www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

4.4.2017

221. Kauppareissu

MAANANTAI 15.12.

Muistelin äidiltäni saamiani ohjeita päivän tekemisien suhteen. Niissä puhuttiin kauppareissusta. Se voisi olla kova juttu, sillä jääkaapissa oli vain olutta, makkaraa ja margariinia. En tiennyt kyllä mitä ostaisin syötäväksi, mutta luotin kauppiaiden ammattitaitoon.

- Jos ne eivät siellä tiedä mitä ihmiset syövät, niin hypätkööt pituutta räystäältä, mutisin solmiessani kengännauhoja.

Kaapissa oli hieno Mersu-pusakka, jonka vedin päälleni. Takkia ihastellessani mieleeni tuli auto ja avaimet, pitäisihän se kottero saada jollain käyntiinkin. Avaimet eivät olleet housujen eivätkä pusakan taskussa. Kädet housujen taskuissa koin taas kiristävän, puristavan ja ahdistavan tunteen.

- No voi sun perkeleen peräreikä ja muut haisevat paikat, millä minä nyt ajan?
- Minähän en vittu kävele tämä hassu hattu päässä yhtään sen enempää ulkona kuin on pakko, jatkoin puhisemistani.

Olin suuntaamassa askeleitani kohti olohuonetta, kun jalkani stoppasivat ennen paremmalle matolle astumista.

- Tämäkin vielä perkele, vitutus vie liikuntakyvyn.

En antanut periksi, vaan laskeuduin konttausasentoon ja konttasin olohuoneen mapin luo. Onneksi mapissa oli aakkosellinen hakemisto, joten löysin autonavaimet kohdan helposti. Kansion mukaan avaimet olivat makuuhuoneen kirjoituspöydän alakaapissa olevassa pienessä kassakaapissa. Siinä oli numerolukko ja tietäisin kyllä sen koodin ihan itse.

- Hmm, joku mulkku on varmaan nyysinyt autoni ja ujuttanut tämän sivun kansioon, mutisin vertaillessani paperin laatua muihin sivuihin.

Samaltahan tuo näytti, haisi ja jopa maistui kuin muutkin sivut. En minä tiennyt mitään koodeja, hyvä kun muistin oman nimeni. Tämän asunnon osoitekin, Kilaripiha 22 B 16, minun piti luntata kansiosta.

- Joku kaivaa nyt verta nenästään, murisin kontatessani makuuhuoneen kirjoituspöydän luo.

Avasin kaapin ja näin pienen numerolukollisen kassakaapin. Kokeilin ottaa sitä kaapista, mutta se oli pultattu kiinni. Siinä kontallaan ollessani oloni alkoi tuntua liian nöyrältä, mikä alkoi ahdistaa. Ponkaisin vauhdilla ylös taaksepäin, osuin sängynreunaan ja kaaduin pitkin pituuttani sängylle sillä seurauksella, että kolautin nuppini betoniseinään. Ensin himmeni, mutta sen jälkeen kirkastui.

- Nyt lähtee! karjaisin ja loikkasin takaisin kassakaapin eteen.

Päässäni vilisi numeroita ja sormeni näpyttelivät niitä kuin viimeistä päivää. Kohta lukko kloksahti ja kassakaapin ovi avautui raolleen. Tempaisin sen kokonaan auki. Kaapissa olivat autonavaimet, ajokortti, luottokortti ja helvetin paksu nippu sadan euron seteleitä. Otin setelinipun käteeni ja nuuhkaisin sitä.

- Ei näihin ole ainakaan kustu, totesin ilahtuneena.

Tungin muutaman setelin taskussani olevaan lompakkoon. Samoin ajokortti ja luottokortti löysivät paikkansa lompakostani. Avaimet otin käteeni ja painoin kaapin oven kiinni. Nousin seisomaan ja yritin lähteä kävelemään eteistä kohti. Jalkani eivät suostuneet liikahtamaan.

- Miksi ei? karjaisin jaloilleni.

Suutuin moisesta, tempaisin toisesta jalasta kengän ja aloin takoa sillä toista jalkaa vimmatusti. Sattui, mutta saikin sattua kun tuolla tavalla alkoivat minulle vittuilla. Takoessani kengällistä jalkaani, toinen jalka lähti hiipimään eteenpäin. Pian huomasin olevani todella epämiellyttävässä asennossa.

- Kuka minua ohjailee, häh? karjuin ympärilleni katsellen.

Laskeuduin kontilleni ja vedin kengällistä jalkaa perässä ja sain jalkani vierekkäin. Siinä kontallaan ollessani sain ajatuksen. Entä jos tukahdutan kengän ja jalan. Tuumasta toimeen, joten konttasin keittiöön koluamaan laatikoita. Yhdessä alalaatikossa oli roskapusseja. Vetäisin roskapussin jalkaani ja vot, nyt kykenin seisomaan ja jopa kävelemään kenkä jalassa sisällä.

- Sairaan kekseliäistä, onnittelin itseäni.
- Kiitos Ernesti, olet nero.
- Kiitos, kiitos vain itsellesi Ernesti, kättelin itse itseäni.

Eteiseen päästyäni otin pussin pois ja kokeilin kävellä. Se onnistui eteisen matolla, mutta eteenpäin asunnossa minulla ei ollut mitään asiaa. Asiaan pitää palata vielä jossain vaiheessa, mutta nyt minua kutsui järjetön kaahaaminen. En tiedä miksi niin ajattelin, mutta sellainen ajatus vain tuli mieleeni, kun avasin rapunoven. Katselin hetken ympärilleni, mutta rappu oli minulle täysin outo paikka. Takaraivossani jyskytti ajatus, että minun pitäisi mennä hissillä.

- Mene nyt sitten hissillä, kun täällä ei sellaista ole, puhisin päätäni käännellessä.

Astuin pari askelta ja totesin ulko-oven olevan kahdeksan rappua alempana. Huh, se helpotti, sillä en voi sietää parittomia askelmia. Seitsemän tai yhdeksän rappusta olisi ollut kohtalokasta, hyi helvetti mikä painajainen edes ajatella moista. Samassa ylhäältä alkoi kuulua töminää ja taakseni ilmestyi pitkä laiha mies otsalampun valo häikäisten.

- Kuulin ääniä ja tulin katsomaan, ettei täällä tehdä pimeässä mitään hämärähommia, mies sanoi ja tuijotti minua kuin olisin pöllinyt paristot sen lampusta.

Ensimmäinen ajatus oli tirvaista tyyppiä suoraan otsalohkoon, siihen kohtaan missä valo loisti kirkkaimmin, mutta sitten muistin äitini neuvot. Minun piti tutustua naapureihini, eikä tyrmätä niitä heti ensikohtaamisella. Tai mistä minä tiedän kuinka hyvin minä tuonkin pitkät päällä pöllöilevän tunsin. Puolisokeana ojensin käteni valon suuntaan ja sanoin:

- Ernesti Kilari, tuosta viereisestä asunnosta.
- Jasper Näärtämö, otsalamppu- ja pimeäurheilija ylimmästä kerroksesta, mies vastasi tervehdykseeni.
- Meinaatko pitkäänkin loistaa siinä?
- Aah, voin vaihtaa puolivaloille, onhan nyt päivä, Jasper sanoi ja otsa-aurinko himmeni hieman.
- Olipas, hmm, valoisa kohtaaminen, mutta minun pitää mennä.
- Minua ei sitten pimeys haittaa, mies jäi huutelemaan perääni.

Astellessani ulos mietin, että miltähän tuo tyyppi näyttää haudattuna, eli loistaako valo maan povesta kuinka pitkään ja valaiseeko se koko hautausmaan? Ja jos sillä on vaimo, niin puhutteleekohan vaimo miestään elämänsä otsalampuksi? Repeilin oikein kunnolla ajatuksilleni, kun tajusin, ettei minulla ole hevon vitun aavistustakaan, että missähän se autoni on? Pysähdyin ja kierrätin katsettani parkkipaikalla olevissa autoissa. Melkein heti tärppäsi, eli huomasin suoraan edessäni Mersun perän.

- Aika vitun siisti, henkäisin ja astelin sen vierelle.

Kyseessä oli kaksiovinen coupe. Olinkin lukenut automyyjän sähköpostista, että autoni olisi S500 Coupe ja vielä neliveto.

- No nyt ei vituta enää yhtään, huokaisin helpottuneena.
- Hei, hei, miten menee? kuului samassa yläpuoleltani.

Käänsin katseeni viereistä puuta kohti. Olinko minä tosiaankin se joka kuiskaa kottaraisten kanssa? En osannut kottaraista, joten huhuilin varovasti takaisin.

- Huhuu, uhuhuu.
- Hei naapuri, täällä, täällä parvekkeella, ääni jatkoi.

Käänsin päätäni hieman oikealle ja totta tosiaan, viereisen talon parvekkeella, ihan autoni vieressä, huiskutteli kättään nuorehko mustatukkainen nainen.

- Hei, minä olen Ninni, ei ole ennen törmättykään.

Katsoin naista tarkemmin, eikä hänen törmäilyvarustuksensa vaikuttanut kovin turvalliselta, ainakaan suuremmalla vauhdilla tapahtuvia törmäilyjä ajatellen. Varmaan sama kuin seinään juoksisi.

- Ernesti, siis minä ja toivottavasti ei törmätä kovin lujaa, turvavarusteissasi on hieman parantamisen varaa.
- Hihii, enhän minä sillä, että törmättäisiin lujaa. Oletko vasta muuttanut?

Ja mitähän vittua se sinulle kuuluu, ajattelin ensin, mutta jälleen kerran muistin äitini sanat ja sähköpostin. Muistin myös hämärästi, että olin asunut täällä noin kaksi viikkoa. On varmaan ollut himmeet tuparit, kun koko ajasta ei ole yhtään selvää muistikuvaa. Pakotin itseni hymyilemään tuolle vaaralliselle törmäilijänaiselle ja vastasin:

- Parisen viikkoa vasta.
- Ihana saada uusia naapureita, minä olen asunut tässä kohta vuoden verran. Muutin eron jälkeen tähän kahden lapseni kanssa. Onko sinulla lapsia?

Hyi helvetti kun alkoi puistattaa ja oksennuskin meinasi tulla. Ei minulla ollut lapsista mitään tietoa, mutta luotin kroppani reaktioihin. Aikaisemmin juomani kalja oli käväissyt kurkunpäässäni ja sitä makua maistellen vastasin:

- Ei ole, asun yksin.

Samassa kaduin vastaustani, sillä tuo oli varmaan piilokysymys siitä, että tarjoutuisinko vapaaehtoiseksi lapsenvahdiksi, kun neito itse lähtee hinkkauttamaan itseään vieraisiin kyrpiin? Toisaalta ilahduin tuostakin negatiivisesta ajatuksesta, sillä se kertoi, että osasin ajatella erilaisia asioita. Ihan kuin joku olisi puhaltanut taas yhden sumukerroksen pois ajatuksieni edestä.

- Hei, mutta Eveliina ja Niko kuuluvat heräilevän, pitää mennä. Nähdään taas uusi naapurini, Ninni huikkasi ja poistui sisälle.
- Juu, mutta ei törmäillä eikä hoideta lapsia, mutisin takaisin.

Livahdin nopeasti autooni, ettei enää kukaan muu saa päähänsä tulla selittämään juttujaan. Kaksi uutta naapurikontaktia tälle matkalle oli jo ihan tarpeeksi. Missä olivat ne hiljaa verhojen raoista kyttäävät naapurit? Samassa minua alkoi vituttaa kaikki verhojen raoista kyttäävät naapurit. Eikö niillä muka ole muuta tekemistä? Starttasin Mersun ja aah, miten kasin vaimea hyrinä rauhoittikin mieltäni. Painelin kaasua ja kasin humina oli kuin musiikkia korvilleni. Tämähän rentouttaa paremmin kuin se hikisen perseen aikaan saanut sauna, ilahduin autoni terveysvaikutuksesta.

Laitoin silmät kiinni ja hivelin autoni rattia ja kojelaudan muotoja. Ne tuntuivat kovin kotoisilta ja jostain kumman syystä autossa ei ollut minulle mitään vierasta nippeliä. Tiesin heti mitä milläkin tehdään ja mitä mistäkin auton valikosta löytyy. Kaivoin nopeasti auton paperit esille ja varmistin, että olen auton omistaja ja sen, että auto menee vanhaksi reilun kuukauden päästä. Automyyjä oli ollut oikeassa sen suhteen.

- Hetkinen, mikä automyyjä? kysyin ääneen ja otin käteeni Mersu-liikkeen käyntikortin.

Käyntikortissa luki, että sähköpostini lähettänyt Herny Kuakko on Mersu-liikkeen toimitusjohtaja, eikä mikään automyyjä. Olin pitänyt ihan selvänä, että sähköposteja lähettelevät vain automyyjät, eivät johtajat. Tungin paperit takaisin hansikaslokeroon ja kytkin itseni turvallisuusvarusteisiin. Peruuttelin pihan läpi rapun eteen, jotta pääsin kääntämään keulan poistumisreitin suuntaan. Piha oli ahdas kuin persereikä.

Tielle päästyäni huokaisin ja painoin kaasua niin, että Mersu oikein loikkasi ensimmäiset metrit. Penkkiin painautuneena ilahduin kiihtyvyydestä. Kyllä se näemmä rautakin liikkuu, kun siihen laittaa sopivan koneen keulalle. Auto tuntui ajossa hyvältä, suorastaan täydellisestä. Pidin sen kaksiovisuudesta, sillä nyt kukaan hullu ei tullut kyytiin takaovien kautta vaikka liikennevaloissa tai marketin parkkipaikalla. Lisäksi huoltokustannuksissa säästää, kun takaovien saranoita ei tarvitse voidella.

- Ei helvetti mä oon pihi, ehehehee, hekottelin rasvan säästämiselle takaovettomassa autossa.

Aikani ajeltuani ja koko ajan isommille teille jouduttuani aloin miettiä kaupassa käyntiä. Moottoritiellä ei näkynyt yhtään kauppaa, joten näppäilin kauppatoiveen auton navigaattoriin. Valitsin ihan summamutikassa yhden ruokakaupan, joka näytti olevan matkallisesti muutaman kilometrin päässä. Parin isomman ja muutaman pienemmän risteyksen jälkeen olin kaupparakennuksen pihalla. Vetäisin Mesen reteesti näyteikkunan eteen, sillä ruosteiset Toyotat parkkipaikalla eivät houkutelleet viemään omaa autoani sinne. Sisälle astellessani vilkaisin mustaa coupeani, että se oli nätti. Samassa olin törmätä yhteen ruttunaamaan, joka alkoi saman tien kähistä:

- Siinä on polkupyöräparkki, ei siihen saa jättää autoa.
- Pysy sitten siinä vitun urpo, totesin ja marssin jäpikän varpailta tämän ohitse.

Eipä paljoa jaksanut kiinnostaa jonkun pettuleivänpopsijan fillarit ja niiden parkit. Sitä paitsi en nähnyt koko ajomatkan aikana yhtään fillaria. Heinähöpöt ovat niin kovia liioittelemaan omia juttujaan, mokomatkin sekopäät. Otin korin ja annoin intuition viedä minua kaupassa, kuin nälkäistä porsasta. Kolmatta tuotetta maistellessani vaaleahiuksinen naismyyjä tuli koputtamaan selkääni.

- Haluaisitko sinäkin maistaa, mutta et saa syödä työaikana, kysyin puoliksi syöty tomaatti kädessäni.
- Nuo pitäisi maksaa ennen maistelemista, ihan vain tiedoksi.
- Ahaa, koskeeko se pelkästään noita? viittoilin muita rehuja.
- Myös tuota teidän kädessänne olevaa.
- Entä jos en syö tätä kokonaan ja vien vaikka kannan kassalle?
- Se pitäisi myös punnita?

Haukkasin tomaatista suurimman osan suuhuni ja punnitsin loppua kädessäni:

- Eipä paina juuri paskaakaan.
- Ennen syömistä pitäisi punnita.
- Aika kireä politiikka teillä.
- Se on jokaisessa kaupassa.
- No saako täällä edes nuolla torjunta-aineita ilmaiseksi ilman ostamista?
- EI SAA! neito poltti päreensä ja marssi saparo vipattaen tiehensä.
- Nätti saparo sinulla … possuseni, huikkasin perään.

Ei sitten nuoleskella, vedin ulospyrkivän kielen takaisin suuhuni. Eräässä muistikuvassani sain joltain todella hyvältä kamulta vinkin, että kaupassa kannattaa nuoleskella vihanneksista torjunta-aineet, niillä kun sai nupin sekaisin aivan ilmaiseksi. Jätin vihannekset rauhaan ja keskityin purkkiruokiin, sellaisiin helposti lämmitettäviin. Otin niitä muutaman, sekä leipää, keksejä, kahvipaketin, juustoa ja pakastepizzoja.

Kassajonossa minua alkoi taas panettaa. En tiedä johtuiko se kaupan kalatiskistä, vai edessäni keikkuvasta naisperseestä. Kummia härnääjiä nuo naiset, aina ollaan perseilemässä meille miehille. Sitten jos käy käsiksi, niin heti ollaan sanomassa, että ei saa koskea.

- Vaan käykö aina noin, entä jos ei käykään? aloin panikoida ääneen.

Minulle iski paniikki, että olinko nyt mennyt yleistämään kaikki naiset? Entä jos tuo nainen onkin mykkä, eikä se sano minulle yhtään mitään, hymyilee vain? Tai sitten se on täysin tunnoton, eikä tunne mitään. Ihmettelee vain kotona, että kukahan se on taas kourinut persettä, kun niin punoittaa ja on kämmenen kuva? Meinasin jo haukkua naisen kylmäksi tunnottomaksi lehmäksi, kun päätinkin haastaa itseni. Kouraisen tuota naista pebasta. Mikäli yleistykseni osuu yleisesti oikeaan reaktioon, eli vastaukseksi tulee, irti, ei saa, näpit irti, vitun sika tai muuta vastaavaa negatiivista, pidän vetona olevan satasen. Mikäli taas vastaus yllättää minut, niin nainen saa satasen.

- Sovittu, paiskasin itseni kanssa tassua.

Tuumasta toimeen, eli astuin lähemmäksi nahkahousunaista ja kouraisin tämän oikeaa kankkua oikein tunteella. Ai vittu kun tuntui hyvältä, ihan munissa asti, hykertelin itsekseni. Samalla olin valmis astumaan pikaisesti taaksepäin, mikäli jotain luisevaa lähtee tulemaan kohti naamaani. Mitään sellaista ei tapahtunut, vaan nainen kääntyi rauhallisesti, katsoi minua silmiin ja sanoi:

- Kouraise nyt sitä toistakin kankkua, ihan rauhassa.

Käteni totteli aivoja nopeammin, sillä se oli jo puristelemassa toista kankkua, kun sain suuni auki:

- Häh, etkö suuttunut?
- E-en, kuulin nimittäin yksinpuhelusi, joten se satanen tänne, kiitos!
- Salakuuntelijanarttu, puhisin tällätessäni setelin naisen kouraan.
- Puristele nyt vielä molemmin käsin, olethan siitä jo maksanut, nainen virnisteli ja työnsi pyllyään minua kohti.

Tottahan minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja puristelin pebaa sydämeni kyllyydestä. Se oli aika helvetin namu. Samassa kuitenkin tuli naisen vuoro latoa ostoksensa hihnalle, joten jouduin lopettamaan. Ehdotin naiselle kuitenkin meisselihommia, johon tämä vastasi:

- Hyvä homma muuten, mutta oma ristipääni odottaa autossa. Jos olet puutteessa, niin laita ilmoitus kaupan ilmoitustaululle, siellä on paikallinen sekosenssipalsta.
- Minä voisin käydä rautakaupasta sille sinun meisselillesi ristipääruuveja, niin me voidaan mennä meille, kun sillä on muuta ruuvattavaa, yritin vielä.
- Olet ihana jutuissasi, mutta minun pitää kieltäytyä, nainen sanoi ja iski silmää.
- Sekosenssit, hmm, maistelin sanaa. – Kuulostaapas hyvältä ajatukselta.

Nahkahousunainen sai maksettua ja meni pakkaamaan ostoksiaan. Minä sen sijaan aloin jututtaa kassalla istuvaa tätiä:

- Miten sinulla tuo munien käsittely sujuu?

Nainen vilkaisi minua himpun tympääntyneen oloisena ja kysyi:

- Mitä tarkoitatte?
- Sitä vaan, että laukeaako yksikään muna koskaan tähän hihnalle kun olet kassalla?

Nainen lehahti täysin punaiseksi ja vastasi pihisemällä:

- Ai tällä kropalla pitäisi munien laueta. Mikä maksutapa?
- Ota tuosta, lykkäsin satasen naista kohti.

Menin pakkaamaan ostoksiani. Kassa alkoi kohta huhuilla, että ottaisinko kuitin ja vaihtorahat. Minua puolestaan tympäisi aivan saatanasti vastahakoiset naiset, joten huikkasin takaisin:

- Pidä vaihtorahat. Käy vaikka viinakaupasta jotain mikä alkaa hymyilyttää.

Sen sanottuani marssin kaupan ilmoitustaulun luo ja löysin sieltä Sekosenssit-osion. Otin yhden tyhjän lapun ja raapustin siihen oman ilmoitukseni: "Isomunainen Ernesti etsii seksuaalisiin iloitteluihin isoperseistä, mutta ei lihavaa naista. Ikä ei ole rasite, kunhan poistuu omin jaloin ja hengissä asunnostani." Raapustin alle vielä puhelinnumeron ja pyynnön ottaa heti yhteyttä, sillä isoperseiset voivat mennä hyvinkin nopeasti pois muodista. Se tämä panomuoti kun riippuu siitä mistä se roikkuu. Poistin lopuksi taululta muiden miesten ilmoitukset ja jätin siihen vain omani. Yksi nainen katseli paheksuvasti toimintaani, joten sanoin hänelle poistuessani:

- Ei niillä olisi ollut muutenkaan mitään tsäänssejä.

Autossa näpyttelin navigaattoriin oman osoitteeni, joka piti luntata puhelimesta. Olin tallettanut sen siihen kansiosta. Reitti kotiini oli paljon suorempi mitä tänne, mikä pisti miettimään navigaattorin rehellisyyttä. Navigaattorivalmistajat ja öljy-yhtiöt ovat varmaan kimpassa, kun laite ajattaa välillä ihan outoja reittejä, mietiskelin aparaatin ohjeita kuunnellessani.

Kotiparkissa oli rauhallista, sain pysäköidä rauhassa ja kantaa ostokset sisälle. Onneksi ostokseni olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, etteivät ne kaivanneet jääkaappia, sillä siellä oleva olut vei tilan aika tehokkaasti. Tungin ostokset sattumanvaraisesti kaappeihin missä sattui olemaan tilaa. Olo oli sellainen, ettei paljon kiinnostanut alkaa miettiä, että pitäisikö ne laitella aakkosjärjestyksessä vai koon mukaan. Joku vitutti, en tiedä mikä, veikkaisin pantavan kolon puutetta. Otin lopuksi jääkaapista neljä olutta ja istahdin nauttimaan niitä sohvalle.


© Rauno Vääräniemi