www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

10.5.2009

213. Hajunsyöjät

Olin pulassa, sillä luotin täysin siihen, että Lissun luota löytyisi jotkut seksikkäät naisen sukkahieltä maistuvat hajunsyöjät. Istuuduin rapussa lattialle ja kirosin naapurin naikkosen alimpaan hornaan, sillä kyllähän talossa yhdet hajunsyöjät piti olla. Minulla niitä ei kylläkään ollut, mutta en koskaan puhu itsestäni, vaan muista, niistä normaaleista ihmisistä. Lääkärini tohtori Psyko oli jo vuosia sitten sanonut, että muita saa ja pitääkin räkyttää aina kun siihen on tarvetta ja joskus myös muuten. Itsensä kanssa kun pysyy väleissä, niin siitä se elämä lähtee etenemään ilman vitutuksia. Naapureita sen sijaan saa vituttaa vaikka miten, ei se minun persettä kutita. Istuin rapussa varmaan vartin, kunnes huomasin toisen naapurin oven, nimittäin Korvetin Pekan ja Ailan. Koska elimme pyhää sunnuntaita, oli tuo aviopari varmasti kotona, ajattelin tällätessäni sormen ovikellon nappulalle.

- Tuu sinä tänne ovelle, siellä on se hullu naapuri, kuului oven takaa Pekan ääni. - Tule nyt jumalauta. Minä en ala sen kanssa inttämään mistään.

Olin soittanut ovikelloa vasta kaksikymmentäkuusi kertaa putkeen.

- Mikä perkele siellä maksaa? Pekka huusi kolmenkymmenenseitsemän soiton jälkeen.
- Hei Ernesti, mikä sinulla on hätänä? ovelle ilmestyi Ailan nassu.
- Käytätkö rinsikoita tuon alla? läähätin katsellessa Ailan kukallista yöpukua.
- Tuskin tulit sen takia ja jos tulit, niin minulla on mies kotona.
- Syötkö hajunsyöjiä?
- Anteeksi mitä syönkö?
- Onko sinulla hajunsyöjiä?
- Hmm, en muista, että itselläni olisi, mutta Pekalla niitä kyllä on vaikka kuinka.
- Hei hikikeisari, miltä tuntuu kun hajunsyöjät nakertavat varpaita kengissä? kailotin ovenraosta sisälle.

Aila oli vetäistä oven kiinni saman tien, mutta onneksi olin hivuttautunut jo väliin. Kerroin hänelle, että nyt oli sellainen tilanne, että piti saada nopeasti nuoltavaksi jotkut hajunsyöjät. Ailan ilmeestä olisi saanut hyvän valokuvan, hän oli todella yllättyneen näköinen. Ihan kuin olisin kertonut hänelle odottavani hänen lastaan ja hän olisi nimenomaan lapsen isä, eikä äiti, kuten se oikeasti biologian mukaan menisi.

- Hajunsyöjät, siis nuolla niitä, miksi?
- Vitustako minä sen tiedän, että miksi? Tuli vain sellainen mieliteko tuossa parikymmentä minuuttia sitten ja se mikä tulee mieleen, on tehtävä, piste!
- Pekka, toisitko yhdet hajunsyöjät tänne eteiseen, siis sellaiset käytetyt? Aila kääntyi selin minuun.

Käytin tilaisuutta hyväkseni ja livautin nopeasti käteni Ailan kukallisen yöpaidan alle ja jalkojenväliin. Rintsikoita miettiessäni oli tullut sivukysymyksenä mieleen, että mitenkähän sen tuheron kanssa on, eli onko se verhottu jollain ja onko pimppi kiimassa vai ei?

- E-eeeernestiii, Aila venytti nimeäni kuin muinoin Nykäsen Matti pituutta mäessä.
- Kuuma pylly, etkä ole sheivannut itseäsi, hyi, hyi, toruin naista.
- Ei kuulu sulle, Aila kivahti ja vetäytyi ulottumattomiin naama punaisena.
- Löytääkö se Pekka tuosta puskasta edes pillua? tapitin häntä silmiin.
- Ernesti, hys, ei tuollaista saa puhua, nainen sipisi naama tulipunaisena.
- Tässä nämä…hajunsyöjät, Pekka ilmestyi eteiseen.
- Molemmat, jes, innostuin ja tempaisin hajunsyöjät käteeni.
- Nyt en kyllä ymmärrä, mutta ihan oikeasti en haluakaan, Pekka kommentoi ja pyörähti saman tien ympäri, poistuen olohuoneeseen.
- Runkkaako se sohvalla? osoittelin miehen perään.
- Ei, Aila kivahti.
- Entä sinä, käytätkö kiiltomatoa, kastematoa vai kaalimatoa?
- En mitään! Olisitko ystävällinen ja poistuisit nyt, meillä jäi aamutoimet kesken.
- Haa, alkoiko Pekan pili jöpöttää aamulla lakanoiden välissä kun sitä kusetti kuin palokunnan marsua?
- Näkemiin, enkä halua nähdä sinua enkä noita hajunsyöjiä tänään toista kertaa.
- Voin tulla hieromaan nännejäsi joku päivä, se poistaa naamasta kireyden, huikkasin vielä postiluukun kautta Korvettien asuntoon.

Aika nihkeätä porukkaa nuo Korvetit, vaikka olin joskus muinoin käynyt antamassa Ailalle aisaa. Kyllä se kaksin ollessa oli ihan rento, mutta miehensä seurassa jännitti aivan vitusti. Ei tainnut Korvetin Pekka olla naiselleen sitä parasta mahdollista seuraa, pähkäilin nuollessani hajunsyöjiä. Nuoleminen nosti hien pintaan ja sai sydämen hakkaamaan, kuin olisin juossut pari maratonia putkeen. Alitajuntani oli ollut oikeassa, hikinen hajunsyöjä oli nyt parasta lääkettä ihan mihin tahansa. Nuuhkuttelin ja nuolin niitä vuoronperään. Nuolemisen ollessa vielä kesken, hissi kolahti kerrokseen ja eteeni ilmestyi pizzamies pahvilaatikko ja kolapullo kädessään.

- Maa-maa-maetoenen, Turkin tuliainen kysyi minua osoitellen.
- Kuulla, ma maetoenen, osoitin itseäni.
- Tilata pizza ja limu.
- Kuulla, mina tilata pizza ja limu. Paljonko?
- Uksi pizza ja uksi limu, teke kummenen juurooo.
- Juuroo, mitä vittua se on?
- Raha, juuro, mies toisti.
- Saat kymmenen euroa, tekee varmaan saman verran mitä ne sinun juurot, tälläsin miehen käteen kympin.
- Sama raha, tama juuro.

Luulin tässä vaiheessa, että lätynvääntäjä olisi poistunut naama loistaen luotani kymmenen euroa rikkaampana, mutta ei, mies jäi katsoa tapittamaan minua. En ollut ollenkaan niitä tyyppejä jotka sietävät minkäänlaista tuijottamista toisten tahoilta, varsinkaan minkään vähemmistöryhmän taholta, joihin luin myös virkavallan, apteekkarit, lääkärit yms. ammattien harjoittajat. Myöskään meteorologien tuijottamista en sietänyt, vaikka se Matte Mennonen olikin ihan sairaan kaunis tapaus. Seisottuamme varmaan kolme minuuttia yhdessä rapussa, mies alkoi nuoleskella huuliaan.

- Nalka, ojensin pizzalaatikkoa miestä kohti?
- Ei nalka, mina tykka noista, hän osoitteli hajunsyöjiäni.
- Haa, sina kaytta naita jalka, apinoin miestä kuin simpanssi lajitoveriaan.
- Mina haista ne, mina nuolla ne, me teke koko suku sama juttua, pizzamiehen silmät alkoivat loistaa.
- Haista, ojensin toista hajunsyöjää miestä kohti.
- Nuuuuh, tama huva, parempi kuin suku vanhan miehen.
- Kaksikymppiä ja nämä ovat sinun, halpaa kuin turkkilainen saippua.
- Mina osta, onko sinulla naita lisa?
- Ainoa pari, varasto on loppu, pyörittelin päätäni.

Olin aivan äimänä, sillä sain juuri antamani kympin lisäksi käteeni vielä toisen kympin. Saatuaan hajunsyöjät, pizzapaakari lähti juoksemaan portaita alas kiljuen mennessään jotain omalla kielellään. Vasta alhaalla olevan pumppuviallisen välioven paukahdettua havahduin takaisin tähän maailmaan. Hämmästelin kädessäni olevaa kuumaa pizzalaatikkoa ja toisessa kädessä olevaa kolapulloa.

- Vittu, minnehän ne hajunsyöjät joutuivat? pyörittelin päätäni.
- Nuuh, toisaalta, pizza on aina pizza, nuuhkaisin laatikkoa ja astuin oman oven eteen.

Avasin oven ja astuin sisälle asuntooni. Hipsuttelin eväitteni kanssa olohuoneeseen ja istahdin pastorin viereen sohvalle. Jumalanpalvelus oli vielä kesken, joten en puhunut mitään, avasin vain pizzalaatikon ja kolapullon. Koska en ollut sillä päällä, että jakaisin edes limuani toisille, hörppäsin suoraan pullon suusta.

- Erkkuliini, mistä sinä sait pizzaa? Ilona tuli hämmästelemään ateriaani.
- Pizzamieheltä.
- Oih, haiseepa hyvältä, saako vähän kämmätä?
- Onko kädet pesty? ihan tasan tarkkaan et kämmää likaisin käsin.
- On, mutta pesen ne vielä uudelleen.

Ilona kipitti vessaan ja kuului lutraavan siellä ties millä. Oli tavallaan hieno asia, että noinkin hömelö nainen kuin Ilona, oli kuitenkin perusasiassa, eli siisteydessä siisti neitonen. En voinut sietää paskahinuja yhtään. Sen takia mm. autoani huoltava mekaanikko saa joka kerta huollon yhteydessä merkkikorjaamon puolesta täysin uudet haalarit. Joskus kuulin sellaista, että on kuulemma huomattavasti helpompi ja halvempi antaa asentajalle kerran vuodessa minun auton huollon yhteydessä täysin pakasta repäistyt haalarit, kun alkaa tapella kanssani. Olin siitä harvinaisen samaa mieltä, varsinkin kun yleensä kaikki johtoportaan alapuolella olevat narisijat vaihtoivat työpaikkaa valitusteni jälkeen. Hulluille kun ei tunnetusti soiteltu poskea ilman seuraamuksia.

- Nyt on kädet pesty kolmella eri pesuaineella, saako jo kämmätä? Ilona tuli uudelleen minun ja pizzan luo.
- Antaa mennä, mutta vain yksi kämmäys ja yhdellä kädellä.
- Ihkuu, lämmintä pizzaa on ihku kämmätä, naiseni totesi ja painoi koko pienen kämmenensä keskelle pizzaani.

Ilonan alkaessa nuolla kämmentä ja sormiaan, minä revin pizzasta ison palasen ja aloin työntää sitä turvavärkkiäni kohti. Tämä sunnuntai alkoi vaikuttaa alkuhankaluuksien jälkeen ihan kivalta päivältä. Olin jälleen ollut ihan oma itseni, Ernestini, hullun tuurilla seilaaja, koska sain Mätösen tilaaman pizzan ja vielä kymmenen euroa ylimääräistä rahaa. Mitä ne ihmiset valittavat, että kaikki vaatii rahaa? Menisivät rappuun nuolemaan hajunsyöjiä, niin maailmassa olisi moni asia paljon paremmin.

- Ottaako pastori pizzaa? kysyin vesipiippua kurittavalta kirkonmieheltä.
- Ottaa, ei tämä tynnyrimäinen vartalo ole salaatilla rakennettu.
- Eikös se ole jotenkin niin, että ihmisen kroppa on pyhäkkö eikä kaatopaikka?
- Aivan totta, kukapa sitä pyhäkköön veisi mitään heiniä, vaan kunnon rasvaista ruokaa sen olla pitää, Pastori vastasi ja repäisi puolet jäljellä olevasta pizzasta.
- Ottaako pastori kolaa?
- Juon vain kirkasta, pyhää pyhäjärven vettä ellei tarjolla ole Tapiota tai Suomi-Viinaa?
- Ei ole, pyörittelin päätäni.

Pappi kaivoi jostain vaatetuksestaan pullon kirkasta nestettä ja kulautti sitä kurkkuunsa. Neste ei haissut miltään, joten se oli nähtävästi sitä pyhäjärveläistä itseään.


© Rauno Vääräniemi