtyi ihmettelemään ja nuuhkimaan ilmaan. Lopulta nainen vilkaisi rapun vieressä olevaa ränniä ja totesi itsekseen:

- Suomi outo maa, sataa kusta, hyi!

Meinasin huutaa, että itse olet outo kun et tajua, että täällä kustaan ränniin. Se meinaaminen jäi siihen kun taskussani oleva puhelin alkoi soida. Nappasin luurin ja vastasin:

- Mä oon rännimies, matkalla alas.
- Köh tuota, oliko teillä se ilmoitus siellä kaupan ilmoitustaululla? miesääni kyseli.

Mitä hittoa, äitiäänkö tuo oli kauppaamassa, kunnon peräkammarinpoika, ihmettelin mielessäni. Jos mamma oli isoperseinen ja kesti käyttöä, niin mikäs siinä, ajattelin hymyillen ja vastasin:

- Jep, kyllä oli.
- Siinä tapauksessa voisin tulla hakemaan niitä heti.
- Niitä, mitä vittua, mitä?

Suojelurahojako tässä oltiin nyt perimässä, ei helvetin helvetti. Olinkin tahtomattani sotkeutunut maaffian touhuihin ja kohta makaisin merenpohjassa munasillani, vain betonisaappaat jalkoja lämmittämässä.

- Niitä porkkanoita, siinä ilmoituksessa mainittiin, että 200 kiloa porkkanoita saisi noutaa tästä numerosta.
- Ai jahas, että ihan porkkanoita, murahdin luuriin. – Tule vaan, annan ne yksitellen persereiän kautta, saat tehdä aika monta reissua!

Puhelu katkesi saman tien.

- Vittu mikä herkkis, huutelin tuuttaavaan puhelimeen.

Ihme sekopää, puhisin laskeutuessani takaisin maankamaralle. Hipsin sukkasillani takaisin sisälle ja hain jääkaapista lisää olutta. Hyvä, että sain sen eläinaiheisen olueni auki, kun puhelin soi taas. Vastasin tällä kertaa suoraan:

- Ei ole porkkanoita.
- Anteeksi mitä? naisen ääni tiedusteli.

Sydämeni pomppasi taivaaseen, siellä oli siis vihdoinkin se minun deittini. Kouraisin muniani varmistaakseni niiden olevan tallella, ennen kuin jatkoin kysymyksellä:

- Milloin pääset tulemaan?
- E-en minä nyt heti, kun niille perunoille pitäisi saada tehtyä tänne tilaa, mutta käykö heti huomenaamulla?
- Täh?
- No ei se peräkärryllinen perunoita nyt ihan pieneen tilaan mahdu, niinhän siinä teidän ilmoituksessa luvattiin, nainen jatkoi.
- EI LUVATTU, TEEN NIISTÄ VITTU ITSE MUUSIA, KUULEMIIN!

Mikä hiton vihanneskauppias minusta oli tullut, täh? Aloin nopeasti kelailla vähäisiä muistojani, että olinkohan tosiaankin ollut tämän elämäni edellisessä osassa joku vihannes-Heikki, joka lahjoitti pois homehtuneen satonsa, saaden puoli valtakuntaa vatsatautisiksi ja toisen puolen muuten vain vittuuntuneeksi. Vilkaisin sitten kämmeniäni ja huokaisin:

- Ehei, ei näillä kämmenillä ole peltoa kuokittu.

Noita soittoja kelaillessani kävi mielessä se nainen kaupassa. Täti perkele oli tehnyt källin Ernestille. Saatana, jos se lepakko oli uskaltanut koskea minun henkilökohtaiseen ilmoitukseeni, niin pistän sen polvilleen.

- Ja mitä sitten, hmm, jäin miettimään polvillaan olevaa rangaistavaa naista.

Ja taas soi puhelin. Aloin jo hermostua siihen, mutta päätin vastata vielä kerran tälle päivälle. Ellei kolmannella soitolla saa sitä isoa pyllyä, niin sitten vedän käteen karvankasvusta huolimatta.

- Haluu, vastasin puheluun aivan hullun varovasti.
- Haloo, täällä puhuu Birgitta Tatti, soittelen siitä rehvi-ilmoituksesta.
- Jihuu, saan sittenkin persettä, hihkaisin puhelimeen.
- Niin Birgitta täällä, se on nimeni. Oletko sinä Ernesti?
- Olen kyllä, koska olet tulossa?
- Tämä nyt tuli kyllä vähän äkkiä.
- Ei haittaa, minä lupaan, etten tule äkkiä.
- Sopiiko tunnin päästä?

Tunnin päästä? Kelasin äkkiä päässäni, että oliko minulla jotain menoja tunnin päästä? Kusettiko tunnin päästä vai olisiko kieleni jäänyt astianpesukoneen luukun väliin tunnin päästä? Ei, ei ja vielä kerran ei, minulla ei ollut mitään menoja tunnin päästä. Hehee, eipäs tarvinnutkaan veivata omin käsin tänään, hihittelin itsekseni.

- Sopii, eikä kannata pukea päälle mitään kovin vaikeasti riisuttavaa, joku ihan kevyt teltta käy.
- Minulla on aina päälläni otsapanta, eihän siitä ole haittaa? Birgitta uteli.
- Kunhan se ei valahda liian alas.

Kerroin naiselle osoitteeni ja hän lupasi tulla tunnin päästä. Kuulosti kyllä vähän himmeältä koko nainen, mutta jos kerran hyvä jättihanuri on tarjolla, niin mitä väliä sillä yläpäällä on. Koska minulla oli tunti aikaa, kerkesin rauhassa ottaa vielä pari olutta ja käydä suihkussa. Suihkun alla seistessäni minulla teki jälleen mieli laulaa ja tuntui kuin suihkusta puuttuisi jotain. Vettä tuli ja saippuaa oli, joten en keksinyt mitä se puuttuva oli. Katselin laatoitusta ja mietin, että jos sen maalaisi eriväriseksi, niin olisinkohan sitten enemmän sinut suihkun kanssa?

- Paskat minä en ainakaan ala tekemään mitään maalaushommia, se on virolaisten raksahuorien hommaa.

Olin jostain kuullut, että ne myyvät täällä Suomessa itseään halvalla ja vielä haalarit päällä. Pyörittelin päätäni, että ihme porukkaa, kyllä huorat yleensä ovat pienissä alushepeneissä.

- Ehkä ne ovat niin rikkaita, että niillä on varaa peittävämpiin asusteisiin, ehehehee, hekottelin.

Suihkun jälkeen hieroin munat Nalle Puhiin ja jätin pukeutumatta. Paskaako sitä alkaa montaa kertaa päivässä vaatteiden kanssa pulaamaan. Kuluvat vielä puhki ja alkaa takapuoli paistaa yleisellä paikalla. Eipä tuo minua haitannut, mutta kaikki eivät pidä sellaisen kuutamon loisteesta julkisilla paikoilla. Aika ahdasmielistä, sanoisin.

Noin tunnin päästä soi puhelin, Birgitta oli alaovella. Ei kuulemma saanut ovea auki. Ei saatana, olinko minä pyytänyt tänne jonkun kädettömän? Mietin jo ikkunoiden teippaamista jätesäkeillä ja puhelimen vetämistä vessassa alas, kun muistin alaoven koodin. Birgittakin kuului puhuvan jostain koodista, joten huokaisin ja vastasin:

- Tulen avaamaan sellaisena kuin olen.

Avasin rapunoven ja kiilasin sen kengälläni auki, sillä en halunnut jäädä munasillani rappuun. Sain juuri kiilattua kengän pitämään ovea auki, kun rappusia laskeutui alas nuori, ehkä hieman päälle parikymppinen nainen. Hän oli hoikka kuin pajunvitsa, mutta rinnat olivat kuin jostain munkkimainoksesta. Tytteli oli pukeutunut mustiin sukkahousuihin ja todella lyhyeen hameeseen. Totesin suu auki:

- Ohhoh, onpas isot tissit!

Neitonen katsoi meikäläistä suoraan jalkoväliin ja sanoi naama punaisena värkkiäni osoitellen:

- Mikä toi on?
- Metrin mitta, ihan tasan, vastasin pokkana.
- Vau.
- Voi sillä myös antaa piiskaa … pyllylle, jatkoin.

Samassa neitonen havahtui, jatkoi matkaa ja huikkasi:

- Sori, kiire, pitää mennä, frendit venaa.
- Tuttavien kesken se on mulkku, huutelin hänen peräänsä.

Olinpas herkällä päällä, sillä tykki alkoi olla taas pelikunnossa. Olin niin hämääntynyt isoista rinnoista, että säpsähdin, kun edessäni kuului vähän karheammalla naisen äänellä:

- Moikka, mä oon Bitsi eli Birgitta.

Ravistelin päästäni isot tissit ja vilkaisin edessäni olevaa naista tarkemmin. Siinä seisoi noin viisikymppinen hieman pyylevähkö nainen, jolla oli kroppaansa nähden järkyttävän iso takapuoli. Naisella oli myös otsapanta, jossa luki BITSI, ja se nosti hiukset jännästi viuhkalle pään päälle. Jalassaan naisella oli siniset farkut, jotka toivat muodot hyvin esille. Olin jossain piirretyissä nähnyt jonkun vastaavanlaisilla hiuksilla varustetun hahmon, mutta en muista missä. Piirretyistä minulle tuli mieleeni, että jospa minutkin oli piirretty johonkin, enkä ollutkaan oikeasti olemassa. Eläisinkin vain sellaisia lyhyitä sarjakuvastrippejä ja kuvittelisin olevani olemassa. Jalkojani alkoi palella kylmässä rapussa seisominen, joka havahdutti minut siihen, että olin rapussa täysin alastomana. Se helpotti, sillä tuskin missään julkisesti julkaistavassa sarjakuvassa seisoisin seiväs ojossa kerrostalon portaikossa. Tämän täytyi siis olla täyttä elämää, siinä kun voi sattua ja tapahtua. Ojensin Birgitalle käteni ja esittäydyin:

- Minä olen Ernesti ja tuossa alempana on mulkku. Yleensä esittelisin sen perseenhalkaisijana, mutta tässä tapauksessa se ei taida onnistua, edes minulta.

Birgitta huitaisi kädellään ilmaan ja totesi:

- Ei se mitään, minulla on kirves käsilaukussa, kyllä sillä jotain halkoo.

Kirves käsilaukussa? Minulla oli pakko heittää jotain, että saisin kauhuntasapainon pysymään edes jotenkin hallinnassani:

- Ihan kiva se kirves, mutta minulla on moottorisaha lompakossa. Sen takia jätin housut sisälle, kun saha painaa niin perkeleesti. Ketjutkin pitäisi vaihtaa, on ollut sen verran erimielisyyksiä tuolla aseman seutuvilla viime aikoina.
- Täällä on paljon muutakin, Birgitta taputteli reilun kokoista käsilaukkuaan.
- Et kait nyt vaan meinaa muuttaa tänne tai pölliä lähtiessä tapetteja. Tai oikeastaan ne tapetit saat viedä, kunhan otat nätisti irti, ne ahdistavat minua.
- Mennäänkö sisälle, tuo alkaa lerpahtaa? Birgitta osoitteli valtikkaani.

Potkaisin kengän ovenvälistä eteiseen ja suljimme rapunoven perässämme. Birgitta kuoriutui päällysvaatteistaan. Käskin hänen laittaa ne siihen Pohjois-Korea-kaappiin, sillä en halunnut vieraita tekstiilejä omien vaatteideni viereen. Tiedä miten levottomasti ne huojuvat vieraissa henkareissa ja kuluttavat minun vaatteeni puhki. Köyhän vieraan takki saattaisi myös kuoria minun nahkatakistani pinnan irti. Marssimme peräkanaa olohuoneeseen ja yritin keksiä jotain keventävää läppää alkuun, joten heitin:

- Paljonkos painat?

Birgitta asteli sohvan luo, istahti siihen ja totesi:

- Enemmän kuin eilen.
- Olisiko sinulla eiliseltä jotain valokuvaa itsestäsi, niin voisin vertailla?

Nainen puisteli päätään ja laski ison käsilaukkunsa sohvan päätyyn lattialle. Se kilahti, kolahti ja romisi ihmeellisesti. Sen jälkeen hän kohotti otsapantaansa hieman, että hiukset nousivat vieläkin enemmän viuhkaksi pään päälle. Kiirehdin itse istumaan ainoaan nojatuoliini, sillä pelkäsin naisen huomaavan sen ja istuvan siihen. Tuoli olisi siinä tapauksessa mennyttä, noin iso peppu ei irtoaisi siitä edes puolen vuoden laihdutuskuurilla. Naiminenkin olisi aloitettava akkuporakoneella ja jollain reikäterällä. Olisihan sekin kokemus, nimittäin panna takaapäin tuolin läpi.

- Haittaako jos olen vähän maistissa? Birgitta tiedusteli.
- Ei mitään, onpahan vähemmän estoja.
- Se nimittäin kihahtaa kohta. Kävin junasta tullessa tuosta Alkosta pienen kossun ja hörppäsin sen tänne kävellessä. Juon kossua sen vuoksi, että se ei pieretä. Olisi noloa piereskellä, kun tästä lähtee aika jytinät, Birgitta taputteli isoa takapuoltaan.

Minua himotti ja pelotti yhtä aikaa. Pelkäsin naisen hajottavat holtittomalla perseilyllään koko asunnon tai ainakin halkaisevan pieremällä vessanpyttyni. Himotti sen vuoksi, etten ollut muistini mukaan koskaan nainut noin isoperseistä naista. Birgitta oli kunnon päärynä.

- Olutta? tiedustelin.
- Ei, se pierettää, kuten punaviini, siideri ja lonkero.
- Vastasit nopeasti siihen ilmoitukseeni. Luulin, ettei himokasta ja halukasta jättipyllyistä naista niin vain löydy.
- Satuin olemaan viereisellä kassalla ja kuulin keskustelun. Kävin sen jälkeen ilmoituksesi taululta ja laitoin tilalle kaksi vähän erilaista. Soittiko tänne kukaan perunoista ja porkkanoista?
- No vittu soitti.
- Katos, se on huumori mikä jyllää meikäläisessä. Olenkin aina sanonut, että minulla on etupuolella riemuliiteri ja takapuolella pieruliiteri, hihihiii.

Selvisihän se syyllinen, kerpele. Päätin kostaa asian jollain tapaa, vaikka tylsyttämällä naisen kirveen kiuaskiviin. Hulluille kun ei vittuiltu eikä soiteltu poskea ilman kostoa. No ei tuo nainenkaan mitenkään täysin stabiililta vaikuttanut. Birgitta nousi ylös sohvalta, käveli keittiön ikkunan ääreen ja sanoi:

- En käytä näiden farkkujen alla pikkuhousuja.
- Tajusin, nyökyttelin päätäni. - Käytät siis vain isoja alushousuja.
- Enkä rintsikoita, nainen pyörähti ympäri.

Vasta nyt tajusin tutkailla rintavarustusta. Se oli muuhun kokonaisuuteen nähden mitäänsanomaton päällepäin. Samassa Birgitta riipaisi puseronsa päältään, paljastaen kärpäslätkän lailla roikkuvat rintansa. Näky oli minulle suuri helpotus, sillä pelkään silikonitissejä, että ne räjähtävät silmille ja sokeuttavat minut lopuksi ikää. Roikkuvat luomut voittivat silikonipallerot noin tuhat – nolla.

- No nää nyt on tämmöset läpsyttimet, mutta ei niiden pitäisi häiritä, sillä me jättipyllyiset ollaan kyllä ihan toista mitä pienet lonttopeppuiset kikkelin nyplääjät.

Samassa pelivehkeeni otti verta varteensa niin tanakasti, että Birgitta henkäisi syvään, nappasi siitä kiinni ja laskeutui keittiössä olevalle vierasvuodesohvalleni. Minulla oli asunnossani kaksi sohvaa. Toinen omaan käyttööni ja toinen, mikäli majoitin vieraita. Tämä oli selvinnyt kansiosta. Äiti oli kirjoittanut, että hän voi yöpyä siinä tai Pekka ja Jaska, kun he tulivat käymään.

- Voi jestamandeera, onhan iso kikkeli, Birgitta totesi ja upotti komeuteni pään ahnaaseen suuhunsa.
- Takapuolesi on vielä isompi, ähkäisin nautinnon keskeltä takaisin.

Vaikka nainen vaikutti käyvän vain kahdella pytyllä, niin imutekniikka hänellä oli hallussaan. Mietin jo, että jos rojauttaisin kaiken tässä ja nyt, taputtelisin naista pyllylle ja käskisin tulla joku toinen päivä uudelleen. Ei, ei, pyörittelin päätäni, minun oli saatava painaa häntä takaapäin. Birgitta vapautti lemmennuijani ja alkoi kuoriutua farkuistaan. Saatuaan itsensä alastomaksi, hän komensi:

- Nyt vittu panet tässä ja heti takaapäin, eihän tuollaista voi odotella pitempään.


© Rauno Vääräniemi