Kävelin hyväntuulisena kohti Mersuani. Edessä oli vielä yhdet liukuportaat ja sen jälkeen olisinkin jo parkkipaikalla. Kävelin reippaana liukuportaille yhden nuorehkon naisen perässä. Harmi, ettei puhelimen akussa ollut virtaa, olisin saanut tuon naisen pyöreästä pepusta mainion taustakuvan puhelimeeni.
- Päivää täti, tervehdin portailla seisovaa naista mielestäni ystävällisesti.
- Mitä? Olenko minä joku täti? Nainen sanoi ja vilkaisi minua kiukkuisesti.
- No kyllä minä tätinä sinua pitäisin näin ulkoisten merkkien perusteella. Vaikka enhän minä voi tietää mitä sinulla tuolla
housuissa on, perustelin tädittelyäni.
- Oletteko te kännissä? Nainen puuskahti.
- En minä ole kännissä. Voin minä kyllä lähteä sinun kanssa vaikka kännäämään, jos se jotenkin auttaa tässä tilanteessa.
- Hetkinen! Siis mitä auttaa ja missä tilanteessa? Nainen uteli hölmistyneenä portaiden yläpäässä.
Minun hyvä tuulenikin alkoi pikkuhiljaa loitota. Että pitikin tervehtiä tuota herkkuperseistä huuhkajaa, nyt joutuisin varmaan selittämään sille kaikki alkuräjähdyksestä alkaen. Katselin naista tarkemmin ja huomasin, ettei hän ole edes blondi.
- Oletko joku piiloblondi? Utelin häneltä.
- En taatusti ole! Johan on kummia kysymyksiä ihan ventovieraalta ihmiseltä, nainen tiuski.
- Anteeksi, minun nimeni on Ernesti Kilari, hauska tutustua.
- Vai hauska? No minä olen Leena Lurpakko, nainen esitteli itsensä naurahtaen.
- Nyt emme ole enää vieraita, joten voimme kait jatkaa tätä henkevää keskustelua, totesin ilahtuneena.
- Minun piti kysyä sinulta jotain, mutta unohdin sen aivan tyystin, Leena surkutteli.
- Älä välitä, minunkin piti ottaa kuva sinun pepusta, mutta kamerapuhelimen akku on lopussa.
- Törkimys, Leena naurahti ja koetti samalla kädellä takapuoltaan.
- Ei saa haukkua, en ole törkimys vaan ihan rehellinen syntymähullu. Sitä paitsi meillä hulluillakin on oikeus katsella
hyvännäköisiä takapuolia, puolustauduin törkimys syytöstä vastaan.
- Hi, hi, Leena naurahti ja tuijotti minua, kuin hullu uusia pillereitä.
- Käytkö nyt minun kimppuuni ja revit silmät päästä? Utelin jo pienessä paniikissa.
- En suinkaan. Mikä se sinun puhelimesi on? Minulla olisi autossa Nokialaiseen sopiva autolaturi, Leena sanoi.
- Tissipuhelin, ei kun siis sellainen Nokialainen, selitin hajamielisenä hänen tissejään tuijotellen.
Hitto, taas oli vaan tissit ja tussut mielessä, ajattelin itsekseni äskeistä sekoilua. Tätä se lääkkeiden poisjättäminen teettää. Toisaalta nyt elämässä oli taas jotain hohtoakin, ahdistuskohtauksista huolimatta. Naapurin koiran kuoltua niihin edellisiin lääkkeisiin, olin päättänyt pysytellä uudesta satsista erossa mahdollisimman pitkään. Lääkärin mukaan ne eivät tapa oikein otettuna ihmistä, mutta en luottanut täysin siihen.
- Tule, mennään! Leena sanoi ja otti kiinni kädestäni.
Seurasin kuin hai laivaa, tai oikeastaan, kuin hullu herkkupersettä. Leenan auto oli aivan toisella suunnalla kuin omani. Saimme kävellä melkein parkkipaikan toiseen päähän. Siellä oli parkissa punainen Nissan Sunny. Leena meni sen luokse ja avasi molemmat ovet.
- Istu kyytiin niin ladataan sitä sinun puhelinta.
Istahdin helpottuneena autoon. Minua oli hieman jännittänyt, että minkä värinen tämä auto on. Onneksi auto ei ollut vihreä. Uusi tuttavuus olisi voinut olla mennyttä jos olisi tuikannut tämänkin tuleen tai alkanut paniikissa potkia sen kylkiä. Leena otti hansikaslokerosta laturin ja laittoi sen tupakansytyttimeen. Otin puhelimeni taskusta ja laitoin se lataukseen. Tämän jälkeen Leena käynnisti auton. Nyt puhelin ilmoitti iloisesti, että ladataan akkua.
- Ei kait tuossa puhelimessa ole sellainen räjähtävä akku? Leena tiedusteli.
- En usko, rauhoittelin Leenaa.
Itse en ollut enää yhtään rauhallinen tuon asian suhteen. Survoin varmuuden vuoksi sen puhelimen Nissanin etupenkin alle ja toivoin mielessäni, etteivät akun sirpaleet vain lävistäisi penkkiä. Ajatuskin siitä, että joku joutuisi nyppimään niitä pinseteillä takapuolestani, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Olikin oikeastaan ihan hyvä, että tulin lataamaan puhelintani tällaiseen halpaan Nissaniin, enkä esimerkiksi minun kalliiseen ja virheettömään Mersuuni. Olisin joutunut vaihtamaan Mersun välittömästi uuteen jos akku olisi paukahtanut sen sisällä. Asiaa ajateltuani huomasin nimittäin, etten voi sietää autoja, joiden sisällä on räjähtänyt matkapuhelimen akku.
- Hei! Mennään meille, asun tuossa aivan lähellä. Voin keittää sinulle vaikka kahvit, Leena hihkaisi.
- En minä oikein tiedä, sanoin ja mietin livistämistä ovesta.
Nyt minulle iski jälleen paniikki, en ollut varautunut ollenkaan tällaiseen toisten kotiin menemiseen. Takapuolen kuvaaminen olisi vielä mennytkin, mutta kahvin juontiin lähteminen ahdisti. Enhän minä tuntenut tuota naista ollenkaan, sehän saattaa olla vaikka minuakin hullumpi ja todella häiriintynyt, ajattelin paniikissa. Koska Leena näytti penkovan jotain käsilaukustaan, niin minä käytin tilaisuutta hyödyksi ja paukautin päätä pari kertaa Nissanin keskipilariin.
- Mikä se oli? Leena havahtui.
- Ei mitään, kolautin vain pääni vahingossa tuohon pilariin, selitin nopsaan.
- No hyvä, ei ainakaan mikään tärkeä ruumiinosa vahingoittunut, Leena virnisteli jotenkin omituisen näköisenä.
- Ei niin, totesin ihmetellen hänen kommenttiaan.
- Mennäänkö? Leena uteli.
- Odota, minun pitää käydä viemässä pari roskaa tuonne roskikseen, sanoin ja viittoilin nurkan takaa pilkistävää roskista kohti.
- Okei, mutta ole nopea, Leena sanoi.
Nousin autosta ulos ja lähdin kävelemään kohti roskista. Ei minulla mitään roskien vientiä ollut. Tuli vaan sellainen olo, että piti saada hakata päätä johonkin ilman keskeytystä ja sympatioita. Autossa tuollainen ei oikein onnistunut. Muutama isku vielä ja olisin ollut jossain tapaturma-asemalla paikattavana. Nurkalla oli sellainen iso kuorma-auton lavalle vedettävä peltinen roskis. Menin sen toiseen päähän ja aloin paukuttaa päätäni siihen oikein tunteella. Koska pellistä lähti vielä oikein kunnollinen äänikin, niin paukutin päätä pitkän tovin. Aloin jo hieman väsymään, kun korvani erottivat kovaa jyskytystä aivan vierestä. Tarkemmin kuunneltuna se jyskytys kuului siitä peltisestä roskiksesta.
- Oi suuri roskis, anna minun hakata itseäni sinuun, sanoin tälle koputtavalle roskikselle.
- Perkele minä mikään roskis ole. Täällä nukutaan, älä saatana paukuta sitä kantta, kuului erittäin tuohtunut ääni
roskiksen uumenista.
- Kuka siellä? Karjaisin hädissäni.
- Arska perkele! Kuului vastaus.
Otin varovasti kiinni roskiksen kannesta ja avasin sen. Saatuani kannen auki, totesin tuijottavani siellä makaavaan mieheen.
- Eipäs kurkita toisten himaan, Arska ärähti.
- Anteeksi, en tiennyt täällä olevan asutusta, selittelin Arskalle.
- Älä selitä! Tuollaisia perkeleen häiriköitä te porvarit olette, Arska murahti.
- Hetkinen! Vakoiletkos sinä täällä minun tekemisiäni? Utelin Arskalta, tajuttuani sen mahdollisuuden.
- Eipä voisi vähempää kiinnostaa, Arska murahti.
- Millä sinä kuuntelet? Onko sinulla sellainen suuntamikrofoni?
- Haista huilu, mokomakin pelle, Arska ärähti ja heitti minua kohti omenalla.
Kerkesin onneksi väistää ja omena osui parkkipaikan reunassa olevan Ford Sierran katolle. Minä taas en voinut sietää, että minulle huiluteltiin. Olin nimittäin saanut hirmuisen trauman huilunsoitosta ala-asteella. Silloinen musiikinopettaja pakotti minut soittamaan nokkahuilua joka perkeleen musiikintunti. Soittaminen loppui vasta, kun muotoilin huilusta pippelin näköisen ja kerroin kaikille opettajan antaneen sen minulle. Opettaja oli sellainen nutturapäinen vanhapiika. Sydämistyneenä Arskan huilutteluun, paiskasin kannen kiinni oikein voimalla. Tämän jälkeen aloin paukuttaa kahta vierekkäistä kantta niin lujaa kuin vaan ikinä jaksoin. Jatkoin tätä paukuttelua noin kaksi minuuttia, ennen kuin poistuin paikalta. Mieli teki vielä kusta sinne roskikseen, mutta sen jätin ohikulkevien ihmisten takia tekemättä. Lopetettuani paukuttelun, jäin vielä hetkeksi aikaa kuuntelemaan roskiksen vierelle. Minua kiinnosti suunnattomasti, että vieläkö niitä huilutteluja kuuluu? Tällä kertaa roskis oli aivan hiljaa, sieltä ei kuulunut yhtään mitään. Sain tarpeeksi roskiksen kyttäämisestä ja lähdin kävelemään kohti Leenan Nissania. Menin auton luokse ja istahdin sisään.
- No johan kesti, Leena ihmetteli.
- Joo, siellä oli joku pelle roskiksessa ja se kävi aukomaan päätään, selitin tilanteen.
- Mennäänkö?
- En taida nyt joutaa, pitäisi käydä vielä eräässä kaupassa, heitin pikaisen hätävaleen.
- Voi harmi, kävisikö joku toinen kerta?
- Anna puhelinnumero, niin saatan harkita soittamista.
Leena kaiveli jälleen käsilaukkuaan ja ojensi kohta minulle käyntikorttinsa. Kortin mukaan hän oli joku konsultti. Laitoin käyntikortin taskuuni ja nyppäisin latauspistokkeen irti tupakansytyttimestä. Vasta tämän jälkeen uskalsin ottaa puhelimen pois penkin alta. Laittaessani puhelimeen virtaa päälle, Leena muisti yhden asian.
- Se peppukuva!
- Saankos minä ottaa sen? Ihmettelin hänen kommenttiaan.
- Totta kait. Olisit vaan tullut meille, niin olisit saanut ottaa sen kuvan vaikka alastomasta pepusta, Leena hihitteli.
Minä en voinut lähteä hänen luokseen, se ajatus ahdisti minua niin paljon. Pelkkä ajatuskin taas tuosta lähtemisestä sai minut miettimään roskiksen luokse palaamista. Toisaalta se roskiksessa asuva huiluttelija sai minut pysymään sieltä poissa. Nousimme ulos Nissanista, jotta saisin otettua kuvani.
- Onko näin hyvä? Leena tiedusteli naama Nissanin konepeltiä vasten ja peppu pystyssä.
- Kyllä on. Saanko ottaa vaikka kaksi kuvaa?
- Ota vaan, eihän tuo siitä kulu, Leena hihitteli.
Otin kaksi kuvaa hieman eri kulmista. Mielialani alkoi jälleen hieman parantua äskeisestä. Nyt olin taas tekemässä sellaista, mitä olin itse suunnitellut. Leena pyörähti ympäri ja kehotti minua ottamaan vielä muutaman kuvan, kun hän istuu konepellillä. Eihän minulla ollut mitään kuvaamista vastaan, joten räpsin hänestä vielä viisi kuvaa.
- Olet outo, Leena totesi lopetettuani kuvaamisen.
- Siis hullu, korjasin hänen väärinkäsityksen.
- Outo siinä mielessä, että et lähtenyt minun mukaani.
- Ahdistaako se sinua?
- Ei tietenkään. Yleensä vaan miehet lakoavat maahan edessäni, kun vain näpsäytän sormiani, hän selitti.
Katselin parkkipaikkaa ja totesin sen olevan turhan likainen maahan heittäytymistä varten. Minulla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa alkaa ryömiä täällä parkkipaikalla jonkun vieraan naisen sormien napsautuksesta. Mitenköhän minun pitäisi reagoida, jos Leena nyt jostain syystä napsauttaa sormiaan, ajattelin mielessäni. Mietin asiaa ja päätin hypätä Nissanin konepellille, jos niin sattuu käymään. Silloin en olisi ainakaan maassa mahallaan vaatteitani sotkemassa.
- No ehkä sinä olet sitten erilainen, Leena jatkoi jutusteluaan.
- Sitä se lääkärikin oli kuulemma sanonut, kun synnyin tähän maailmaan.
Tämän jälkeen Leena ilmoitti lähtevänsä kotiin ja pyysi vielä kerran soittamaan. Lupasin jälleen harkita asiaa. Jos olisin luvannut soittaa, niin olisin vain ottanut siitäkin turhia paineita itselleni. Olisin jäänyt miettimään, että pitäisikö minun soittaa aamulla vai illalla vai kenties keskellä päivää? Jäin katselemaan parkkipaikalle, kun Leena poistui parkkipaikalta Nissanillaan. Auton hävittyä näkyvistä, minä käännyin ympäri ja lähdin kävelemään kohti Mersuani.
Olin juuri istahtanut autooni, kun puhelimeni piipitti saapuvan tekstiviestin merkiksi. Otin puhelimen esiin ja avasin viestin. Siinä luki lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Hullut tulee.” Tiesin mitä tuo viesti tarkoitti, joten käynnistin Mersun ja lähdin ajamaan kohti kotiani. Toivottavasti kerkeän ennen niiden kaheleiden ystävieni saapumista. Olin odottanut tätä tapaamista jo pitemmän aikaa. Onneksi en suostunut lähtemään Leenan mukaan, sillä olihan kahden vanhan tutun tapaaminen tärkeämpää, kuin jonkun ventovieraan naisen kanssa kahvin juonti.