www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

17.5.2009

214. NYPD

- Eiköhän tämä jeesustelu nyt saa riittää, pappi tokaisi ja nousi ylös sohvalta.
- Eikös tuo jumalanpalvelus jatku vielä? viittoilin pizzapalalla televisiota kohti.
- Pitää mennä pytylle ja lähteä sen jälkeen jakamaan Jumalan sanaa niille jotka sitä janoavat.

Risto laski kaukosäätimen kädestään olohuoneen pöydälle ja televisio sammui samalla hetkellä. Korvani olivat erottavinaan vielä pari aamenen hokemista sen kaiuttimista vielä senkin jälkeen kun siitä oli hävinnyt virtavalo, mutta ihan en siitä olisi mennyt päätä pölkylle laittamaan. Papin poistuttua jäin tuijottamaan televisiota suu apposen auki.

- Avatkaa, täällä NYPD, avatkaa heti, täällä NYPD, pappi kuului hakkaavan vessan oven nyrkillään.
- Avatkaa nyt joku, siellä on amerikkalainen poliisi oven takana, Ilona alkoi panikoida keittiössä.
- Ei tasan ole, sehän on meidän pappi, mitä vittua se meuhkaa? puhisin sohvalta ylös könytessäni.

Astelin pizzanjämät kädessäni käytävälle vessan oven luo, jossa pappi takoi ovea ja hoki olevansa NYPD:stä. Katselin miestä, enkä millään voinut kuvitella hänen olevan joku amerikkalainen poliisi, sillä tuskin ne menevät minnekään keikalle vesipiippu kainalossa.

- Kuule pastori, onko sinulla jäänyt päälle joku leffarooli?
- Tietääkseni ei, olen uskon asialla enkä Hollywoodin.
- NYPD, se kuulostaa aika amerikkalaiselta.
- Nuorten Yksinäisten Pappien Delegaatioko kuulostaa amerikkalaiselta? olen kyllä tästä uutisesta kovin hämmentynyt.
- Niin minäkin, voi vittu minkä palveluksen olette tehneet amerikkalaisille poliisisarjoille. Miten minä voin nyt katsoa niitä ilman, että mieleen tulee raamattu, saarnastuoli ja ehtoollinen?
- Pyhät asiat menevät monesti maallisen riettauden yli.

Vessassa ollut Raisa tuli ulos pahoitellen, että oli näin ajattelemattomasti vienyt kiireisen kirkonmiehen aikaa ja aiheuttanut tälle mahdollisesti kärsimystä. Pappi vain hymyili ja sanoi hänellä kyllä olevan yleensä aikaa, mutta nyt alkoi tilanne olla kiireellinen.

- Taidan tästä lähteä, pitää mennä hoitamaan pari asiaa, Raisa sanoi eteisessä.
- Menet varmaan ottamaan suihin ja antamaan persettä? arvailin ihan vilpittömin mielin.
- Ehei, käyn kastelemassa erään vanhan ystäväni kukat ja uusimassa matkakortin.
- Voih, sinulla on kovin jännittävän kuuloinen elämä.
- Älä muuta sano, hihihii, veronainen hihitteli.
- Kiva kun kävit, sinua on aina niin kiva katsella, kun olet ilman vaatteita.
- Samat sanat, piipahtakaa joskus kylässä tuolla alempana.

Myös Ilona tuli hyvästelemään Raisan eteiseen. Suoritimme oikein kunnon ryhmähalin, eli otin molemmat syleilyyn ja puristelin heidän takapuoliaan. Halit olivat kova juttu, suljetullakin halailimme usein, tosin monta kertaa vastapuolena oli koivuhalko, sillä se oli huomattavasta yllätyksettömämpi mitä toinen hullu. Vaikka haloista jäi tikkuja käsiin ja ties minne, niin ne eivät kuitenkaan tarttuneet hiuksista kiinni tai mäjäyttäneet nyrkillä silmään.

Raisan poistuttua asunnosta, palasin olohuoneeseen ja taittelin pizzalaatikon takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Hörpin loput kolat, ettei kukaan muu saa sitä ja vein tyhjän pullon pullokaappiin. Katselin kelloa ja totesin äitini soittavan kohta, joten palasin sohvalle lankapuhelimen välittömään läheisyyteen. Olin juuri vaipunut odotusnirvanaan, kun joku tuli eteeni ja kosketti olkapäätäni.

- Ei saa häiritä, odotan puhelua! ärähdin häirikölle.
- Ernesti, saanko minä sen pizzalaatikon? Sirun ääni kysyi.
- Mitä sinä sillä teet? avasin silmäni ja tuijotin nyt täysissä pukimissa olevaa harakkaa.
- Minä en paista pullaa, en pidä pullasta, eli en leivo pullaa, enkä syö pullaa.
- No vittu, olipa tuo uutinen.
- Haluan pizzalaatikoita, haluan kotini tuoksuvan pizzalta, pizzantuoksuinen koti on hyväntuoksuinen koti.
- Hyvä on, vie se mukanasi, murahdin lopulta.

Oikeastaan näin oli parempi, sillä mitä sitä turhaan ilmaiseksi saatua pizzalaatikkoa alkaa itse hävittää, jos joku toinen vie sen mennessään ihan omasta halustaan. Tämä sunnuntai oli tosiaan ihan meikäläisen mieluinen päivä, täynnä pieniä yllätyksiä, jotka tekivät hullun elämästä vieläkin hullumman, eli normaalimman.

- Pirr, pirrr, pirr, puhelin alkoi piristä.
- Hei äiti, onko kellosi seko, soitat ennen aikojasi? lähes huusin puhelimeen.
- Ernesti, Raisa täällä.
- Ai Raisa, mitä tänne soittelet, vastahan lähdit?
- Kuule, pihalla on joku outo hemmo, ajattelin varoitella siitä teitä.
- Mielenkiintoista, kerro lisää?
- Se pyöriin parkkipaikan liikennemerkin ympäri kuin väkkärä ja haistelee jotain, ihan kuin ne olisi ollut jotain kengänpohjallisia.
- Sellainen tumma vähän kikkarapäinen ja aika laiha.
- Joo, mistä tiesit?
- Ihan harmiton tyyppi, kyllä se siitä lähtee iltaan mennessä.
- Okei, no nyt minun bussi tuli, pitää mennä, hei, hei.

Todellisuus iski vasta puhelun jälkeen, sillä enhän minä voi sietää mitenkään, että joku turkinpippuri heiluu täällä parkkipaikalla ja luo seudulle sellaista statusta, että täällä olisi joku pakolaiskeskus ja vielä hullujen sellaisten. Pitääkö minun ihan tosissaan alkaa vahtimaan Mersuni erikoisvanteita haulikon kanssa ja pihanurmikkoa, ettei vaan kukaan myy sitä ruohona eteenpäin? On todella ahdistavaa tällainen asuinalueiden nopea rapistuminen ja slummiutuminen. Kävi jo mielessä veneen ostaminen ja muuttaminen siihen asumaan, mutta sitten mieleeni tuli venepakolaiset ja mahdollisuus törmätä niihin merellä. Entä jos ne ajavat asuntoveneeni ylitse muskeliveneillään? Vai olivatkohan ne sittenkin Suomesta pakenevat veropakolaiset, jotka ajavat yli muskeliveneillään?

- Pirr, pirr, pirr, puhelin ääntelehti toistamiseen tänä aamuna.
- Äiti, nyt se olet varmaan sinä, hihkaisin luuriin onnesta soikeana.
- Kyllä se olen minä. Mitä minun rakkaalle pojalleni kuuluu näin ensimmäisenä avioliittopäivänä?
- Ihan hyvää kuuluu, aamu on ollut kahdeksankymmentäkolme prosenttisesti hyvä.
- Hienoa kuulla, että elämäsi on mallillaan.
- Miten pääsitte kotiin, oliko hyvä automatka ja miten isukki voi, eli onko sillä krapula?
- Pääsimme kotiin minua ansiosta, isä tosin vaikeutti matkantekoa kaikin mahdollisin konstein, äiti huokaisi.

Hetken huokailtuaan, äiti alkoi kertoa heidän eilisestä kotiinpaluustaan. Matka oli tyssännyt jo ensimmäiseen risteykseen, kun isä oli huomannut tien sivussa poliisiauton. Hänen oli pitänyt mennä ihan välttämättä katsomaan kristallipallostaan poliisien tulevaisuutta. Odotin tässä kohtaa jotain isälle tyypillistä todella mahtipontisuutta, eli vaikka toinen konstaapeli mennee naimisiin presidentin kanssa ja toinen pelastaa maailman, aseenaan vain pelkkä teleskooppipamppu.

Ennustukset eivät tällä kertaa menneetkään ihan sitä rataa, vaan oikeastaan aivan päinvastoin. Toiselle konstaapelille isä katsoi kristallipallostaan sellaisen tulevaisuuden, että hän kavaltaa kahvikassan rahat, matkustaa niillä Tallinnaan kansipaikalla ja päätyy rahojen loppumisen vuoksi venäläisten huoraksi vanhankaupungin laitamille. Toinen puolestaan sekoaa työpaineiden vaikutuksesta niin pahasti, että yrittää päästä maistraatissa naimisiin Minni Hiiren kanssa, kun sillä on niin kauniit pallokorvat.

- Jännää, tuliko pampuista pahat mustelmat, huusiko isä, murtuiko luita? utelin innoissani.
- Ei Ernesti, isä talutettiin vain takaisin automme takapenkille ja kiltit konstaapelit laittoivat vielä takaovien lapsilukot päälle, on kuulemma paljon turvallisempi niin.
- Tyhmää, mikä sitä virkavaltaa vaivaa, eivätkö ne enää mätki pampuilla hulluja?
- Ihan viisaasti ne minun mielestä tekivät, äiti huomautti kipakasti.

Loppumatka oli mennyt isän murjottaessa takapenkillä kristallipallo tiukasti sylissään. Isä oli istunut koko loppumatkan uhmakkaasti ilman turvavyötä ja sanonut kuolevansa jos äiti ajaa liian kovaa mutkiin. Sen takia matka oli kestänyt yli tuplaten mitä normaalisti, sillä äiti ei halunnut tunnolleen isän kuolemaa. Tässä kohtaa aloin miettiä, että pitäisiköhän minun ostaa äidille lahjaksi Ferrari tai Porsche? Jos isä kerran kuolee vauhtiin, niin pitäähän äidillä olla sen takia nopea auto, hihittelin itsekseni.

- Joko teidän vieraat ovat lähteneet? äiti uteli.
- Joo, osa lähti jo ja osa pitää varmaan heittää parvekkeelta.
- No hyi Ernesti, eihän ketään voi sillä tavalla kohdella.
- Missä niin lukee?
- Kuuluu hyviin tapoihin päästää vieraat ulos oven kautta eikä ketään saa pahoinpidellä millään tapaa, äiti moralisoi.
- Päästän ne ovesta, lupasin lopulta.
- Joko pastori lähti, sehän tuli käsittääkseni teille yöksi?
- Ei, istuu kuin tatti vessassa ja laulaa Maamme-laulua.

Tämä oli totta, sillä pastorin mentyä vessaan sieltä alkoi kuulut Maamme-laulun hoilotus, joka alkoi aina alusta. Minusta tuo oli hienoa, sillä soitinhan itsekin suihkussa käydessäni sähköyhtiön poikien levyä täysillä. Pastorissa oli nähtävästi ainesta todella pyhäksi mieheksi, kun oli ottanut musiikin ihan sydämen asiakseen, ja vielä noin kotimaisen kappaleen.

- Sillä pastorilla on varmaan mahtava ääni? äiti tuumasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Äiti, oletko sinäkin kiinnostunut siitä miten kovaa pappi pieree? siitä lähtee aikamoinen mekkala.
- Lauluääntä kyllä tarkoitin rakas poikani.
- Vai niin, no, laulaahan se harakkakin, tuhahdin takaisin pettyneenä äidin kovin kapeaan maailmankatsomiseen.
- Kuule Ernesti, nyt minun pitää mennä laittamaan isällesi mannavelliä, mikään muu en pysy tänään sisällä. Soittelen sitten huomenna, hei, hei poikani ja elä kuten hyvä aviomies elää.
- Jes, viinaa ja rietasta elämää toisten vaimojen kanssa.
- ERNESTI!
- Äiti, elän kiltisti, vakuuttelin sormet ristissä puhelun lopussa.


© Rauno Vääräniemi