www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

22.3.2009

206. WG

Siru oli niin innostunut lahjaideastaan, että unohti sen mitä normaalisti teki, eli kysyä haluaako kukaan imeä tissiä? Myös Ilona vaikutti onnelliselta, koska oli juuri kuullut olevansa jumalainen perse. Mielestäni naisen perse oli aina jumalainen, kunhan sitä verhoava hame ei ollut yhtä kuin telttakangas. Perseistä unelmoidessani serviisipalvelun tyttö tuli sanomaan, että seuraavaksi lahjantuontivuorossa olisivat Jaska ja Pekka. Hätistelin Sirun paikoilleen, jotta rakkaat ystäväni ja laitoskaverini pääsevät tuomaan lahjansa.

- Vau, mikä toi on? Pekka tuli pöydän eteen silmät harittaen.
- Mikä? kummastelin.
- Oooh, sehän olikin vain pöytä, aika hieno. Jaska tuo kohta lahjan. Haluatko kuulla kun imitoin Bob Marleyta?
- MARLEY ON RUNKKARI, SE EI TUNTENUT MARSKIA! kuului samassa isäni karjunta.

Karjuminen loppui tuttuun käsilaukun mätkäisyyn ja sitä seuranneeseen ähkäisyyn. Nyt isukki muistaa taas olla hiljaa muutaman minuutin.

- Voit imitoida Marleyta, ole hyvä, patistin ystävääni.
- Bob Marley, eikö mennytkin loistavasti, haluatko kuulla sen uudelleen?
- Häh, no vittu imitoi sitä kun kerran halusit! kivahdin sekopäälle rastafarille.
- Bob Marley, menikö nyt jo paremmin? Pekka huojui edessäni silmät kiinni.
- Luulin sinun laulavan jotain Marleyn kappaletta.
- Lauloiko Marley jotain…ääääh…vittu…mä taidan olla ihan pihalla…hähähähäää.

Samassa Jaska tuli paikalle pelastamaan tilanteen. Hän kertoi Pekan juoneen äsken lasillisen vettä viinanjuonnin ohessa ja menneen siitä aivan kuutamolle. Pekan kroppa kun ei kestänyt mitään vesilasillista kännäyksen aikana, vaan mies saattoi mennä siitä todella sekaisin. Edes suihkussa ei ollut suotavaa käydä kovan kännäämisen aikana, siitäkin mies saattoi seota.

- Toin teille lahjuksia, Jaska ilmoitti ja viittoili kiskomaansa kärryyn, jossa oli jotain peitteen alla.
- Jänskättää, mitähän se Jaska meille toi, ihku miten jänskää, Ilona taputti käsiään yhteen.
- Kätevä joka perheen sinko kenties? arvuuttelin.
- Noup, en anna aseita amatööreille, en edes hulluille, sillä niitä saa kantaa vain koulutettu agentti.
- Vai koulutettu, itsekin kävit vain kirjekurssin, tuhahdin.
- Kirjoitin sentään kuusitoista ällää sen kurssin aikana.
- Eihän se mikään ylioppilaskoe ollut.
- Ei niin, mutta yhdessä tehtävässä piti kirjoittaa mahdollisimman monta ällää tietyssä ajassa. Olisin kirjoittanut enemmänkin, mutta kynästä katkesi lyijy.
- Okei, siis ei aseita, hymähdin.

Ei Jaskan taidot miltään kurssilta ollut peräisin, tiesin sen toki. Kirjekurssin se oli silti käynyt kouluttautuessaan salaiseksi agentiksi, oli tainnut lähettää peräti kaksi kirjettä sen kurssin aikana. Taidot hän oli saanut oikeasti jo syntymälahjana, hulluuden sivutuotteena.

- Uusi lemmikki teille! Jaska repäisi peitteen pois.
- Oho, pureeko se? Ilona hämmästeli.
- Pitääkö tuo vesi vaihtaa usein? kysyin itse.
- Ei, tämä on huoleton ja vaivaton.
- Entä ruokinta? Ilona jatkoi.
- Omavarainen hamaan loppuunsa asti.
- On se…upea, ihastelin lemmikkiämme.
- Pitääkö se peittää aina yöksi? Ilona kysyi.
- Ei tarvitse, paitsi jos sattuu tulemaan vieraita, silloin saattaa olla aiheellista suojata jotenkin.
- Olet sinä Jaska vaan kekseliäs kaveri, eipä olisi tullut itselle pieneen mieleenikään, ihastelin ystäväni hoksottimia.
- Jes, kuuluu tämän ammattini hyviin puoliin, siis olla kekseliäs.
- Ihkuu, mä jo mietinkin, että mistä kekkasit laittaa mäyräkoiran vedellä täytettyyn akvaarioon? Ilona ihasteli.
- Ja vielä Karhua, hyvää olutta, livoin suupieliäni.

Pekka oli puolestaan niin sekaisin, että imitoi itseään, mutta ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, sillä hän ei kuulemma kuulostanut lähellekään omalta itseltään. Seuraavaksi hän yritti imitoida Martti Ahtisaarta, mutta totesi sen olevan sula mahdottomuus heidän erilaisen ruumiinrakenteensa vuoksi. Lopulta sekopäärastafari päätti imitoida huojuvaa puuta, mikä näytti luonnistuvan kaikista parhaiten. Pekan huojuessa paikoillaan, serviisipalvelun tyttö nosti akvaarion ja mäyräkoiran lahjapöydälle Jaskan avustuksella. Se oli kieltämättä hieno, todella hieno lahja ja sopi hyvin asuntomme sisustukseen.

- Hienoa, nyt kaikki lahjattomat ovat antaneet lahjansa, joten pääsemme ruokailemaan, ilmoitin porukalle.
- Wroooooongggg, juuuuu idiiiiooooot, aiiiiii äääämmmmmm hiiiiiöööööörrrr, joooorrrrrr beeeeesssttt diiiiiiijeyyyyyy, weaaaaatheeeeerrrrr määäääääännnnn! kajahti jälleen kuulutus.
- Ihkuu, se puhuu venäjää, Ilona intoutui.
- Älämölöä se oli, varmaan jotain sadetakkimiesten keskinäistä kommunikointia, tuhahdin.
- Tässä, minä olen nyt tässä! sääpelle ilmestyi kuin tyhjästä eteemme.
- No vittu, voisit tulla kuin tavalliset ihmiset, parahdin säikähtäneenä.
- Hahaa, tulen aina lavasteista, milloin mihinkin, hahaa.
- Toit siis lahjan, onko se kalliskin? tivasin.
- Padaa, sateensuoja, siis ei alasuoja, vaan sateensuoja, ei siis munasuoja, vaan sateensuoja joka on ilmastoitu.
- Kiva, näyttää aika raskaalta.
- Vain kuusi kiloa, akut painavat. Tulee hiki kantaessa, mutta propelli viilentää kivasti.

Voi helvetti minkä hirvityksen säämies raahasi meille. Sateensuoja näytti vanhalta lautasantennilta, johon oli kiinnitetty akkupatteristo ja tuuletin. Laite piti käynnissä ollessaan niin kauheaa ääntä, että tuota kantaessa saisi taatusti kuulovaurion muutamassa minuutissa eikä se koskisi vain kantajaa, vaan myös muita sadan metrin säteellä olevia. Pitihän se arvata, ettei noin vittumaiselta ihmiseltä voi saada mitään kivaa lahjaa.

- Olen ylpeä tästä, sääpelle taputti häkkyräänsä.
- Haluat mahdollisesti kehitellä sitä vielä kotona, kerkeät varmaan tänäänkin tehdä sille vaikka mitä jos heti lähdet, ehdottelin varovasti.
- Ehei, tein tämän teille, tässä on vielä nimikirjaimenikin.
- WG, mikä vitun WG sinä olet, tiiraisin kirjaimia, kenties Wet Gay?
- Weather Guy ja olen siitä ylpeä. Olen tatuoinut sen myös pyllyyni, haluatko nähdä.
- Myyn television tai hankin taivaskanavapaketin, otin käyttöön järeät aseet.
- Eikä!
- Kyllä!
- Ei, sinun ei tarvitse katsoa hanuriani, mutta älä myy televisiota tai katso halpoja kopioita, pliis, sääpelle alkoi anella.
- Hah, entä jos olen julma ja alan kuunnella radiota, vieläköhän se erinomainen Sävelradio-ohjelma on kuunneltavissa?
- Satanen…tai sanotaan kaksi, siis molemmille kaksisataa häälahjaksi, sääpelle kaiveli paniikissa sadetakkinsa taskuja.
- Hmmm, toisaalta, eihän radiota ole kiva katsella, jäin mietiskelemään keittiössä olevan pienen radion ulkonäköä.
- Ei, ei kiva, televisio hyvä ja suomalaiset kanavat hyvät, sääpelle hymyili kovin väkinäisesti.
- Voisihan sitä katsella vain pelkkiä vuokraleffoja, niissä videovuokraamoissa on usein töissä aika pantavan näköisiä pimatsuja, aloin miettiä vielä yhtä ratkaisua.
- EIH! Tonni molemmille ja te SAATANA katsotte sitä televisiota kuten ennenkin!
- Kiitos, ojensin käteni sääpellen suuntaan.

Ehkä noin hienoiseksi yllätyksekseni tyyppi laittoi molempien kouraan kymmenen sadan euron seteliä. Vittu, pankkiako tuo huuhaatyyppi kantoi mukanaan? Tutkin setelit tarkkaan, vertailin niitä lompakosta kaivamaani sataseen ja tarkastin vielä, että jokaisessa on eri sarjanumero. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kaikki setelit olivat aitoja, mitä nyt haiskahtivat sadetakilta, mutta kait se lähtee ajan kanssa pois.

- Hitsin monta samannäköistä seteliä, Ilona ihasteli omaa nippuansa.
- Huoh, tämä tuli kyllä vähän kalliiksi, keltapelle pyyhki hikeä otsaltaan.
- Sitä saa mitä tilaa, vittu ihan itse tilasit meidät katsomaan jatkossa televisiota, murahdin takaisin.
- Haluaisitko nähdä vielä kun värisyttelen pallejani? sääpelle tiedusteli varovasti kädet sadetakin taskuissa.
- En, mutta minä voin kyllä näyttää sinulle miten hampaasi värisevät…lattialla!
- Okei, okei, tämä okei. Haluatko minun lähettävän sinulle terveisiä huomenna säätiedotuksen aikana, voisin laittaa rakkaita terveisiä jos haluat?
- Ne hampaat!
- Okei, padaa, tadaa, puduu.
- Otapas nyt tuo antennivirityksesi vai mikä sateentekijänvarjo se nyt olikaan ja poistu jonnekin kauas, mielellään äänen kuulumattomiin.
- Nähdään…sitten…televisiossa…

Sääpelle poistui taas yllättävän nopeasti paikalta, tuskin kerkesin edes tajuta minne tyyppi livahti painavan häkkyränsä kanssa. Hänen poistuttuaan jäin miettimään sitä videovuokraamojuttua. Miltähän tuntuisi painaa sellaisessa töissä olevaa herkkupersettä komedioilla pedatulla videopedillä? Olisikohan se mahdollisesti vuosisadan hauskin pano? Entä jos painaisi takaapäin ja tytsyllä olisi komedia hampaissa ja itsellä vaikka draama, menisiköhän se jo parodian puolelle?

- Nyt syödään, minä tarjoan! ilmoitin kovalla äänellä noustuani ylös.
- RUOKA ON KUOLLUT, KAUAN ELÄKÖÖN RUOKA, isä karjaisi takaisin.
- Mätkis, puhui seuraavaksi äidin käsilaukku.


© Rauno Vääräniemi