Seisoin ison kauppakeskuksen toisessa kerroksessa ja kuvailin uudella kamerapuhelimellani alhaalla olevia ihmisiä. Onneksi edelliseen kamerapuhelimeeni hankkimani iso muistikortti sopi myös tähän uuteen. En voinut kerta kaikkiaan sietää sitä, että kesken mielenkiintoisen kuvaussession olisi muistikortti tullut täyteen. Vaikka kamera oli kätevä puhelimen yhteydessä, olivat valmistajat silti laskeneet ne liian aikaisin markkinoille. Olisin kaivannut niihin sellaista maltillista kymmenkertaista optista zoomia. Minua se ei juuri haitannut, toisin kuin kuvattavia kohteita. Varsinkin kauppojen alusvaateosastoilla olevat naiset tuntuivat kavahtavan kameraa jostain kumman syystä. Nyt en viitsinyt mennä mihinkään kauppaan. Minulla oli taas sellainen olo, että ne piippaavat portit ovien luona ahdistivat. Olin tuota ongelmaa miettinyt monta kertaa ja mielessä pyöri sellaisten korkeiden A-tikkaiden raahaaminen mukana. Voisin laittaa tikkaat portin kohdalle ja kävellä niistä tyylikkäästi yli. Asiassa oli kuitenkin yksi huono puoli, ne eivät mahtuneet Mersuuni.
Porttiasian palatessa mieleeni, päätin mennä viereisen kaupan porttien luokse tarkkailemaan ulostulevia ihmisiä. Minua kiinnosti kovasti, että onkohan jollain toisellakin samanlaisia ongelmia. Kaupan puolelle en aikonut mennä, vaan suunnittelin pysyä visusti ulkopuolella. Olin seisoskellut portin pielessä jo puolisen tuntia, kun paikalle tuli pitkään mustaan nahkatakkiin sonnustautunut erittäin laiha ja sairaan näköinen tyyppi.
- Oot sä vartija? Tyyppi uteli minulta.
- En suinkaan. Minä olen ihan tavallinen hullu ja vietän päivääni tätä porttia tarkkaillen, kerroin tekemisistäni.
- Tota, mitä sä teet jos se alkaa hälyttää?
- Yleensä menen paniikkiin ja jähmetyn paikoilleni, sanoin totuudenmukaisesti.
- Väärä taktiikka, silloin pitää juosta ja lujaa, tyyppi selitti hermostuneen oloisena.
- Ei kaupoissa saa juosta, sanoin tyypille.
Nahkatakkinen tyyppi katseli minua jonkin aikaa pää kallellaan ja meni sen jälkeen porteista sisään kauppaan. Seurasin hänen etenemistään hyllyjen välissä. Näytti aivan siltä, kun hän olisi kiinnostunut aivan jokaisesta kaupassa olevasta tuotteesta. Pian tyyppi katosi näkyvistä ja minä keskityin portin ja siitä kulkevien ihmisten tarkkailuun. Aikani siinä seisoskeltuani minulla tuli mieleen laivareissut ja niiden sisäänkäynnin yhteydessä otetut valokuvat. Koska kamerapuhelimeni muistikortilla oli vielä reilusti tilaa, aloin kuvata kaupasta ulos tulevia ihmisiä. Jopa porttia kohtaan tuntemani ahdistuskin lieveni, kun keksin itselle näin hyödyllistä tekemistä. Nappasin mielestäni onnistuneen kuvan kahdesta ulos tulevasta rouvasta.
- Päivää rouvat! Haluaisitteko kenties äskeisen kuvan muistoksi tästä kauppareissusta? Tiedustelin heiltä vilpittömästi.
- Minkä kuvan? Pitempi nainen kysäisi ja katseli hämmästyneenä ympärilleen.
- Otin teistä kamerapuhelimellani kuvan. Voin lähettää sen joko teidän puhelimeen tai sähköpostiinne
- Maksaako se kuva jotain? Toinen, lähinnä tynnyrin puolikasta muistuttava nainen uteli.
- Ei niin mitään. Minusta on oikein kiva kuvata tuollaista pitkää riukua ja paksua Berttaa. Tehän olette kuin se majakka ja perävaunu,
hekottelin keksimälleni sutkaukselle.
- Nanne, mennään me pois, tuo mieshän on aivan pähkähullu, lihava nainen puuskahti ystävälleen.
- Voin tulla myös teidän kotiinne suorittamaan alastonkuvauksia, jollette halua noita läskejä julkisesti esitellä, huusin vielä
tarjouksen rouvien perään.
Kumpikaan rouvista ei vaivautunut vastaamaan ehdotukseeni, vaan he poistuivat taakseen vilkaisematta. Mielestäni ystävälliseen ehdotukseeni olisi voinut edes jotenkin vastata. Olisin kyllä hyväksynyt kieltävänkin vastauksen, jos se olisi esitetty rauhallisesti ja perustellen. En kuitenkaan poistanut rouvien kuvaa kamerasta, siitä saattaisi olla joskus vaikka hyötyä. Minua harmitti rouviin tuhlaamani aika. Tällä välin oli portista kulkenut huomattavan paljon potentiaalia kuvan haluajia. Menin jälleen sopivaan kuvauspaikkaan ja laitoin kamerapuhelimen valmiiksi. Muutaman minuutin odoteltuani portista pinkaisi vauhdilla ulos se pitkään nahkatakkiin pukeutunut laiheliini. Ellen olisi ollut valmiina, olisi sekin kuva ollut mennyttä. Laiheliinin ohitettua portit, ne alkoivat hälyttää. Otin toisen kuvan hälyttävistä porteista, koska voisin tarjota sitä kuvaa vaikka tälle tavaratalolle todisteeksi toimivasta portista. Onneksi en laskenut kameraa vielä silmieni edestä, sillä portin läpi ryntäsi vielä kaksi vartijaa. Sain heistäkin kuvan, vaikka vauhti oli vielä kovempi kuin nahkatakkisella kaverilla. Harkitsin jo siirtymistä videokameraan, koska hullun tavalla juoksevista ihmisistä oli tosi vaikea saada kuvia. Siinä samassa puhelin piipitti ja ilmoitti akun olevan loppu.
- Miksi minulle aina käy näin? Ulvoin ääneen ja pitelin päätäni.
En voinut uskoa tätä todeksi. Juuri alkanut rauhoittava harrastus muuttuikin akun loppumisen myötä suunnattomaksi painajaiseksi ja todelliseksi tuskaksi. Menin kaiteen ääreen ja roikotin mykkää puhelinta sen ulkopuolella.
- Päästänkö sinut paskan saman tien kärsimyksistäsi, häh? Tivasin puhelimeltani.
En ollut edes kerinnyt tutustua tähän uuteen puhelimeeni vielä kunnolla, kun meidän tiemme uhkasivat jo erota. Katselin jo alla käveleviä ihmisiä ja mietin, että sattuukohan se kovasti, jos tällainen paska luuri iskeytyy päähän? Laitoin jo silmät kiinni ja olin päästämäisilläni siitä irti, kun mieleeni palautui juuri ottamani kuvat.
- Ei perkele! Enhän minä voi hyviä kuvia sentään tiputtaa kenenkään niskaan, parahdin ääneen ja nostin puhelimen kaiteen sisäpuolelle.
- Anteeksi herra, mistähän kuvista te oikein puhutte? Tiedusteli mustaan pukuun sonnustautunut mieshenkilö aivan vieressäni.
- Ihan kaikista kuvista, joita kuvasin äsken tuossa portin luona sekä noista alhaalla juoksevista ihmisistä, kerroin tälle herralle.
- Tuota, satuittekos ottamaan äsken kuvan siitä pitkään nahkatakkiin sonnustautuneesta miehestä?
- Jos tarkoitat sitä juoksevaa ja sairaan näköistä tyyppiä, niin kyllä otin.
- Saisinkos nähdä sen?
- Ei onnistu, akku loppu, totesin masentuneena.
- Kuvasittekos muistikortille? Pukumies kyseli.
- Joo, totesin ihmeissäni.
Mikähän vakooja tuokin tyyppi oikein oli? Jotenkin vaikutti siltä, että olin jälleen kerran törmännyt sellaiseen henkilöön joka tietää minun asioista enemmän kuin minä itse. Mietin jo keinoa päästä hänestä eroon, kun pukumies tälläsi kouraani käyntikortin. Tavasin korttia ja totesin miehen olevan kyseisen kaupan turvallisuuspäällikkö. Vilkaisin kortin katsomisen lomassa pukumiestä sivusilmällä, jotta näkisin miten hän suhtautuu korttinsa tarkkaan syynäämiseen. Katsoin korttia valoa vasten ja tutkin sen tarkkaan myös takapuolelta. Kortti teki oikeastaan minut vieläkin epäluuloisemmaksi tätä pukumiestä kohtaan. CIA:n agentit käyttivät aina leffoissa samanlaista kikkaa tavallisia kansalaisia harhauttaessaan. Kaveri puhui kyllä aivan virheetöntä suomea, ettei se ainakaan mikään ulkomaalainen tainnut olla.
- Mennäänkö tuonne kaupan puolelle selvittelemään tätä asiaa? Pukumies tiedusteli.
- Ei mennä, äiti on kieltänyt minua lähtemästä vieraiden pukumiesten mukaan, vastasin kohteliaasti.
- Vai niin, no sitten meillä pitää keksiä joku toinen keino.
Vai toinen keino? Nyt minun sydäntä kylmäsi jo todella pahasti. Yleensä se toinen keino on betonisaappaat ja merenpohja. Vilkuilin ympärilleni, mutta missään ei näkynyt samalla tavalla pukeutuneita tyyppejä. Leffoissa niitä ilmestyi paikalle vaikka kuinka paljon. Vilkaisin myös alhaalla olevalle sisäbulevardille, eikä sielläkään näkynyt mustaa umpi-vania.
- Voisin kokeilla sitä muistikorttia omassa puhelimessani, jos sopii? Pukumies tiedusteli ja näytti omaa puhelintaan.
- Kyllähän se käy, sanoin helpottuneena ja kaivoin muistikortin puhelimesta.
Pukumies otti muistikortin ja laittoi sen omaan puhelimeensa. Saatuaan puhelimen taas päälle, hän alkoi katsella kuvia läpi ja kohta siltä löytyikin sen mustaan nahkatakkiin pukeutuneen kaverin kuva.
- Hienoa! Käykö teille sellainen, että vaihdan tämän korttinne samanlaiseen uuteen ja maksan vaivoistanne vaikka viisikymmentä euroa?
- Kun tuota niillä muilla kuvilla on sellaista muistoarvoa, mutisin hermostuneena.
Eihän se nyt oikein käynyt laatuun, että olisin luovuttanut tuolle kaikki vaivalla ottamani kuvat. Sinne menisi samalla ne matkapuhelinmyyjästä ottamani kuvat, puhumattakaan siitä majakasta ja perävaunusta.
- Tehdään näin: Saatte uuden samankokoisen muistikortin sekä sata euroa vaivanpalkkaa. Lisäksi lähetämme tällä muistikortilla olevat
muut kuvat vaikka sähköpostilla, jos teillä on sellainen.
- Onhan minulla, laita ne osoitteeseen ernesti@kilari.net, kerroin hänelle osoitteeni.
Nyt minun pitää vain olla jatkossa erittäin varovainen sähköpostin suhteen. Tuo tyyppihän saattaa laittaa tulemaan minulle vaikka minkälaisia viruksia ja matoja. Onneksi en pitänyt omalla tietokoneellani minkäänlaista sähköpostiohjelmaa, vaan käytin webmaileja. Ainakaan vielä ei tarvinnut pelätä pommisähköposteja, kuten normaalien kirjeiden kohdalla oli. Päätin varmuuden vuoksi laittaa kotona virusohjelman skannaamaan tiedostoja taukoamatta. Se kyllä hidastaa konetta, mutta mitäpä sitä ei tekisi oman mielenterveytensä puolesta.
- Odota tässä, käyn sen uuden muistikortin, pukumies sanoi ja käännähti ympäri.
- Stop tykkänään. Annapas vielä se minun omistuksessa oleva kortti takaisin, haluan hyvästellä kunnolla vanhan palvelijani, sanoin
ja ojensin käteni.
- Totta kai, tässähän tämä, pukumies sanoi ja ojensi kortin hymyillen.
Otin taskustani nenäliinan ja pyyhin tarkoin muistikortista kaikki omat sormenjäljet. En halunnut sekaantua mihinkään laittomaan agenttitouhuun. Sormenjälkien perusteellahan minut voitaisiin yhdistää todella helposti tähän korttiin. Tiedä mitä vääntöjä tuokin pukumies oli oikein suunnittelemassa sen kortin kanssa. Mahdollisesti niillä oli joku kiristysjuttu sitä nahkatakkista tyyppiä kohtaan. Pyyhittyäni sormenjäljet kortista, laitoin sen viereiselle kaiteelle nenäliinan avulla. Pistin nenäliinan taskuun ja jäin odottelemaan pukumiehen saapumista. Harmi, ettei puhelimella voinut enää kuvata. Olisin muuten ottanut pukumiehestä kuvan ja verrannut sitä netissä oleviin etsintäkuulutettujen listoihin. Listat eivät tosin olleet suomalaisia, mutta enhän toisaalta ollut tuon miehen kansallisuudestakaan sataprosenttisen varma.
- Olettehan te vielä siellä, pukumies huokaisi tullessaan paikalle.
- Tottahan toki, raha kiinnostaa aina, vastasin rehellisesti.
- Tässä tämä muistikortti, pukumies sanoi ja ojensi paketissa olevan muistikortin.
- Rahat kanssa, muuten ei tuo vanha kortti vaihda omistajaa.
- Tässä tämä satanen, kuten lupasin.
- Kiitos, se vanha kortti on tuossa kaiteella, voit ottaa se aivan itse, sanoin pukumiehelle ja tungin kiireesti
satasen taskuuni.
Pukumies laittoi kortin vielä puhelimeensa ja selasi kuvat nopeasti lävitse.
- Tämähän on kuten pitääkin, oli ilo asioida kanssanne, hän sanoi ja ojensi kätensä.
Tungin omat kädet varmuuden vuoksi taskuihin, en halunnut tulla heitetyksi kaiteen yli jollain salakavalalla judoheitolla. Nythän sillä ei olisi mitään menetettävää, vaikka paiskaisi minut kaiteen yli ihmisten päälle.
- Kiva oli asioida, toivottavasti vaan saan ne kuvat, sanoin kädet taskuissa.
- Saatte kyllä. Näkemiin sitten, pukumies sanoi ja heilautti kättään.
- Tai hyvästi mieluimmin, sanoin helpottuneena.
Kaiken maailman agenttijuttuihin sitä taas tulikin seottua ja vielä keskellä kirkasta päivää. Lähtiessäni katseeni osui vielä siihen hälytinporttiin. Sehän oli vilkkunut yhdessä vaiheessa. Jospa se portti oli sittenkin sellainen salainen merkinantoväline ja olin sattumoisin onnistunut kuvaamaan heidän salaisen koodinsa. Nyt minulla vaan ei ollut enää mitään todisteita, mitä olisin voinut esittää poliisille. Yritin kääntää ajatukseni ihan muualle ja aloin hoilata mieleeni tullutta laulua.
- Ernestillä on satanen, se Ernestin satanen on, hiiala hiiala hoo, satanen siellä ja satanen täällä, se Ernestin satanen on.
Oloni helpotti huomattavasti, kun laulelin kävellessäni tätä laulua. Huomasin myös muiden ihmisten tulevan iloiseksi tästä laulustani, minussa taisi olla hieman trubaduurin vikaa.