www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
21.6.2009
Ilona antoi kirkonmiehelle kaksi jätesäkkiä, jonne hän survoi tynnyrimäistä kroppaansa hyväksi käyttäen kaikki olohuoneen lattialla olleet vaatteet. Sinne menivät niin Mätösen ja Liisan kuin poliisienkin vaatteet. Sirun silmän välttäessä pappi heitti toiseen säkkiin myös pornoharakan pikkupöksyt. Mitäs unohtelee niitä pois jalastaan.
- Onko kenelläkään Jeesusteippiä? pappi tiedusteli, saatuaan säkin kiinni.
- Häh, oot sä muka joku uskonmies? Pekka katsoi Ristoa kuin koira kissanmakkaraa.
- Kyllä, ja sitä Jeesusteippiä olisin vailla.
- Kelluuko se?
- Lähinnä näiden säkkien suut pitäisi sulkea.
- Vau, tyyppi haluaa kelluvaa teippiä, vau! Pekka jäi ihastelemaan kirkonmiestä suu auki.
Tämä oli myös minulle uutta, sillä en tiennyt, että myös Jeesuksella oli oma teippi. Kyllähän minä maalarinteipin, pakkausteipin, tavallisen eristysnauhan ja lääkäriteipin tiesin. Se tietämäni lääkäriteippi ei ollut sitä millä haavoja teipataan, vaan sitä jolla teipataan potilaat patteriin kiinni, mikäli he eivät ole lääkärille mieliksi. Tätä tapahtui laitosaikanani usein. Välillä teippiä meni pari rullaa päivässä, mutta pysyiväthän pöpit ojennuksessa. Niiltä ajoilta minulla on vielä hyvin muistossa huuto "TEIPPAA PERSEESI", jota huudettiin kun lääkäri lähestyi hullua potilasta lääkäriteippirullan kanssa. Yksikään lääkäri ei tosin teipannut sillä omaa hanuriaan, mutta ainahan sitä kannatti yrittää.
- Eikö talossa todellakaan ole Jeesusteippiä, tuota joka kodin kasassa pitäjää? pastori tynnyri ihmetteli.
- Hullujen huushollit pysyvät kasassa ilmankin, kerroin oman mielipiteeni ja näytin kieltä perään.
- Löytyykö mitään teippiä?
- Ilona, tuopas papille lääkäriteippiä, sitä hopean väristä, komensin vaimoani.
- Oukki, doukki, kunhan se vaan ei teippaa minua patteriin.
Kohta Ilona ilmestyi minun ja pastorin vierelle lääkäriteippirulla kädessään ja ojensi sen mitään sanomatta Ristolle. Tämä otti teippirullan käteensä, kuin siinä olisi ollut rutto tai joku muu tappava tuliainen. Teippirulla kädessään pappi katseli vuoronperään minua ja Ilonaa. Hetken olin jo siinä luulossa, että olen tainnut juoda herran omaan käyttöön pöllimät ehtoollisviinit.
- Mitä tämä teippi on? pappi tiedusteli.
- Lääkäriteippiä, Ilona ilmoitti totuudenmukaisesti.
- Eihän ole, vaan ainoata ja oikeaa Jeesusteippiä.
- Tuoko, ah, ah, ah, ah, Pekka tuli nauramaan tekonauruaan viereemme.
- Kyllä, tämä tässä on Jeesusteippiä, eikä se muuksi muutu, piste!
- Nyt taisi jäädä pilkku pois, ah, ah, ah.
- Pekka, älä kiusaa sitä pappia! Jaska komensi. – Muistatko miten viimeksi kävi, kun kiusasit sitä tummaa voodoo-pappia?
- Mitä, kirosiko se Pekan? innostuin oitis toisen epäonnesta, sillä niistä sai yleensä parhaimmat naurut.
- Mitä vielä, se voodoo-pappi varasti Pekan kengät teltan ulkopuolelta, kun kävi muka henkiä lepyttelemässä, Jaska vastasi.
- Se, se suututtaa minua suunnattomasti vieläkin, Pekka väänsi naamansa tuskan irvistykseen ja raastoi molemmin käsin rastalettiään.
- Ymmärrän, olithan astunut niistä toisella paskaan, hihihii, Jaska hihitteli.
- Niin, eikä kenen tahansa paskaan, vaan Bob Marleyn paskaan!
Tämä oli minulle uutta, sillä pidin miestä yhtä kuin kuolleena. Tosin ei se mitään todistanut, sillä nämä kaksi pöhelöä ovat seuranneet Marleyn näköhavaintoja harva se viikko jossain päin maailmaa. Minulle ei ole tosin koskaan selvinnyt, että kuka niitä näköhavaintoja oikein tehtailee? Tiedustelin tästä kyseisestä paska-asiasta ja sain Jaskalta selvityksen, sillä Pekka oli liian liikuttuneessa mielentilassa pystyäkseen ilmaisemaan itseään ymmärrettävästi.
- Eräs vanha Marleyn fani oli säilönyt sitä tiiviiseen lasipurkkiin ja Pekka teki hänen kanssaan vaihtokaupat.
- Astuakseen siis vain siihen paskaan? kummastelin yhtälöä.
- No hei, kuinka moni astuu joka päivä koiranpaskaan? Jaska tivasi.
- Joo, aika moni, myönsin. – Mihin se Pekka sen vaihtoi?
- Muumipeikon paskaan.
- Ehehehehee, ähähähähää, Ilona repesi totaalisesti.
- Ei varppina naurata, ne olivat lisäksi aivan ehjät ne kengät, Pekka murisi.
- Ei muumipeikolla ole persereikää, ehehehehee, Ilona jatkoi nauramistaan.
- Tässäpä pointti, miksi Pekka sai vaihdettua ne sonnat ja sai vielä rahaa välistä. Kiersimme niillä rahoilla maapallon kaksi kertaa ympäri, kerran toiseen suuntaan ja kerran
toiseen suuntaan, Jaska informoi.
- Kenen se paska oli? tivasin kaveruksilta.
- Väitätkö meidän tehneen vilunkia? Jaska tulistui.
- Täh? turha kiekua jos vähän epäilen, myittehän te taannoin ne rantatontitkin omina.
- Mitäs oli jätetty rannalle ja ilman vahtia, pyh! Pekka tuhahti.
- Se paska haettiin Naantalin Muumimaasta, oli ihan ehtaa. Arvaa vaan mikä vaiva oli kytätä koska se muumipeikko menee vääntämään tortun,
Jaska kertoi.
Tällä välin paksu pappi oli saanut teipattua molemmat säkit ja jopa raahannut ne eteiseen valmiiksi. Paskakeskustelu ei näyttänyt kiinnostavan kirkonmiestä millään tavalla. Viimeisenä tekonaan pappi kävi keräämässä olohuoneen pöydältä kortit parempaan talteen. En ole ikipäivänä nähnyt niin kuluneita kortteja, joten räsysököä on tainnut tulla pelattua suntion kanssa vähän useammastakin.
- Kerro suntiolle terveisiä, taitaa olla kova äijä lätkimään korttia, huikkaisin eteiseen lyllertävän papin perään.
- Nainen, kyseessä on nuori nainen, Risto kääntyi katsomaan minua ja hymyili kuin uuden pilleripurkin saanut hullu.
- Eikä, viddu, olet sä sekaantunut naiseen? Siru ponkaisi käytävälle vessan ovesta.
- Luoja loi naisen miestä varten, pappi vastasi.
- Viddu, mulle kyllä kelpaa kumpi vaan.
- Menehän kotiisi siitä, kun kerrankin näyt olevan täysissä pukeissa, komensin pornoharakkaa.
- Viddu, yhtä mä en tajuu. Missä mun punaiset pikkupöksyt on?
Katselin sillä hetkellä pappia, mutta tämä piti pokan kuin tuomiokirkon torni. Siru jatkoi heti perään kovalla äänellä, ettei häntä haittaa ollenkaan, ettei farkkujen alla ole muuta kuin paljas perse ja karvaton vittu. Koska Siru oli nyt eteisessä, työnsin häntä vaatesäkkejä kohti ja komensin naista auttamaan pappia niiden kantamisessa. Pastori ilahtui siitä niin kovasti, että lupasi tarjota Sirulle hieman viiniä, mikäli tämä auttaa säkkien kanssa hänen kotiinsa asti. Pentti Ihme oli luvannut alun perin tulla häntä kyytimään, mutta jonkun ihmeen kautta hänen autostaan oli loppunut bensa. Nyt pastori siis joutui turvautumaan julkiseen liikenteeseen säkkien kanssa.
- Hei, hei Siru, tule taas pian käymään, niin mennään Stokkalle näyttämään persettä ukkomiehille, Ilona selitti halaillessaan parasta kamuaan.
- Voi teitä riettaat lapsukaiset, pappi heristeli sormeaan.
- Viddu, tuu kyyläämään ite, niin ei tartte moralisoida, Siru kivahti ja läimäytti varoittamatta pappia takapuoleen.
- No niin, alkakaahan nyt mennä, ilmahan tässä eteisessä alkaa jo pilaantua, komensin parivaljakkoa.
Avasin sanojen tehostamiseksi oven ja työnsin Sirun säkin kanssa rappuun. Viikko alkoi olla nyt niin lopuillaan, että Ernesti halusi ottaa loppupäivän ihan rennosti omalla sohvalla. Suunnitelmissani oli riisuutua munasilleen ja kuunnella sohvalla radiota, ihan vain sen vittumaisen sääpellen kiusaksi.
- Näkemiin ja jumalan siunausta teille tuore aviopari, näemme varmaan seuraavan kerran ristiäisissä, pappi selitti hissiä tilatessa.
- Meillä on molemmilla nimi, postiluukkuun ei mahdu enempiä nimiä, eikä me tulla kenenkään vieraan ristiäisiin, vastasin hänelle.
- Lapsesta minä puhuin, Ernesti hyvä!
- Minulla on Mersu ja Ilona voi pestautua vaikka lastentarhan leikkitädiksi, mikäli alkaa lasta tehdä mieli.
- Em mä mitään duunii halua, pöljä! tuli heti kommentti tuoreelta vaimoltani.
Lopulta hyvästelimme Sirun ja pastorin ja he katosivat hissiin. En kerinnyt palata edes sisälle asuntoon, kun Pekka ja Jaska tulivat eteiseen kantamustensa kanssa. Jaska oli juuri saanut agenttipuhelimeensa tiedon, että heidän suunnitelmiin oli tullut muutos. Bob Marleysta oli nyt sata varma havainto. Se oli tehty vain varttitunti sitten Taivalkoskella Jalavan kyläkaupan pihalla.
- Ei sinulla Ernesti sattuisi karttaa olemaan? Jaska kysäisi kuin ohimennen.
- Miksi et käytä navigaattoria, luulisihan salaisella agentilla sellainen olevan.
- On, kolmekin, mutta yksikään ei tiennyt Taivalkoskea.
- Onnea vaan matkaan pojat, taputtelin ystäviäni selkäpuolelle.
Pekkaa ja Jaskaa ei tarvinnut pitkään saattaa matkaan, sillä ystävykset olivat nopeita liikkeissään, joskus jopa liiankin nopeita. Kerran he hävisivät kadulla viereltäni, kun huomioni kiinnittyi hetkeksi muualle. Hissin noustessa yläkertaan, pojat astuivat siihen ja heilauttivat kättä. Ei siinä mitään sanoja vaihdettu, mutta miksi ihmeessä olisi pitänytkään? He tulivat taas joskus jos olivat tullakseen, mistä noista hulluista koskaan tietää.
- Kuulepas tuore vaimoni, tiedätkö mikä on tiskiharja?
- Tiedän, sillä pestään astioita.
- Tee se, mutta älä kilistele, Ernesti alkaa nyt kuunnella munasillaan radiosta kotimaista musiikkia.
- Ihkuu, mä en tiennytkään, et sä oot myös radiofani?
Ihkuu tai ei, mutta nyt tässä tilanteessa oli parempi valita radio, kuin polttaa hermonsa loppuun pelkäämällä, että koska se keltaiseen sadetakkiin sonnustautunut hiippari loikkaa jonkun lavasteen takaa ja pilaa koko tämän päivän. Jos minulta kysyttäisiin, niin maanantain sää pitäisi kertoa vasta tiistaina, näin se jopa pitäisi paikkansa. Miksi se pitää kertoa sunnuntaina, senkö takia että yksi poikkeava yksilö saa kiusata television kautta satoja tuhansia katsojia?
- On muuten vitun hienoa omistaa radio! karjaisin täyttä television suuntaan, kun laskeuduin sohvalle munasillani.
Hyvät lukijat, on jälleen aika jättää hyvästit Ernestille. Neljäs viikko Ernestin elämästä on nyt tullut valitettavasti päätökseen. Viikko oli pitkä, sitä kesti noin kaksi vuotta. Jotenkin tuntui siltä, että se oli liiankin pitkä, alkoi kirjoittajalla olla ideat lopussa hyvin loppu.
Jatkosta ei ole tietoa. Sen tiedän, etten kesällä kirjoita. Pari, kolme ranskalaista viivaa on jo viidennen viikon suunnitelman kohdalla, mutta toteutuuko se, on yhtä kaikki vielä arvoitus. Ehkä näin tulee tapahtumaan, mutta mitään en lupaa, ennen kuin tekstiä ilmestyy nettiin.
Elelkää kesä kuin Ernesti!