www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

1.3.2009

203. Muumi-buumi

Kääntelin ja vääntelin kädessäni olevaa paperilappua, jota jotkut kait lahjakortiksi kutsuvat. Olinhan minä toki ennenkin moista kädessä pitänyt, mutta en kuuna päivänä mitään tähän viittaavaa. Ilonan vanhemmat olivat nyt todellakin ylittäneet itsensä. Ensimmäisenä minulla tuli mieleen, että katsoin lahjakortin summaa jotenkin väärästä kulmasta ja kokeilin vaihtaa sitä, jopa katsoa lukuja kortin läpi takapuolelta käsin. Summa ei vaan muuttunut vaikka miten vääntelin ja kääntelin korttia tai vaikka katsoin sitä vain toisella silmällä. Summa ei siis ollut millään tavalla optinen harha, vaan aivan täyttä totta.

- O-onkohan tämä pilkku nyt varmaan oikeassa paikassa, summa on järkyttävä?
- Kyllä on, Matti ryki.
- Huh, minä jo pelkäsin, että olisitte antamassa meille alle euron lahjakorttia, huokaisin helpotuksesta.
- Ei rakas Ernesti, kyllä me isukin kanssa päätimme antaa teille kuuden ja puolen euron lahjakortin, Unelma hymyili.
- Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että summa pitäisi tuhlata kerralla. Näkisin, että siitä riittää teille taloudellista apua ainakin vuodeksi eteenpäin, Matti selitti silmät nauliintuneena Sirun rintojenväliin.
- Olisikohan siellä pöly tarjouksessa? mietiskelin ääneen.

Tuon lausahduksen jälkeen saimme kuulla Ilonan vanhempien saarnan siitä, että hänen vanhempansa halusivat meille vain parasta ja parasta oli kuulemma opettaa nuoripari tulemaan toimeen omillaan. En tiedä, että missä kohtaa heille ei ollut käynyt selväksi, etten tarvitse köyhäinapua keneltäkään, sillä oma Ernesti Kilarin säätiöni mahdollisti elämisen kuin sika pellossa ja vielä kultalusikka suussa.

- Ilona kulta, näytätkö sitä sormustasi? Unelma pyysi tyttäreltään.
- Hieno, eikö olekin.
- Näyttää aika erikoiselta, on ollut varmaan kallis.
- Kaksi euroa, huikkasin sivusta.
- Ernesti ei halunnut minulle mitään tavallista, Ilona hehkutti.
- En niin, porautin metallipajassa Jaskan avulla kahden euron kolikkoon Ilonan nimettömän mentävän reiän.

Ilonan vanhemmat katselivat toisiaan tovin. Olin aivan varma, että molempia vitutti suunnattomasti tuo keksintö edullisesta sormuksesta. Minulle ei tullut mieleenikään antaa Ilonalle mitään tavallista ja kallista sormusta, sillä nainenhan saattaisi pantata sen rahapulassaan. Poratusta 2 euron kolikosta tuskin saa edes nimellissummaa, joten ainakaan minun ostamaa sormusta ei kannettaisi kanikonttoriin. Lisäksi, eihän Ilona ollut mikään maksullinen nainen, joten miksi minun pitäisi maksaa naimisiin menosta kalliin sormuksen muodossa?

- Pitäisiköhän teillä mennä nyt juomaan lisää sitä satasen konjakkia, ettei mene miinukselle tämä reissu? ehdotin pariskunnalle.
- Hyvä idea, milloin täällä saa ruokaa? Matti kysyi.
- Kaikki ajallaan, sanoi hullu kun alkoi Roomaa rakentaa hiekkarannalle, ilmoitin heille.

Ilonan vanhemmat mutisivat jotain nenäkkyydestä poistuessaan luotamme. Lahjakortti toimitettiin serviisipalvelun toimesta lahjapöydälle. Pyysin heitä laittamaan sen päälle tiiliskiven, ettei jonkun varomaton henkäys vaan saa noin kevyttä lahjakorttia liihottelemaan tiehensä. Pariskunnan päästyä paikoilleen, serviisipalvelun johtaja kehotti numeroa kolme saapumaan meidän luoksemme.

- Äiti, sinä jäit kolmanneksi, huikkaisin ilahtuneena huomatessani äitini nousevan ylös pöydästä.
- Minä en mene tuon hullun luo, en, en, en, isä alkoi kiukutella.
- Kaaleppi Kilari, sinähän tulet, vaikka korvasta pitäisi kiskoa, äiti julisti kuuluvalla äänellä.
- Sattuu ja menee herkkyys, isä parkui äidin tarttuessa korvasta.
- Mikä herkkyys, hullutteluherkkyyskö, ehhehehheeee? nauroin katketakseni.
- Hullu, pois silmistäni, isä risti etusormiaan ja pyöritteli silmiään kummallisesti.
- KOHTA LÄJÄHTÄÄ ELLET OLE KUNNOLLA! äiti karjaisi isän korvaan.
- JUNAKO TULEE KOHTA? isä karjui takaisin.
- Mitä minä sanoin siitä junaradalla kävelyttämistä? virnistelin äidille.
- ERNESTI, tämä tässä on sentään isäsi…valitettavasti.
- Okei, heippa isukki ja koeta viihtyä, harmi vaan, että siat söivät annoksesi.
- ERNESTI!
- Okei äiti, tervetuloa isukki tänne, oli kiva nähdä. Ai olet jo lähdössä, no sepä hyvä!

Tässä kohtaa äitini ilme oli niin tuima, että tajusin laittaa suuni kiinni. Työnsin vielä varmuuden vuoksi vasemman etusormeni lakupussiin lakujen sekaan, sillä kylmät lakut rauhoittivat kummasti, mutta vain etusormen ja keskisormen kautta. Olisikohan se niin, että pillunkoettelusormeni ovat muita sormia herkempiä?

- Olemme päättäneet isän kanssa muistaa teitä lapsukaisia lahjakortilla, äiti aloitti.
- Voi jee Ernesti, saadaankohan me nyt kokonainen kymppi? Ilona intoutui.
- Ehei lapsikulta, emme anna rahaa vaan kahdenhengen kylpyläreissun Naantaliin. Lisäksi saatte liput Muumimaahan, se kun oli Ernestin suosikkipaikka kotona asuessa.
- Ihkuu Erkkuliini, sä olet tykännyt muumeista pikkupoikana.
- Pikkupoikana? minähän kävin siellä vielä kolmikymppisenä! katsoin Ilonaa suu auki.
- Epistä, mä en ole vielä kolmeakymmentä.
- Älä huoli herkkupeppuni, kyllä se Muumi-buumi sieltä vielä tulee, ostetaan ensin vaikka pari dvd:tä ja jatketaan sitten pehmoleluilla.
- Voi ihku, mä kun alan jo nyt pitää Muumeista, sillä ne eivät persereiän puuttumisen vuoksi voi edes pierrä, ihkun hajuttomia elukoita, Ilona ilakoi.

Äiti ojensi minulle kirjekuoren ja totta tosiaan, siellä oli kyseisen kylpylän lahjakortti ja liput Muumimaahan ja ne liput olivat koko viikonlopulle. Olinkin jotenkin unohtanut koko Muumijutun, johtuen varmaan suljetulla saamistani isoista lääkeannoksista. Nyt kaikki alkoi palautua mieleeni, muistin jopa sen miltä Muumipeikon häntä maistui kun purin sitä Muumitalon edessä.

- Äiti, kuka se oli jonka haitte isän kanssa, oliko se tuo silakkapukuun pukeutunut loimulohenmyyjä? viittoilin kojua kohti.
- Ei Ernesti kulta, se oli aivan eri henkilö.
- Kuuluisa kaveri, minun kaveri, eikä kenenkään muun, ei, ei, ei, ei! isä intoutui jälleen.
- Pieni vinkki, kenties poliitikko? kinusin lisätietoja.
- Maailman hallitsija, vapise sinä kurja hullu koira, hau, hau, hau, hau, isä alkoi haukkua kuin rakkikoira.
- Äiti, meillä taitaa olla yhteinen ongelma.
- Olet oikeassa poikani, mutta muistathan hänen olevan isäsi, sitä pitää vaan yrittää jaksaa päivä kerrallaan.
- Jos soittaisin kiinalaisille autotehtaille ja tarjoaisin isää sinne vapaaehtoiseksi törmäystesteihin, säästäisivät ainakin yhden nuken hinnan?
- ERNESTI, mitä minä juuri sanoin?
- Jaksaa…päivä…kerrallaan…koskiko se myös minua?
- KYLLÄ!

Äitini oli sen verran tasapainoinen ja voimakastahtoinen ihminen, etten loppujen lopuksi halunnut mitenkään uhmata hänen sanaansa, koska sillä saattoi olla kauaskantoiset seuraukset. Voisin pahimmassa tapauksessa joutua soittamaan itse äidilleni, mitä en mielelläni tehnyt, sillä äidin piti tuoda minulle lohtua puheluillaan, eikä minun hänelle.

- KUULKAA KAIKKI, OLEN KEKSINYT PYÖRÄN! isä alkoi meuhkata kitapurje lepattaen.

Huutonsa lomassa hän kaivoi taskustaan paperi, jonka levitti auki ja esitteli sitä sekä minulle ja Ilonalle, että muulle vierasporukalle. Isän julisti, että tämä keksintö on niin merkittävä, että rojaltit tuottavat hänelle vuositasolla satoja miljardeja euroja. Pyörän hän kertoi keksineensä Mannerheimin käskystä. Isä oli ottanut häneen yhteyden ja Mannerheim oli käskenyt isäni tekemään jotain ympäripyöreätä.

- PYÖRÄ, MINÄ KEKSIN YMPÄRIPYÖREÄN PYÖRÄN, isä julisti ja heilutteli lappua, johon oli piirretty ympyrä.
- Milloin tämä tapahtui? kysyin äidiltäni.
- Tuolla pöydän ääressä se sitä ympyrää piirteli, ties kuinka monta kertaa piti kumittaa ennen tuota versiota.
- Tuohan on vain pyöristetty neliö, ei mitään uutta auringon alla, kerroin isälle faktat.
- Älä sinä hullu puutu sellaiseen mitä et ymmärrä.

Minua alkoi jälleen tosissaan ahdistaa isäni käytös, että muka keksinyt jotain, mokomakin epävirallinen hullu. Suunnittelin jo sitä, että laitan heidän paikallislehteen ilmoituksen, että junaradan raiteiden alta on löytynyt öljylähde. Kyllä se VR hoitaa sitten tuollaisen pölvästin päiviltä, ikään kuin vahingossa. En tiedä, arvasiko äitini ajatukseni, sillä hän katsoi minua tuimasti ja heilutti etusormeaan.

- Kiitos äiti ja isä, oli oikein kiva nähdä…teistä toista.
- Kiitti, on ihkua päästä tutkimaan Muumeja, Ilona kiitteli äitiäni kädestä pitäen.
- Mitä ruokaa täällä tarjoillaan, saako jotain kasvisruokaa? äiti kääntyi vielä kysymään.
- Jep, menun pitäisi olla täydellinen, eli saa kyllä.
- Kiitos poikani, soittelemme huomenissa.

Olipa kiva nähdä äitini näin livenä pitkästä aikaa. Näin heitä aika harvoin, sillä äiti ei jaksanut lähteä isän kanssa kovin usein ihmisten ilmoille, sillä se oli erittäin raskasta ja aikaa vievää touhua. Lyhyellä kyläreissulla isä saattoi kadota viikoksi ja löytyä vaikka mistä, esimerkiksi niityltä lehmän vierestä istuskelemasta. Vanhempieni poistuttua, serviisipalvelun tyttö tuli paikalle mikroshortseihin ja tiukkaan t-paitaan pukeutuneena ja kiikutti lahjakortin lahjapöytään. Pyysin häntä lisäämään toisen tiiliskiven Ilonan vanhempien lahjakortin päälle, sillä se vaikutti entistäkin köykäisemmältä.

- Ilona, pitikö se paikkansa, että vanhemmillasi lentää varpusparvi jos ne juovat maitoa?
- Kihii, molemmilla, kihii.
- Hyvä juhlaväki, nyt seuraavaksi maidonjuontikilpailu, jokainen juo kaksi isoa lasia punaista maitoa ja voittaja saa yllätyspalkinnon, julistin juhlavieraille.


© Rauno Vääräniemi