www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

22.2.2009

202. Loimulohta

Vaikka kirkonmies ei ollutkaan nähnyt äijänkäppyrää koskaan aikaisemmin, ei se tuntunut haittaavan yhtään mitään. Miehet jatkoivat piipun polttelemista ja piimäpurkista ryypiskelyä kuin vanhat tuttavat. Aina kun jompikumpi ryyppäsi purkista, tunsin nenässäni oudon tuoksun.

- Kermalikööriä, pappi ilmoitti naama hymyssä.

Jätin kaksikon omiin harrastuksiinsa ja palasin omalle paikalle. Istuin takaisin alas ja huomasin pettyneekseni taas parin tölkin haihduttaneen sisällön ties minne. Kokeilin pöytää, mutta se oli kuiva, eikä teollisuushallin lattiallekaan ollut valunut mitään. Hetken mietittyäni minulla välähti ja päätin uhmata panimoiden ylivaltaa. Pyysin Jaskaa hankkimaan akkuporakoneen.

- Hankkimaan, mitä sä tyyppi horaat, että mä hankkisin akkuporakoneen?
- Ei luulisi olevan vaikea temppu kun olet noin salainen.
- Tässä, ystäväni ojensi pienen akkukoneen.

Vittu, en varmaan kysy edes uhallanikaan, että mistä se tuon taas kaivoi. Pääsin nopeasti akkuporakoneen hankinnan yli ja toimeen, eli poraamaan kaljatölkkeihin juomareikiä. Porasin ensin Ilonan tölkkiin pohjaan reiän, sitten Pekan tölkkiin ja lopuksi omaan tölkkiin.

- Maistuu ihan poranterältä, maku jyrkkeni, totesin maistellessani juomaani.
- Mun suussa maistuu sen porakoneen akku, Pekka ilmoitti nenä kiinni oluttölkkiin poraamassani reiässä.
- Mikä tilanne? tiedustelin tasan kolmen minuutin päästä poraamisesta.
- Ei mitään, ei tipan tippaa olutta, vaikka peitin sen reiän peukalolla, Ilona informoi.
- Ja mää kielellä, eikä yhtään pisaraa bissee, Pekka vahvisti.
- Rrrööööyyyh, sama täällä, ei mitään koko tölkissä, heiluttelin omaa tölkkiä.
- Mä tiedän, siirrytään väkeviin, Jaska ilmoitti.
- Hyvä ajatus, tarjoilijat, tuokaapas tiukat viinat pöytään, komensin neitosia.

En tiedä, että liioitteliko joku, vai olimmeko sittenkin juoneet vähän reilummin olutta, sillä tyhjät tölkit käytiin hakemassa eri autolla mitä niistä syntyneet pahvipakkaukset. Nautittuamme hetken tiukkaa viinaa, minut ja Ilona ohjattiin serviisipalvelun toimesta yksityisen pöydän ääreen. Se oli pienen korokkeen päällä ja pöytänä toimi aikaisemmin alttarin virkaa toimittanut jättikokoinen pilleripurkki. Istuimina meillä oli pienemmät pilleripurkit.

- Ihkuu, kato Erkkuliini, meillä molemmilla on oma lakupussi, Ilona osoitteli pöydällä olevia pusseja.
- Hyvääää häääää…hik…pari ja hääävieraaaat, nyyyyyt minuuuullaaa on iloooo ilmoittaaa lahjustenjaon alkavan, eli kantakaa timanttinne hääparille, salaperäinen ääni kuulutti jälleen niin kovaa, että vaikut vaihtoivat korvaa.

Tuo vaikkujen vaihtuminen tapahtui niin, että minun vasemmasta korvasta vaikut siirtyivät oikeaan korvaan ja oikeassa korvassa majailleet vaikut siirtyivät Ilonan vasempaan korvaan. Kuuluttajan ääni oli tuttu, mutta en millään keksinyt kuka se voisi olla, jos mies oli kerran papin mukaan vielä korkeassa asemassa. Mietin kovasti kuuluisia suomalaisia vaikuttajia. Se ei ollut kyllä JouHannan exä eikä Susaninkaan exä, eikä spiikeissä ollut mitään fifty sixty läppää, joten ei se ollut mikään entinen mäkikotka. Lisää hämmennystä mielessäni aiheutti se, että joka kuulutuksen jälkeen isä nousi ylös ja taputti kuin viimeistä päivää.

- Kuulitteko kaikki te kuolevaiset, äänessä oli minun jumalainen ystäväni, minun, minun, minun, eikä kenenkään muun, isukki alkoi nyt kailottaa.

Onneksi äiti oli tilanteen tasalla, eli napakka osuma käsilaukulla hiljensi isäni kertalaakista. Porukka oli niin sekaisin, että serviisipalvelun tytöt jakoivat jokaiselle vuoronumeron, jonka kuultuaan he kävisivät luovuttamassa meille häälahjan. Numerot olivat arvottu, joten saimme vieraiksi ensimmäisenä Mätösen ja Liisan.

- Mätönen, et sitten lukenut sitä kutsua loppuun saakka, huomautin kännissä huojuvalle paskamahalle.
- Täh, minäkö lukenut?
- Siinä luki pienellä, että köyhät älkööt vaivautuko, elleivät ole sukulaisia ja siinäkin tapauksessa osanottajamäärä on rajoitettu yhteen. Meillä ei ole tarkoitus leikkiä pelastusarmeijaa.
- Oot muuten harvinaisen vittumainen naapuri, Mätönen osoitteli minua sormellaan.
- Kiitos, tuo tuli varmaan suoraan sydämestä.
- Jorma kiukustui siitä ilmakylpyjutusta. Joku naapurin penska oli ottanut kännykameralla kuvan sen pyllystä ja lähettänyt sen Metro-lehteen kuukauden idiootti palstalle, Liisa hihitteli.
- Nainen, käyttäydy, Mätönen mölysi ja yritti pysyä tolpillaan.
- Anteeksi, Jorma ei ole saanut kotona olutta kuukauteen ja nyt meni vähän överiksi, Liisa naureskeli.
- Tässä lahja, Mätönen ojensi mukanaan kantaman muovipussin minulle.
- Hmm, miten erikoista, kossupullo ja HK sininen lenkki, avasin Alepan muovikassin.
- Muovipussi on Jormalta, loput minulta, Liisa hihitteli.

Serviisipalvelu oli ajan tasalla ja he kiikuttivat lahjan nököttämään lahjapöydälle. Myös naapurin paskamaha talutettiin kohteliaasti takaisin paikalleen ja hänelle vietiin pyynnöstäni ämpärillinen keskenkäynyttä kiljua. Olin pyrkinyt varautumaan kaikkeen mahdottomaan näitä häitä järjestellessäni serviisipalvelun kautta.

- Hys, hiljaisuutta kaikki, olen saanut yhteyden Bob Marleyhin, isän ääni keskeytti jälleen kaiken.
- Kysy siltä missä sillä on seuraava keikka, Pekka huusi lähes hysteerisellä äänellä.
- Se esiintyy seuraavan kerran 27. elokuuta Laajasalossa Lukan syntymäpäivillä, isukki ilmoitti hymistyään hetken.
- Luka, kuka hitto on Luka? Pekka karjui.
- Hmm…täältä tulee lisätietoa…se on musta.
- Pyh, ulkosuomalainen, ei kiinnosta, Pekka tuhahti.
- Sillä on neljä jalkaa…
- Mutantti, nyt alkaa jo kiinnostaa, Pekka havahtui.
- KOIRA, se on KOIRA! isä suorastaan rääkäisi.
- Ei voi olla totta, ei voi olla totta, miksi Bob, oi miksi sinä rankaiset minua ikuista fanittajaasi tällä tavalla? Pekka vaikeroi.
- Mitä nyt, voithan sinä mennä sinne mukaan, laitat vain kaulapannan ja kuset seinille, lohduttelin ystävääni.
- Kaulapanta…hei, sinäpä se sanoit, vittu, oot nero Ernesti, Pekka tuli hemputtamaan kättäni kiitokseksi.

Minä en ihmetellyt enää isäni puheita, sillä olihan mies istunut äidin kertoman mukaan lehmän kanssa niityllä ties kuinka pitkään. Seuraavana lahjanantovuorossa oli Ilonan vanhemmat, molemmat jo kohtalaisen päihtyneinä. Matkalla pöytänsä luota meidän eteen Ilonan äiti yritti iskeä pappia ja Sirua, saamatta kummaltakaan vastakaikua. Juuri kun he olivat edessämme, kajahti sivulta ääni.

- Loimulohta, loimulohta halvalla, vain kympillä palanen ja kolmas kaupanpäälle jos ostaa kaksi.
- Minulle heti kaksi ja sen kolmannen voit käydä viemässä Roihuvuoren Alepan katolle, Jaska vastasi loikatessaan ylös paikaltaan.

Käänsin päätäni ja huomasin teollisuushalliin ilmestyneen kojun, jossa hääräili kalapukuun sonnustautunut äijänkäppyrä. Nuuhkin ilmaan ja totta tosiaan, täällä oli loimutetun lohen tuoksu. Jos kyseessä olisi ollut joku helvetin pyttipannukauppias, niin olisin käynyt potkimassa kojun paskaksi, mutta olin totaalisen heikkona loimutettuun loheen, varsinkin ylösalaisin loimutettuun.

- Meidän lahja olisi tässä, Ilonan isä aloitti…
- Tuossa kaksikymppinen, kipaisepas hönö hakemassa minulle ja Ilonalle kolme palaa loimulohta. Saat seistä vieressä katselemassa, mikäli varallisuutesi ei taivu omaan lohipalaseen.
- Minä perk…
- Matti, nyt menet hakemaan Ilonalle ja tuolle isom…siis Ernestille ne kalat ja maksat sen omasta pussista, Unelma äiti komensi miestään.
- Äiti, kiva kun tulitte. Onko isukilla joku punanaamatauti, se on kovin punainen kasvoiltaan?

Ilona höpötteli äitinsä kanssa niitä näitä, isänsä käydessä meille loimulohta. Käppyrän palvelu oli nopeaa, sillä Matti palaili kalojen kanssa takaisin muutamassa minuutissa. Mitään sanomatta, hän mäjäytti paperiin käärityt kalapalat eteemme, eikä suostunut ottamaan itselle sitä kolmatta palasta.

- Ihkuu, jänskättää mitä te annatte meille häälahjaksi, Ilona kihersi.

Minulle tuli heti mieleen Unelma äidin kostea piirakka, jota tuo täti oli kovin innokas tyrkyttämään meikäläiselle. Muun antamisen suhteen pariskunta oli kitsastakin kitsaampi, kertoihan siitä jo diesel Mersulla ajaminen. Todelliset rahamiehet kun eivät nokivasaroilla nakuttele.

- Rakkaat lapset…tai lapseni ja sinä, Matti Höpi osoitti minua etusormellaan.
- Eipäs nyt mennä henkilökohtaisuuksiin, ettei tarvitse katkoa mitään henkilökohtaisia ruumiinosia, heitin takaisin.
- Köh, koska vaalimme ekologisia ja terveitä elintapoja…
- Ette siis käytä naidessa kumia? minulta lipsahti.

Ilonan vanhemmat katselivat hetken toisiaan, sillä Matti oli nyökytellyt äskeiseen ja Unelma puistellut päätään. Näytti äkkiseltään siltä, että asiasta keskustellaan vielä kotona tai vaihtoehtoisesti kumpikin vaikenee kuin muuri tästä aiheesta. Viimein pienen rykimisen jälkeen Ilonan isä pääsi jälleen ääneen.

- Kuten jo sanoin, kannatamme terveitä elintapoja, joten emme ostaneet teille mitään epäterveellistä.
- Ihkuu, saanko mä nyt oman kuntosalin? Ilona innostui.
- Köh, eihän toki, isänsä ryki.
- Kuntopyörän?
- Krööh, itse asiassa päätimme äitisi kanssa, että saatte ihan itse päättää mitä terveellistä hankitte.
- Uima-allas kenties, Ilona hymisteli silmät kiinni.
- Tässä, olkaa hyvä, Matti ojensi minulle kirjekuoren.

Avasin valkoisen kirjekuoren, jossa oli odotukseni mukaan lahjakortti. Tällä kertaa se oli yhden ison luontaistuotekaupan lahjakortti.

- Oho, tämä veti jo sanattomaksi, hämmästyin summaa vilkaistuani.


© Rauno Vääräniemi