www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

14.6.2009

218. Kuka keitti sopan?

- Rakas lapseni, Ernesti, polttelen tässä nyt siunattua ruohoa, hieman jäkälällä maustettuna. Haluatko maistaa ja löytää oman sisäisen rauhasi? Pastori virkkoi rauhallisesti.
- Vedän kännin, saan siitä lisäksi tutun päänsäryn, tuhahdin.
- Jokainen tavallaan, mutta se lohisoppa. Ilona, onko soppa jo valmista?

Suupieleni vetivät virneeseen, sillä nyt tuo tynnyrin kokoinen pappi sai kyllä nenilleen, sillä Ilona ei selviä keittiössä mitenkään kalan kanssa. Kerran Ilona yritti paistaa silakoita. Lopputuloksena oli pannullinen jotain todella mustaa. Ratkaisin silloin tilanteen laittamalla hänet kävellen kauppaan ja kehotin ostamaan kalapuikkoja. Ilona on ottanutkin tavaksi kirjoittaa kalapuikkopaketin päälle sen kalalajin nimen, jota haluan kulloinkin syödä. Vittu, aivan sama minulle, kunhan ei tarvitse itse seurustella kattiloiden kanssa. Minulla on sellainen tunne, että varsinkin veitset vihaavat minua. Ne ovat yleensä todella tylsiä kun yritän leikata vaikka lihaa, mutta terävöityvät sekunnissa kun leikkaan vahingossa sormeen. Lisäksi hella on vittuillut minulle koko elämäni ajan. Ensin saan odotella tunnin, että mitään tapahtuu ja sen jälkeen se keittää kaiken yli, vaikka käännän kytkimen ykköselle.

- Sopalle, laitoin kaikki yhteen isoon kattilaan, Ilona huusi takaisin.
- Hehehee, kaikki, menikö kahvinkeitin myös? Pekka alkoi hekottaa.
- Kalat ja potut ja mausteet, pitikö siihen laittaa jotain muutakin?
- Ei rakas lapseni, vain nuo ovat oleellisia, pastori sanoi ja käveli ruokapöydän ääreen.
- Nuuh, kyllä täällä jumalauta kalakeitto tuoksuu, nuuhkin ilmaa.

Kohta olimme Jaskaa lukuun ottamatta kaikki ruokapöydän äärellä maistelemassa Ilonan keittämää lohisoppaa, jossa kalaa oli todella reilusti. Pastorin siunatessa ateriaamme, mietin, mitähän tuollaisen kotipastorin palkkaaminen maksaisi? Eläisiköhän se vain leivällä ja kalalla, siis itse onkimallaan kalalla? Leivän voin kyllä ostaa sille kaupasta, ellei se montaa palaa syö päivässä.

- Viddu, täähän on hyvää, Siru ilmoitti ensimmäisenä.
- Älä muuta viserrä, tämähän maistuu paremmalta mitä mikään aikaisempi tuotoksesi. Nainen, oletko tullut uskoon tai jotain? kysyin vaimoltani.
- Seurasin pastorin antamia ohjeita, Ilona hymyili.
- Jaa, ja mitkähän ne olivat?
- Tässä, sain eteeni paperilapun.
- ”Keitä perunat ja kala kattilassa maidon, kerman ja tillin kanssa”, luin paperilapun tekstin ääneen.

Nyt tässä jutussa mätti joku ja kunnolla. Vilkuilin sivusilmällä pappia ja Ilonaa, että onko tuolla omituisella kirkonmiehellä sittenkin jotain säpinää vaimoni kanssa. Olikohan se käynyt vaikka keittiön puolella tuuppaamassa Ilonaa uskollaan? Kaikista eniten minua pelotti pornolehtikokoelmani, sillä mikäli Ilona on saanut keittiössä uskonnollisen tuuppauksen, saattaa vanhat kunnon Jallut ja Kallet vaihtua hyvinkin äkkiä vaikka Vartiotorniin tai johonkin muuhun uskonnolliseen aviisiin. Ei, ei se ollut sittenkään sitä, mietin päässäni soppaa lusikoidessa. Tässä asiassa oli nyt jotain vieläkin syvemmälle menevää omituisuutta. Minulla oli jo viimeinen peruna lusikassa, enkä ollut vieläkään päässyt selvyyteen mikä tässä sopassa nyt mätti ja kunnolla.

- Perkeleen perunat, haa, mistä nämä potut ovat? karjaisin puraistessani viimeistä perunaa.
- Viddu, mä ainakin löysin ne tuolta kattilasta, Siru kiirehti kommentoimaan.

No niin, nythän se selvisi, myhäilin mielessäni kun Ilona ja pappi katselivat toisiaan ihmeissään. Taisi mennä nyt molemmilta lohenruoto kurkkuun, hahaa. Meillä ei nimittäin ollut kotona potun pottua. Kalan tai kalat pappi oli onkinut akvaariosta, joten siihen en puuttunut enää tässä vaiheessa.

- Ernesti, uskotko ihmeeseen? Risto Juutas kysyi hiljaisuuden jälkeen.
- Siihen alakertasi Penttiin vai?
- Isompaan, yläkerran ihmeeseen.

Taas minulla tuli sellainen olo, että tuo omituinen pappi vedätti meikäläistä. Pitäisiköhän minun nyt uskoa heti tältä istumalta, että hän asuu kahden ihmeen välissä? Toisaalta yläkerta saattoi tarkoittaa hänen työpaikan yläkertaa, joten päätin olla miehelle mieliksi.

- Toki uskon.
- Ne perunat löytyivät teidän jääkaapista, eikö olekin ihmeellistä?
- Ja kukahan ne on sinne tuonut? tivasin.
- Onko sillä nyt kovin suurta merkitystä? Eikö riitä, että keitto on maittavaa ja vatsoja täyttävää?
- Ei, sillä se pottujen tuoja olisi saattanut samalla tyhjentää jääkaapin muista tarvikkeista. Lisäksi en pidä siitä, että täällä käydään jääkaapilla samalla tavalla kuin kauppakeskusten vessoissa. Pitääkö minun jumalauta laitattaa pyöröovi asuntooni?

Minä halusin selityksen tälle pottuasialle. En pidä yhtään siitä, että asunnossani tapahtuu jotain sellaista mitä en ymmärrä, varsinkin ruokapuolella. Potut eivät pottuilleet Ernestille. Viimein pappi huokaisi syvään ja kävi olohuoneen puolelta vanhan virttyneen laukun, josta kaivoi pienen perunapussin. Pussissa oli pari pientä perunaa ja multaa.

- Toit siis omat eväät! riemastuin oitis.
- Niin toin.
- Hyvä, mitä toit jälkkäriksi, innostuin noin omavaraisesta vieraasta.
- Vanilja jäätelöä ja kinuskikastiketta.
- Eikä, ihanko tosi?
- Viisi litraa jäätelöä ja litra kinuskikastiketta, riittää varmaan koko porukalle, pappi hymyili.

Vau mikä vieras, ensimmäinen joka ei ole heti tyhjentämässä jääkaappia, ihastelin nyt pastoria täysin uusin silmin. Vähän minua kyllä jäi mietityttämään pastorin laukku, sillä en ollut nähnyt sitä aikaisemmin missään. No, ehkä se oli vain niin tiiviisti seinänvierustalla tai jossain.

- Armi vaihtoi alaa, Jaska ilmoitti astellessa ruokapöydän äärelle.
- Armi, voi minun pieni Armi, lähtikö se nyt Amsterdamiin huoraksi, voi pientä Armia, Armiiii, Pekka alkoi ulvoa kuin nälkäinen hoitaja aamupuroaan.
- Ei, vaan lähti L & T kelkkaan, tai paremmin sanottuna nousi niiden autoon.
- Armiii, miksi teit näin, miksi, oi miksi lähdit mitään sanomatta Litoriksen & Tussun kelkkaan, sinähän olet nimestäsi huolimatta poika, oi Armi minkä minulle teit sinä piilonarttu…, Pekka jatkoi ulvomistaan.
- Minne Armi lähti? karjuin Pekan ulvomisen yli.
- Luffe & Turre jätepalvelu pestasi sen kumppaniksi. Tyhjentävät likakaivoja kuutiohinnalla. Sattuivat näkemään kun Armi oli kakalla ja puhuivat sen vuoden sopparille paskomaan heidän asiakkaiden kaivot turvoksiin. Rahaa tulee kuulemma kuustoistatonnia kuussa + ilmaiset luut ja majoitus.
- Entä UFF, miten vaatepisnekselle käy nyt? katselin huolestuneena olohuoneen poliisivaatekasaa.
- Ei mahda mitään, Armi on oman tiensä vahva kulkija, Jaska pyöritteli päätään.
- Sattuipa sopivasti, seurakuntamme olikin vailla jotain lahjotettavaa, pastori avasi suunsa.

Sovimme pastorin kanssa, että hän hoitaa tuon virkavaatekasan pois olohuoneesta ihan heti kohta, ettei minun tarvitse kipata niitä alas parvekkeelta. Täällä meikäläisen huushollissa kun eivät poliisien retongit juhli, eivät edes seksikkään naiskonstaapelin kusenpolttamat, se on fakta!

- Hei, tämä kalasoppahan on hyvää, kuka oli kokki? Jaska sanoi ilahtuneena maisteltuaan keittoa.
- Veikkaan että Jeesus, heitin nopeasti oman veikkauksen, ennen kuin joku alkaa valehdella.
- Miten sen nyt ottaa, pappi vilkaisi minua ja alkoi latailla vesipiippuaan.
- Ilona, sinäkö tämän keitit? Jaska jatkoi uteluaan.
- Em mä tiä, jotenkin must vaan tuntuu, etten mä ollut ihan selvillä mitä tapahtui.
- Sanopas nyt Risto Juutas, kuka sen sopan keitti? komensin kirkonmiestä.
- Mattihan se sopan keitti, pastori vastasi hymyillen.

Nyt minulla keitti! Voi helvetti, onko täällä jossain joku vitun Matti vielä keittelemässä keittojaan? Kukkaron Matti se ei voinut olla, sillä Ernestillä ei ollut koskaan Matti kukkarossa, eikä nykyisin myöskään Ilonalla. Itseni ja vaimoni poissulkien aloin tuijotella vuoronperään vieraitamme. Jaskalla nyt yleensä oli rahaa, mutta Pekka oli usein isoja summia miinuksella, eli Matti saattoi livahtaa tänne hänen kukkarostaan. Papilla ei myöskään vaikuttanut menevän kovin hyvin taloudellisesti, joten saattoihan sen sopan keittää myös kristitty kukkaro-Matti. Siru nyt oli niin persaukinen kuin paljasperseinen nainen vaan voi olla, joten Matti oli enemmän kuin vakioasiakas pornoharakan kukkarossa tai missä hän ikinä rahojaan kuskaakaan.

- Nykäsen Matti, hyppääjä-ässä, sen kirjan kantta katselin eilissä päivin, pappi virkkoi.
- No vittu tännekö se nyt hyppäsi kalakeiton pyöräyttämään? äimistelin nuppi sekaisin moisesta uutisesta.
- Ei ollut Matti, ei. Tuli vain mieleen, että sehän se sopan keitti. Livautin tuon äskeisen huumoriksi, Risto myhäili tyytyväisenä.
- Antaa olla, oli vaan todella syntisen hyvää keittoa, livoin vieläkin suupieliä.
- Parempi näin, sillä tieto lisää tuskaa, tuska ahdistusta, ahdistus loppuunpalamista ja loppuunpalaminen tiedottomuutta.

Myönnyin lopulta siihen, ettemme enää keskustele sopan keittäjästä. Saatuani eteeni litran paketin vaniljajäätelöä ja kunnon kulauksen kinuskikastiketta, unohdin totaalisesti, että edes olimme keskustelleet sopan keittäjästä. Jäätelön teki jäätelötehdas, joten siitä en alkanut hakemaan valmistajaa. Pidin sitä itsestään selvästi äitien tekemänä, kuten se yksi televisiomainos aina hokee. Äidit ne ovat kuitenkin kaikki ruoat tehneet. Oma äitinikin tekee taivaallisen hyvää ruokaa, melkein mistä vain. Kerran kotona asuessani kippasin äidin isälle keittämään lihakeittoon pari kourallista pieniä kiviä, eikä isä huomannut mitään. Tiesin isäni ottavan aina pohjia myöten, sillä hänen mukaansa isoimmat lihapalat ovat juuri pohjalla, ettei minun kaltainen tyhjäpäähullu saa niitä, kun hullut kuulemma kaapivat kaiken vain pinnalta. Sillä kertaa teinkin niin, eli otin keittoa vain pinnalta, jonka takia se oli tavallista laihempaa ja isäni nauru entistä vahingoniloisempaa. Viikko sen jälkeen minä sain nauraa, isä oli istunut pari päivää keiton syömisen jälkeen useamman päivän hammaslääkärin tuolissa, oli kuulemma hampaisiin tullut jotain äkillistä kulumaa.

- Kiitos, hyvää oli. Taidankin tässä alkaa pakkailla tavaroitani ja lähteä katsomaan onko suntio kotona, pappi virkkoi.
- Ehehee, ettei vaan olisi ehtoollisviinien maistelua tiedossa, hekottelin ääneen.
- Ei toki, räsysököä, räsysököä, nyt kun minulla on kerrankin mitä hävitä, pastori virnisti.


© Rauno Vääräniemi