www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

7.6.2009

217. Parvekesauna

Pappi nauroi varmaan vartin, me muut tuskin viittä minuuttia. Mielestäni huonolla vitsillä on rajattu aika minkä sille saa nauraa, paitsi tietenkin jos kerron sen itse. Lisäksi olin varma, että tuossa papin huumorissa oli mukana joku uskonnollinen piilo-opetus, jota se yritti syöttää minulle vitsin pakkokeinoin. Entä jos nyt tulla pamahdan uskoon ensi yönä kesken unieni? Entä jos alan veisata virsiä kaikki ne ajat jolloin olen hereillä? Toisaalta, tuossa olisi kyllä se hyvä puoli, että voisin seuraavan kerran autoa myydessäni markkinoida sillä ajetun vain sunnuntaisin kirkkoon, sillä vahvan henkisen herätyksen jälkeen minulla tuskin olisi aikaa tehdä muuta kuin ajella kirkon ja himan väliä.

- Ernesti, ovella on joku nainen, Ilona tuli ravistelemaan päätäni.
- Minun pää, irrottauduin tuoreen vaimoni otteesta.
- Se nainen sanoo olevansa sinun lover tai jotain.
- Täh, onko minulla sellainenkin? kummastelin lähtiessäni hiipimään eteistä kohti.

Kurkkasin ensin varovasti olohuoneen nurkan takaa ja kyllä siellä oli nainen, tarkemmin sanottuna nainen kaljatölkki kädessään. Kurkkasin uudestaan ja totesin naisen olevan hyvin vähissä vaatteissa, tiukassa t-paidassa ja valkoisissa piukoissa shortseissa. Kaljaharakka vaikutti aivan oudolta tuttavuudelta, joten aloin miettiä kahta vaihtoehtoa. Toinen oli se, että tuo oli ollut niin hyvä pano, että unohdin silloin paneskellessa itseni tai sitten minulle oli käynyt perinteisesti. Perinteinen tarkoitti sitä, että kaikki tunsivat hullun, mutta hullu ei tuntenut ketään. Suljetulla oli ollut kerran yksi tyyppi, joka sanoi tuntevansa kaikki. Hänen mielestään kaikki miehet olivat Matteja ja naiset Liisoja, joten oli kovin yksinkertaista tuntea kaikki ihmiset.

- Huhuu, te siellä ovella, oletteko aseistautuneet? huhuilin varovasti käytävän päästä.
- Hik, ketkä me? nainen pyöritteli päätään ja läikytti samalla olutta matolleni.

Siinä vaiheessa minulla pimeni niin, että kävelin suoralla käytävällä päin seinää, kaksi kertaa. Vaikka talo oli maalattu varmaan vuosikymmen tai pari sitten, aloin haistaa tuoreen maalin hajun. Sehän ei taas sopinut ollenkaan minulle, sillä normihullu vetää kyllä pillereitä, mutta kaikenlaiset liimat ja maalit ovat kyllä tasan tarkkaan niille wannabe-hulluille ja muille elämään kyllästyneille sekopäille. Tihensin maalinhajun havaittuani askellusta, sillä en halunnut aivosolujeni tuhoutuvan viimeiseen soluun, ennen kuin saan selville mikä tuo kaljaa matolle läikyttävä nainen on. Olin melkein ovella, kun Jaska ryntäsi ohitseni Armi kintereillään.

- Paska tulee! mies kuului huutavan rapussa syöksyessään koiran kanssa portaikkoon.
- Hii-hik, ei mulla vaan! nainen metelöitsi ja läikytti jälleen kaljaa matolle.

Viimein pääsin naisen eteen. Katselin tuota pyydystä tarkemmin ja totesin valkoisten shortsien olevan aika tiukoilla tuon ruskeaverikön ahterin ympärillä. Minä en ainakaan uskaltaisi pieraista noin tiukoissa housuissa, ettei takaisin iskevä paineaalto tapa piereskelijää. Nostin vähän katsetta jalkovälistä ja totesin tissien olevan luomut, josta hyvästä en käärinyt naista suoraan eteisen mattoon ja työntänyt hissiin.

- Saanko? osoitin kaljatölkkiä.
- Hik, toki.

Tempaisin tölkin naisen kädestä ja linkosin sen saman tien rappuun portaita alas. Nainen nielaisi kaksi kertaa, mutta ei inahtanutkaan.

- Ja mitäs teille saisi olla? kysäisin naiselta.
- Helmi-Inkeri Nuuppo, nainen sanoi ja ojensi kättään.
- Häh, kuka vittu se on?
- Minä, hik!
- Ernesti Kilari, ojensin käteni.
- Lupasit tulla käymään joku kerta, hik. Et tullut, niin tulin itse tänne.
- Milloin lupasin? unta olet nähnyt tai olet muuten vain hullu, vänkäsin vastaan.
- Erkkuliini, kuka se on? Ilona kilkatti.
- Yksi kaheli, lähtee varmaan kohta hoitopaikkaansa, huusin takaisin.
- Ma-maanantaina nähtiin tuolla pihalla, mulla oli ne lapset, Sorja-Olga ja Tahvo-Antero…
- Kotiin siitä hus, hus, lapset odottavat varmaan jo aamupuuroa.
- Hik, ny-nyt on jo hyvin iltapäivä ja sitä paitsi lapset ovat isällään, sillä rentulla paskiaisella joka kännää ja pummaa yhä rahaa, vittu mikä sika paska se on. Se ei ymmärrä, et myös mä tartten mun omaa aikaa, hik!

Olin entistä varmempi siitä, että tämä edessäni kännissä huojuva nainen on joku paikallinen uusi sekopää. Naama ei näyttänyt tutulta, eikä kyllä vartalokaan. Myös hänen mainitsemat lasten nimet olivat kuin jostain huonosta vitsikirjasta, jonka ovat koonneet suomenruotsalaiset mielisairaanhoitajat.

- Vittu-Inkerikö se nimesi oli? havahduin mietteistäni.
- Hik, Helmi-Inkeri on nimeni ja kyllä me tavattiin maanantaina. Tässä minä nyt olen, mitä tehdään?
- Mennäänkö saunaan?
- Vain mekö kaksi, niinkökököö?
- Jep, odota hetki, käyn varmistamassa että sauna on todella päällä.

En odottanut vastausta, vaan kirmaisin olohuoneeseen ja tempaisin parvekkeenoven edessä olevat verhot kiinni. Pastori ei edes vilkaissut minua, koska keskittyi pilkkimiseen häälahja-akvaariossa. Pekka puolestaan näytti haistelevan keittiössä pakastimen takaosaa. Ilona oli kolistelemassa keittiössä, tehden jotain askareitaan, joista ei tule koskaan muuta kuin sanomista. Siru oli parvekkeella ja Jaska Armin kanssa ulkona, joten muista ei tarvinnut nyt välittää.

- Sauna on valmis, menetkö edellä, niin käyn heittämässä kepillisen ja tulen perässä?
- Hik, ei mun asunnossa vaan ole saunaa.
- Tässä on lisäsiipi.
- Em mä ole sellaista kyllä ulkoa huomannut, nainen vänkäsi vastaan.
- Se on aika tuore, vähän voi vielä maali haiskahtaa, mutta tuskin se saunomista haittaa.
- No eih, ei se haittaa.
- Jätä vaatteet vaan tuohon sohvalle, et kait meinaa ne päällä mennä saunaan.
- No enh, en mishään tapauk…hik…sessa.

Parin pyllähdyksen jälkeen nainen oli kuoriutunut t-paidasta ja shortseista. Niiden alla ei ollut todellakaan mitään, ei edes karvan karvaa. Pyysin häntä parvekkeenoven eteen valmiina astumaan Ernestin saunaan. Avasin nopeasti oven verhon läpi, raotin verhoja ja työnsin hikkaharakan parvekkeelle. Kiskoin oven perässä kiinni ja menin istumaan sohvalle naisen vaatteiden viereen. Katselin niitä, mutta en vieläkään saanut päähäni mistä muka tuntisin tuon naisen ja sen omituisesti nimetyn jälkikasvun. Pillu-Kaarina oli kyllä nyt erehtynyt känninsä vuoksi osoitteesta.

Olikohan se sittenkin naapurissa asuvan Korvetin Pekan hoito, josta sen vaimo on autuaan tietämätön? Päätin testata teoriaani ja nappasin naisen vaatteet käteeni. Kipaisin rappuun Korvettien ovelle ja soitin ovikelloa. Soiton jälkeen tungin molemmat rievut postiluukusta ja siirryin omalle ovelle, ettei minua nähdä heidän ovisilmästä. Hetken päässä ovella rapisteltiin ja sisällä käytiin jotain kovaäänistä keskustelua. Viimein ovi avautui ja siihen ilmestyi naama punaisena Korvetin Pekka.

- Hahaa, kiinni jäit punanaama panomies, repesin nauramaan.
- Eipä ollut yllätys, siinä riepusi, Pekka paiskasi ne rappuun.
- Haistoitko edes, oliko tuttu haju?
- Ihan sairas tyyppi, punanaama pyöritteli päätään.
- Nämä ovat sinun hoidon vaatteet. Se tuli vahingossa meille, kun olit antanut sillä väärän osoitteen. Onko vähän tyhmää antaa vääräksi osoitteeksi seuraavan asunnon numero, onko?
- Klups, kuka…kenen nämä vaatteet oikein ovat? naapuri meni nyt vuorostaan täysin valkoiseksi.
- Mikä lie ollut Kulli-Kaisa, en minä sen nimeä muista.
- Sa-sanoitko Kaisa? Pekka nieleskeli nyt naama harmaana.
- Kivat värit, kokeile seuraavaksi vihreätä ja ruskeaa.
- Missä se on, se Kaisa?
- Saunomassa meidän parvekkeella.

Johan läksi, nimittäin naapuri kohti parvekettani. Ovea sulkiessani päätin, että tällä menolla minun pitää ottaa kyllä vierailevilta tähdiltä jonkinlainen kynnysraha, vaikka tuollaisen normaalin narikkamaksun verran. Astelin itse vaatteiden kanssa olohuoneeseen, jossa heitin ne sohvalle papin viereen.

- Eikö kala syönyt? kysäisin kirkonmieheltä.
- Söi, Ilona siellä laittelee keittiössä maittavaa lohiateriaa, kalasoppaa pyysin keittämään.

Vilkaisin pappia ja päättelin hänen olevan sekopäisempi kuin uskoinkaan, sillä eihän Ilona nyt mitään kalasoppaa saa aikaan edes valmiista kalasoppapurkista. Ainoa minkä naiseni osasi tehdä hyvin, oli alapuolelta voidellut leivät ja kahvi. Meillä syötiinkin sen vuoksi paljon leipää ja kahvia kului myös kiitettävästi.

- Ketä nuo naiset tuolla parvekkeella ovat? Korvetin Pekka palasi parvekkeelta.
- Siru ja se sinun hoito, vastasin niin kuten asian oletin olevan.
- Ikinä en ole nähnyt kumpaakaan.
- Entä nyt, alkoiko panettaa kun näit nyt? Kerro nyt, jöpöttääkö tikkari pöksyissä?
- Ei, eikä tartte tulla soittelemaan toisten ovikelloja.
- Ääliö, teillä on vain yksi ovikello, huutelin tympeän naapurini perään.

Samassa sisälle astuivat parvekkeella olleet naiset, toinen täysin alastomana ja toinen pelkissä rintsikoissa. Mulkku-Minna tuli seisomaan eteeni tuima ilme naamallaan. Minua alkoi suoraan sanottuna tympäistä tuollainen ilmehtiminen, sillä en pidä murjottavista ihmisistä, elleivät ne ole hukanneet rauhoittavien reseptiään.

- Ernesti Kilari, en odottanut tällaista kohtelua! nainen heristeli etusormeaan.
- Enkä minä tuollaista vierasta.
- Ja minä kun tein tortun ihan sinua varten, nainen puhisi kiskoessaan vaatetta päälle.
- Ja minä kun luulin sen kuuluvan jokaisen naisen vakiovarustukseen, kuittasin takaisin.

Hetken päästä asunnon ovi pamahti ja nainen oli poistunut rappuun. Istuin takaisin sohvalle papin viereen, jolloin hän otti kiinni olkapäästäni ja kertoi naisen olevan uusi naapuri ja minun tavanneen hänet tämän viikon maanantaina muistinmenetyksen aikaan.

- Just, ja sinähän se et ole vetänyt yhtään mitään, tuhahdin kääntäessäni katseeni papin vesipiippuun.


© Rauno Vääräniemi