www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle
29.3.2009
Pääsimme ruoan pariin hieman ennakoitua myöhemmin, sillä välillä keksimäni maidonjuontikilpailu oli sotkenut kaikki serviisipalvelun aikataulut. Joku happaman näköinen vanhempi nainen kävi minulle kitisemässä siitä, mutta käskin hänen ostaa isomman hieromasauvan ja liukkaampaa rasvaa, kyllä se siitä nuppikin rentoutuu kun pillu on hoideltu, ihan sitten vaikka omin käsin. Tiedä sitten mistä niin happaman oloinen nainen oli tänne ilmestynyt, minä sitä en ollut pyytänyt. Nännit sillä kyllä nöpöttivät nätisti, eli kyllä se serviisipalvelun henkilökuntaa oli, iältään kylläkin toisia vanhempi.
- Mitä helvettiä tämä on? Ilonan isä alkoi yllättäen meuhkata.
- Isukki, onko jotain hätänä? Ilona kiirehti isänsä luo.
- Tämä, mikä tämä on? mies osoitteli pöydän vierelle.
- Grilli, etkö isukki ole ennen grilliä nähnyt?
- Saatana, tilasin grillipihvin, Matti Höpi mekasti kuin olisi ollut Pirulla hommissa.
- Ei se ole ollenkaan häpeä ettei osaa lukea, mutta se kyllä auttaisi eteenpäin elämässä, kerroin mielipiteeni asteltuani pöydän vierelle.
- Että mitä?
- Tuossa noin, osoitin ruokalistaa. – Siinä sanotaan selvästi, että kaikki grilliruoka tuodaan pöytään raakana grillin kera ja jokainen grillaa
itse siitä sapuskansa, ihan oman maun mukaan.
- Pitääkö minun keittää perunatkin itse, häh?
- Ei, vaan perunat tulevat aina keitettyinä. Oliko muuta kysyttävää, meilläkin olisi nälkä?
- Ei ole!
Poistuimme takaisin oman pöydän äärelle, johon oli myös kuskattu grilli ja einekset grillaamista varten. Mielestäni oli huisin hyvä idea laittaa jokainen nirppanokka grillaamaan omat ruokansa, sillä näin ei kukaan voinut valittaa ruoan olevan liian kypsää tai raakaa tai mausteiden olevan jotain ihan muuta mitä itse haluaa. Kasvissyöjille oli tarjolla kasviskeittoa ja kasviksia grillattavaksi. Pahimmille puiden halaajille olin käskenyt kantaa tarjolle tuoreita koivunoksia, niissä ei taatusti ollut mitään eläinperäistä, ellei joku koira ollut kussut juurelle.
- Vessa, vessa, mikä helvetti tuota vessan ovea vaivaa, Matti Höpi tuli jälleen häiriköimään vatsaansa pidellen.
- Onko se rikki vai puuttuuko vessasta ovi? tiedustelin grillivartaani maustamisen lomassa.
- Ei, siis lukossa eikä se avaudu. Se, se maito kiertää mahassa.
- Avaa se ovi, on siellä muutkin käynyt tänään.
- Ei se avaudu!
- Menepäs nyt uudestaan sinne ja katsele vessan ovessa olevat kuvat, kun kerran lukeminen ei onnistu, kyllä sinne pääsee sisälle jokainen
suomenkielentaitoinen.
- Puuh, puuh, mies puuskutti ja paineli takaisin vessojen luo.
Jatkoimme ruoan valmistamista, itse grillivartaiden ja Ilona lampaankyljysten. Naiseni tykkäsi kovasti lampaankyljyksistä, sillä ne toivat kuulemma mieleen pesemättömät sukat. Hikisukka oli kova juttu jos nenä oli flunssan takia tukossa tai teestä tuli keitettäessä liian laimeaa. Sen vuoksi Ilona ei koskaan pessyt kuin vasta kuukauden vanhoja sukkia. Tuo vitutti minua suunnattomasti, sillä olin joutunut ostamaan itselle muovikassillisen ylimääräisiä sukkia, jotka siis haisivat suurimman osan aikaa pyykkikorissa. Pahimmat hienkerääjät Ilona säilytti termospullossa, sillä näin niiden potku säilyi tuoreena ties kuinka pitkään.
- Luottokortti, vessa oveen, voi helvetin helvetti! Ilonan Matti isä tuli jälleen kerran kiekumaan meille.
- Oli siinä kyllä myös pankkikorttimahdollisuus, napautin takaisin.
- Ihan sama, mutta kuka vittu keksii laittaa oveen maksukorttilukon?
- Minä, nostin käteni ylös, siis molemmat käteni.
- Eipä tullut yllätyksenä.
- Miksi sinä isukki sitten kysyit, onko sinulla joku vaiva? Ilona katseli isäänsä huolestuneena.
- Vitutus, se minua vaivaa, Matti Höpi poistui vaimonsa luo, joka näytti esittelevän juuri rintsikoitaan Sirulle.
Katsellessani ympärilleni totesin kalakauppiaan hävinneen kojuineen. Myöskään sääpelleä en nähnyt missään, vaikka luulisi niin vittumaisen tyypin olevan ensimmäisenä lokittamassa ilmaista ruokaa. Pappi sen sijaan istui sivummalla ja näytti grillailevan tyytyväisenä ruokaansa. Oman isän ja äidin välisestä keskustelusta pääsin sen verran jyvälle, että äidin isälle tilaamat nauravat nakit ja perunamuusi ei miellyttänyt häntä. Hetken tuon keskustelun jälkeen kuului tuttu mätkähdys ja sen jälkeen alkoi nakit ja muusi maistua ihan uudella tavalla. Äiti itse näytti syövän keittoa ja salaattia. Kaiken kaikkiaan ruokailu pääsi hyvin käyntiin ja sujui lähinnä ihastuneiden huokausten saattelemana, sillä lihaa sai grillattavaksi ihan niin paljon kuin sitä jaksoi syödä.
- Onks noi koivut varattuja? Pekka tuli syötyään luoksemme.
- Ei, ota pois vaan niin paljon kun tarvitset.
- Kiitti dude, kääräisen yhden koiviston.
- Jaa, minkä?
- Koiviston, laitan koivunlehtien sisälle vähän tupakkia, takapakkia ja tapaskoa. Käärin sen hyvin ja pössyttelen tajun kankaalle, käkäkäkäää.
- Takapakkia? raavin päätäni hieman huolestuneena.
Vaikka ystäväni rastafarisekopäämyssyfriikki oli sekaisin jo ennen syntymäänsä, en halunnut hänen missään tapauksessa ottavan elämässään takapakkia, sillä eteenpäinhän ne hullutkin menivät elämässään ja yleensä vielä melkoisen lujaa normikansalaisiin verrattuna.
- Sanoinko minä takapakkia, käkäkäkää?
- Jep.
- Tarkoitin tietty takapenkkiä, käkäkää.
- Ei aukene yhtään sen paremmin.
- Etkö ole koskaan vetänyt takapenkkiä, etkö?
- No vittu en, takapenkillä olen kyllä vetänyt muutamaa misua takaapäin, murahdin mokomallekin sekopäärastalle.
- Hei, kamoon, vanhan taksi-Mersun takapenkki toimii paremmin kuin mikään muu trippi. Arvaa onko sille miljoonan kilometrin aikana valunut vaikka
mitä nesteitä, arvaa?
Hyi helvetti, johan pomppasi niin kovaa ja korkealle, että juuri syömäni grillivarras kävi kurkkaamassa päivän sään. Minua alkoi ihan tosissaan sylettää moinen elosteleminen mitä Pekka harrasti. Vaikka en pyytänyt, niin sain seikkaperäisen selvityksen siitä miten he olivat Jaskan kanssa käyneet ostamassa jonkun oikein lähräisen Mersun takapenkin ja jauhaneet sen päällyskankaan jauheeksi, jota Pekka kantoi pienessä kankaisessa pussukassa ja käytti sitä tajunnan laajentajana missä milloinkin.
- Vie vaikka kaikki koivut, komensin pöytämme viereen jämähtänyttä ystävääni.
- Älä, mitkä koivut? mies katsoi minua kuin tyhjää pilleripurkkia.
- Ne mitkä pyysit.
- Älä, pyysinks mä koivuja?
- Kyllä!
- Oho, nyt alkoi kakattaa, pitää mennä, Pekka havahtui ja lähti vessoja kohti.
Ei ole näemmä helppoa mennä naimisiin, puhisin itsekseni nauttiessani jälkiruokakonjakkiani. Jälkiruoaksi oli tarjolla vanilja-jäätelöä ja konjakkia. Jokainen sai ihan itse valita, että ottaako vain jompaakumpaa vai molempia? Suurin osa näytti ottavan molempia, varsinkin kun konjakkia sai jokainen kokonaisen pullon. En halunnut saada tuoreena aviomiehenä mitään pihtarin mainetta, joku voisi luulla vielä munattomaksi vätykseksi.
- Voi pyhä impi minkä teit? pappi Risto Juutas ilmestyi pöytämme eteen.
- No minkä? hämmästelin kirkonmiehen kommenttia.
- Ensinnäkin nait noin nätin naisen ja toiseksi pistit pötyä pöytään niin paljon, etten jaksa enää imeä edes vesipiippua.
- Onko se hyvä vai paha?
- Yksi juttu vielä, ihan pieni eikä liity kirkkoon millään muotoa, pappi vaihtoi puheenaihetta.
- Joku henkilökohtainen lahjus vielä vai?
- Eihän toki rakas Ernesti, vaan yösijaa vailla olisin itselleni ja vesipiipulleni.
- Voi ihkuu Ernesti, saadaan kylään melkein Jeesus, Ilona riemuitsi.
- Köh, pikkuiseni, olen vain tavallinen pappi, Risto toppuutteli Ilonan intoa.
- Nukkuuko pappi seimessä? meillä ei ole kyllä kuin pelkkä sänky ja sohva ja varapatjoja.
- Voi pyhä impi miten viaton impi, pappi ihasteli tuoretta aviovaimoani.
Risto selitti papin nukkuvan ihan missä vaan, mutta lähtökohtaisesti ei seimessä. Innokkaana vesipiipun polttajana hän ei lähtisi nukkumaan niin tulenarkaan paikkaan kuin seimi. Kaikki muut nukkuma-alustat kävisivät oikein mainiosti. Lupasin jeesata pappia, mikäli tämä ei saarnaisi koko yötä eikä harrastaisi mitään vetten päällä kävelyä, sillä en voi sietää asunnossani mitään yliluonnollista.
- Ja nyt sähköyhtiön pojat kutsuvat, hihkaisin ja ryntäsin soittolaitteiden luo.
Laitoin levyn soittimeen ja käänsin nupit kaakkoon ja painoin play-nappia. Hetkessä ilmoille tunki tutut sävelet ja karjuin porukkaa jammailemaan. Tämä olikin illan viimeinen ohjelmanumero täällä, sen jälkeen jokainen sai mennä minun puolestaan kotiin tai ihan minne vaan.
- Onks Neuman menettänyt äänensä? Pekka tuli horisemaan viereeni.
- Kuinka niin? karjuin takaisin.
- Ei kuulosta yhtään Dingolta.
- Ja se on vitun hyvä ettei kuulosta!
- Kumma jäbä, Pekka mutisi poistuessaan takaisin vessojen suuntaan.
Meininki yltyi vielä aika kovaksi, sillä sääpelle ilmestyi mukaan kuvioihin ja meni aivan pokkana iskemään Mätöstä. Jorma luuli miestä känninsä takia ensin naiseksi ja ujutti kätensä sadetakin alle. Toivuttuaan järkytyksestä ei sadetakista jäänyt jäljelle kuin kasa keltaisia riekaleita, alastoman sääpellen kadotessa ulos teollisuushallista. Olisin muuten kiittänyt Mätöstä kädestä pitäen, mutta en taatusti kättele ketään joka on kourinut sääpellen kasseja.