www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

28.12.2003

22. Hullut ystävät

Istuin hermostuneena olohuoneessa nojatuolissa ja odottelin ystävieni saapumista hetkenä minä hyvänsä. Aika kului, mutta ketään ei vaan kuulunut. Yleensä tekstiviestin saapuessa he ovat jo lähettyvillä, monesti jopa jo oven takana. Nousin ylös tuolista ja kävelin eteiseen. Kurkistin ovisilmästä, mutta rappu oli totaalisen tyhjä. Homma alkoi epäilyttää ja avasin oven varovasti.

- Pst, onko siellä ketään? Huhuilin varovasti rappuun.

Tuli vain mieleeni, että jos ne saamarin hullut tolvanat ovat kytiksellä portaissa. Hulluistahan ei koskaan tiennyt mitä ne saavat päähänsä, olenhan itse siitä hyvä esimerkki. Huhuiluistani huolimatta rappu oli hiljaa, edes nenäkkäät naapurin Korvetitkaan eivät tulleet puuttumaan minun huhuiluuni tällä kertaa. Koska ketään ei kuulunut tai näkynyt missään, laitoin oven kiinni ja palasin takaisin olohuoneeseen.

- ”kop kop”
- Kuka, mitä, missä? Havahduin yhtä äkkiä takaani kuuluvaan koputukseen.

Nousin nojatuolista ja katsoin parvekkeelle päin. Parvekkeen oven takaa tuijotti kaksi tuttua naama suu korvissa tai jo melkein korvat suussa. Menin ovelle ja tempaisin sen auki.

- Käskinkö minä teidän tulla parvekkeen kautta? Ärähdin mokomillekin apinoille.
- Et! Sen takia me tultiinkin tätä kautta, Marlosen Pekka hihitteli.
- Vaikka Pekka pelkäsikin kiipeämistä, niin tultiin silti, Pontin Jaska naurahti.
- Onko tämä ihan totta, vasta toinen kerros? Pekka uteli.
- Kuinka niin? Hämmästelin ja vilkaisin Jaskaa kysyvästi.
- Tiedäthän sinä Pekan, se ei kestä korkeita paikkoja, Jaska selitti köyttä niputtaessaan.
- Miten se toinen kerros siihen liittyy?
- Minä jouduin hieman valehtelemaan Pekalle, Jaska hihitteli.

Katselin tarkemmin heidän varustustaan. Molemmilla oli päässä kommandopipot ja mustat asut sekä maihinnousukengät. Käyden päässä oli jumalattoman ison uistimen koukkuja muistuttava piikkihirviö. Tarkempi tutkimus osoitti, että tuo koukkuhirviö oli osunut minun grilliin ja lävistänyt sen. Grilli oli aivan läjässä parvekkeen betonilaitaa vasten. Taitaa olla grillaaminen taas historiaa, ajattelin itsekseni.

- Miksi tämä on hajotettu? Tiedustelin heiltä katkerana.

Molemmat vilkuilivat toisiaan jotenkin hämmästyneinä.

- Me ei olla edes koskettu siihen, Pekka totesi.
- No miksi tuo koukku on kiinni minun tuhotussa grillissä?
- Hyi, tuhma koukku! Pekka torui koukkua sormeaan heristellen.
- Joo, läimäytä sitä vähän piikeille, Jaska yllytti Pekkaa.
- Entä minun grilli?

Tämän sanottuani, Pekka otti grillistä kiinni, irrotti koukun ja paiskasi rutatun grillin alas parvekkeelta.

- Oliko sulla muuten viime kesänä grilliä? Pekka uteli.
- Täh?
- Sitä vain, että kesällähän on mukava grillata vaikka makkaraa.

Kurkistin jo pienen vitutuksen vallassa kaiteen yli ja totesin grillin lävistäneen parvekkeen alapuolelle ajetun farmarimallisen Volvon tuulilasin. Koska Volvo oli vihreä, en tuntenut muuta, kuin suunnatonta mielihyvää tapahtunutta vahinkoa kohtaan. Jos minulla olisi ollut polttopullo tai pari, niin olisin viimeistellyt Volvon niillä. Vihreät autot ahdistivat minua todella paljon.

- Oikeastaan se grilli meni ihan oikeaan paikkaan, sanoin parvekkeella seisoville hulluille kavereilleni.
- Jaa, putosiko se makkaran päälle? Jaska hekotteli.
- Ei, kun vihreän Volvon päälle.
- Mitä halvattua! Pekka kivahti ja säntäsi katsomaan alas.

Pekka jäi jotenkin ihmeellisen näköisenä roikkumaan parvekkeen kaiteelle. Hetken jo luulin, että minulla on kohta yksi kaveri vähemmän tässä maailmassa.

- Mikä sille tuli? Kysyin Jaskalta.
- Pekan Volvo. Siitä on vielä velkaa 20 tuhatta euroa, Jaska naurahti.
- Kuka hullu on hullulle auton velaksi myynyt? Ihmettelin.
- Tuota samaa oli rahoitusyhtiökin kysynyt Volvon myyneeltä liikkeeltä, Jaska hihitteli vedet silmissä.
- Millä Pekka meinaa tienata rahat sen maksuun?
- Aikoo kuulemma mennä esittämään Bob Marleyta lähimmälle ostarille, Jaska selitti.
- Miten? Eihän Pekka voi pelkästään rastallaan olla Marley.
- On sillä yksi Marleyn levy. Se aikoi ottaa mankan ja mennä soittamaan sitä ostarille.

Mielestäni idea kuulosti aika hyvältä. Pekan rastalla ja Marleyn musiikilla hullut voivat tienata vaikka miljoonia. Sitten vilkaisin tarkemmin Pekan rastaa ja huomasin sen olevan vihreä.

- Ei perkele! Oletko sinä saamarin hullu mennyt värjäämään lettisi?
- Reggee, okkei, Pekka vastasi ja siveli rastaa kädellään.
- Toi nyt ei ainakaan ollut Marleyta, totesin.
- Olipahan, suomennettuna, Pekka puolustautui.
- Eikös tuo ollut sen Kiki Kotkan muuttovarpunen kappale? Jaska tuumi päätään raapien.

Jaska oli saanut kommandoasunsa pois päältään ja alta paljastui aivan uusi musta puku. Jaskalla tuo pukeutuminen oli aina niin viimeisen päälle.

- Otatkos siiderin? Tiedustelin Jaskalta.
- Kyllä, mutta ei hölskyteltynä vaan vatkattuna, Jaska täsmensi.

Jaskan esikuva oli James Bond ja hän eli aivan tyystin sen mukaan. Juoma vaan oli käytännön sanelemien juttujen takia vaihtunut siideriksi. Tosin suljetulla ollessamme oli Jaskan täytynyt tyytyä jopa maitoon. Katselin kavereitani hetken aikaa aivan hiljaa ja totesin itseni melkein normaaliksi heidän rinnallaan. Toinen oli olevinaan Bob Marley ja toinen James Bond. Minulla ei ollut jostain syystä mitään hinkua olla joku toinen persoona. Mielestäni omana itsenä oleminenkin oli tarpeeksi hullua. Mitenköhän monella lekurilla saisin juosta, jos esittäisin vielä jotain toista ja kärsisin senkin neuroosit? Käväisin hakemassa jääkaapista yhden siiderin. Kaadoin siiderin ensin muoviseen kippoon, jossa vatkasin sen hyvin vispilällä. Koska minulla ei ollut martinilaseja, kaadoin siiderin konjakkilasiin. Mielestäni tämä sai kelvata mokomallekin Bondin esittäjälle. Kipitin lasi kädessä takaisin parvekkeelle.

- Älä niin nopeasti, se voi hölskyyntyä, Jaska parahti saapuessani parvekkeelle.
- Ei hölskyynny, kivahdin.
- Miten niin ei hölskyynny? Tuollaisella menollahan maitokin muuttuu kermaksi, Jaska selitti naama peruslukemilla.
- Koska nyt ollaan minun luona ja minä päätin, ettei tuo siideri hölskyynny, selitin hänelle.
- Juku! Voiko niin päättää? Pekka ihmetteli kaiteeseen nojaten.
- Minä voin.
- Vitjat, sä oot teräsmiestäkin kovempi, Jaska totesi silmät pyöreinä.

Katselin näitä kahta ja olin aivan varma, ettei niistä kumpikaan syö mitään rauhoittavia, niin levottomia heidän juttunsa olivat. Minua harmitti se grilli niin paljon, että aloin ihan tosissani miettiä tuon Volvon polttamista.

- Ernesti! Pekka karjaisi.
- No mitä?
- Saat sata euroa, jos et polta tuota autoani.
- Häh? Minäkö muka polttaisin jonkun toisen auton?
- Siinä tapauksessa lopeta tuo sytyttimen sytytteleminen, se jotenkin häiritsee minua.

Laitoin sytyttimen takaisin taskuun ja jäin miettimään, että onko hullulla kaverillani tosiaankin jotain yliluonnollisia kykyjä. Päätin varmuuden vuoksi miettiä jotain aivan muuta. Ajattelin kokeeksi isoja rintoja ja alastomia naisia. Samalla tarkkailin Pekan ilmeitä, että tapahtuuko niissä mitään muutoksia. Yrityksistäni huolimatta Pekan ilme ei muuttunut. Joko hän oli kaappihomo tai sitten äskeinen Volvon polttaminen oli ollut vain puhdas arvaus.

- Pekka! Jaska huudahti vuorostaan.
- No mitä nyt?
- Ei tuo auto ole vielä sinun.
- Miten niin?
- Et ole maksanut siitä euroakaan.
- Minä ja Marley kyllä hoidamme homman kotiin, Pekka uhosi.
- Käy kuitenkin samalla tavalla, kuin Elviksenä ollessa Cadillacin maksamisen suhteen, Jaska jatkoi siideriään ryystäen.
- Silloin minulla oli vain yksi venynyt kasetti. Nyt on Marleyn musat cd:llä ja homma toimii, kuin suljetun osaston vessa.

Hämärästi muistin itsekin Pekan valkoisen Cadillacin ja sen miten se haettiin pois suljetun parkkipaikalta maksamattomien erien takia. Ainoa mitä Pekalle jäi siitä Elviksen urasta, oli se venynyt nauha. Jopa sen kannettavan kasettisoittimen vei vouti.

- Missä naiset? Jaska tiedusteli.
- Mitkä naiset?
- Bondilla on aina kauniita nuoria naisia.
- Täällä ei ole ainuttakaan, totesin itsekin pettyneenä.
- No, menen katsomaan sitten televisiosta, että tuleeko sieltä yhtään Bondin leffaa uusintana, Jaska totesi ja harppoi olohuoneeseen.

En kerinnyt reagoida hänen nopeaan lähtöönsä mitenkään, joten kohta televisio pauhasi ja ruutuun pomppasi vahingoniloisen näköinen sääpelle. Syöksyin samalla sohvan taakse piiloon, ettei se pelle vaan näe minua.

- Ampuuko joku? Jaska huudahti ja pisti käden povitaskuunsa.
- Ei, en vaan halua tavata silmästä silmään tuota sääpelleä.
- Hyi kun onkin ruma tapaus. Ajattele jos tollainen tulisi pissille samalle rännille, Jaska pähkäili.
- Se kyttää minua, selitin tilannetta.
- Mikset laita television eteen sellaista peililasia, josta näkee vain yhteen suuntaan?
- Häh?
- Meillä Bondeilla on tuollaiset konstit aivan jokapäiväisessä käytössä, Jaska täsmensi.
- Toimiiko varmasti?
- Kyllä.

Pian myös Pekka tuli sisälle parvekkeelta. Hän ei ollut enää ollenkaan surullisen näköinen Volvon takia.

- Eikö Volvo ahdista enää? Utelin sohvan takaa lattialta.
- Ei ollenkaan, ajattelin jättää sen tuohon pihalle.
- Miksi?
- Muistin juuri, ettemme voi sietää grillatun makkaran hajua autossa, Pekka selitti.
- Te? Hämmästelin ja kurkkasin varovasti Jaskan suuntaan.
- Niin me, siis minä ja Marley, Pekka täsmensi.
- Vihaako Marleykin grillatun makkaran hajua autossa? Utelin Pekalta.
- Jep, sillä on se kappalekin ” I shot the sausage”, Pekka sanoi rastaansa sivellen.
- Aika raju viha, jos alkaa makkaraa ammuskella, totesin hämmästyneenä moisesta paljastuksesta.

Onneksi en ollut suunnitellut tarjoavani vieraille mitään makkararuokaa. Tarkemmin ajateltuna en ollut ajatellut tarjota heille yhtään mitään. Mielestäni vierailu oli kestänyt jo tarpeeksi pitkään ja he voisivat vaikka jo lähteä. Tuttuja on kiva nähdä, mutta niiden neuroosit ja pakkomielteet eivät sovi oikein omieni kanssa yhtä aikaa samaan asuntoon. Minulla oli nimittäin tosi hankala rentoutua tuollaisten maailmanluokan tähtien seurassa. Oman pienen itseni kanssa yksikseen se onnistui paljon paremmin.

- Pojat! Huudahdin lattialta.
- Niin mitä? Molemmat sanoivat kuorossa.
- Milloin olisitte Kiinan rajalla, jos nyt lähtisitte kävelemään?
- Ei me lähdetä, Jaska tuumasi rauhallisesti.
- Kuinka niin ette?
- Me päätimme jäädä yöksi. Tämä paikka on ainakin vielä tarpeeksi tuntematon kansainvälisille ydinterroristeille, jotta voimme olla yön paikoillamme, Jaska selitti tilannetta.

Tyydyin pitkin hampain kohtalooni, sillä yksi hullu vastaan kaksi hullua on toivotonta taistelua. Jaska suostui pyynnöstäni onneksi vaihtamaan kanavan piirretyille, niin pääsin pois sohvan takaa. Ilta menikin rattoisasti piirretyille naureskellessa ja vatkattua siideriä nauttiessa.




© Rauno Vääräniemi