www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

19.10.2008

191. Melekein neljä

Jaskan kanssa peruukkiasioista keskustellessani oli huomioni kiinnittynyt Pekkaan, Siruun ja Ilonaan. Jokainen noista kolmesta seisoi jakkaralla perse paljaana.

- Ja mitähän te puuhaatte? kysäisin kolmikon eteen asteltuani.
- Odotellaan, Pekka hymyili.
- Niin tehdäänki, Ilona kilkatti.
- Viddu, voisko joku imeä tissiä? Siru hieroi oikeaa rintaansa.
- Ernesti, onko Mersun vieressä oleva parkki tyhjä? Jaska huikkasi salkkunsa ääreltä.
- Aika sama asia, siinä on vain Mätösen mulkun Tercel, heilautin kättäni.
- Okei, siihen siis.

Minun piti riisua peruukki uudestaan pois päästäni, sillä nyt se lämpeni todella nopeasti tuskallisen kuumaksi. Jaskan informaation mukaan peruukin ajatustenlukulaite tarvitsee nyt uuden törkysuodattimen. Kysyin millainen se on. Hetken hymisteltyään Jaska ilmoitti sen olevan yksi yhteen Ladan polttoainesuodattimen kanssa, siis sellaisen muovisen läpinäkyvän, jossa on keltaiset sisuskalut.

- Tämä tässä, mies taputti peruukissa olevaa kovaa kohtaa.
- Oho, minä luulin sen olevan joku polttoainesäiliö.
- Lähetän sen kuriiripostina, Jaska sanoi ja poistui peruukki kädessään parvekkeelle.

Katselin hänen peräänsä ja totesin miehen vain heittävän peruukin kaiteen yli pihanurmelle. Mikähän vitun postilaitos sen tuolta muka osasi hakea ja viedä vielä oikeaan osoitteeseen? En kerinnyt asiaa juuri miettiä, kun salainen agenttiystäväni palasi takaisin sisälle.

- Tuon vastapäisen talon parvekkeen kaiteella seisoo joku tyyppi munasillaan.
- Se on Mätönen, häiritseekö se?
- Ei, vaan saisiko käyttää sitä ritsa-ammunnan maalitauluna, etäisyys olisi aika optimaalinen?
- Millä ammut?
- Metallihakasilla.
- Anna mennä vaan, pitäähän sen Mätösenkin oppia, ettei persettä voi paljastaa ihan missä tahansa.
- Hitto, vähän olet reilu tyyppi ja vielä noin mukava maalitaulunaapuri, Jaska ihasteli ja katosi ritsa kädessään parvekkeelle.

Koska kolmikko seistä pönötti tukevasti tuoleillaan, odottamassa ties mitä kummallista, astelin itse makuuhuoneeseen lajittelemaan hammastahnatuubeja. Olin taannoin ostanut parin vuoden hammastahnat samalla kertaa, sillä inhosin kaupassa käyntiä, varsinkin jos sieltä piti ostaa jotain muuta kuin tuttua ja turvallista maitoa ja leipää. Jopa nauta-sikajauhelihan sijasta pelkän naudan jauhelihan ostaminen, saattoi saada minut pois tolaltaan.

- Mitä, nyt joku vittuilee minulle! karjaisin saatuani laskutoimituksen tehtyä.

Käteni oikein tärisivät, kun suoritin uusintalaskelman. Kyllä, kyllä se vaan oli totta, vihreitä hammastahnatuubeja oli yksi vähemmän mitä sinisiä ja punaisia. Kamala ajatus tunki pääni sisään; pesikö täällä joku hampaitaan minun tietämättä?

- Siru, raahaapa se perseesi tänne ja vähän äkkiä! karjuin olohuoneeseen.
- Äääh, vähän vaikeata kun ei taho nähä, neito änkesi makuuhuoneeseen paljas perse edellä.
- Eikö yhdistelmä mahtunut kääntymään olohuoneessa vai missä mättää kun ei voi kävellä ihmisten lailla?
- Käskit raahata perseen tänne, et vaan sanonut miten päin, joten tulin perse edellä.
- Näyttääkö tutulta? heiluttelin kädessäni vihreää hammastahnatuubia.
- Ernesti, etkö olekin? Sirun ilme kirkastui.
- Häh, vittu, tätä hammastahnatuubia tarkoitin, minulla alkoi keittää.
- Joo, kokeilin kerran tuollaista Tarjoustalossa, mutta se ei ollut tarpeeksi tanakka.

Sanassa makuuhuoneeseen ryntäsi Ilona vihreä hammastahnatuubi kädessään. Saatuaan hengityksen tasaantumaan, hän kertoi ottaneensa sen hammastahnatuubin viime yönä ja vain hyväilleensä sitä vessan pimeydessä. Vihreä hammastahnatuubi sai kuulemma olon rauhoittumaan ja unen tulemaan, mikäli sitä hyväili yksin pimeässä vessassa vähintään puoli tuntia. Hiljaisuuden piti olla lähes täydellinen, joten päivällä tuota ei voinut edes kokeilla.

- Minuakin hermostuttaa kaikki muu paitsi graniitti, Pekka ilmestyi oviaukkoon, nyt tosin jo housut jalassa.
- Entä vesi?
- Heebo, mitä sä horaat? ettäkö meitsi menisi jonkun graniittimöhkäleen kanssa veteen vai?
- Puhu suomea. Ei, vaan katselisit vettä vaikka rannalta.
- En mä voi, kun mulle tuli yksi pakkomielle.
- Juoda kaikki näkemäsi vesi? ehdotin.
- Ei, vaan hypätä heti vettä nähtyäni veteen.
- Et ole varmaan sitten risteillyt viime aikoina, repesin totaalisesti.
- Ei olla ei. Meidän risteilyt loppuivat siihen kun sataman ahtaajat nostivat Pekan vedestä kuusi kertaa ennen Tallinan-laivan lähtöä, Jaska ilmestyi myös makuuhuoneen ovelle.

Jaska voivotteli samaan hengenvetoon sitä, että naapurini oli kuulemma ollut huono maalitaulu. Jo kolmas osuma sen pakaroihin oli tiputtanut miehen kaiteelta omalle parvekkeelleen. Tämän jälkeen Mätönen oli kuulemma ryöminyt sisälle asuntoonsa kuin maan matonen konsanaan. Lupasin ottaa asian puheeksi Mätösen kanssa, sillä kyllähän aikuisen miehen pitää enemmän kestää.

Pekkaa vilkaistuani minulle tuli mieleen yksi testi. Päätin tehdä sen saman tien ja ryntäsin vessaan. Otin seisoma-ammeen vierestä yhden vesisangon ja laskin sen noin puolilleen mahdollisimman kuumaa vettä. Otin kuumavesisangon ja astelin makuuhuoneeseen. Laskin sen lattialle ja kutsuin Pekkaa nimeltä. Tuskin mies oli päätään saanut edes kunnolla käännettyään, kun jo loikkasi paljain jaloin vesisankoon.

- Uiiiii, polttaaa, saatanan kuuuuumaaaaa, rastafari ulvoi kuin itselleen vääriä lääkkeitä määrännyt lääkäri.
- Toimii se jumalauta, ihastelin ystäväni reaktiota.
- Uh, puh…tee jotain, huuuh! Pekka ulvahteli tanssahtelunsa lomassa.
- Ihan mitä tahansako? tuijotin miestä.
- Tuo lisää vettä, tää…alkaa jo jäähtyä.

Enhän minä nyt niin hullu ollut, että alkaisin kanniskella toiselle hullulle kuumaa vettä päntiönään. Nostin kukkakeppimäisen rastatukan pois sangosta ja kävin tyhjentämässä sen vessanpönttöön. Vedin tämän jälkeen pytyn kaksi kertaa, etteivät Pekan jalkapohjista mahdollisesti liuenneet aineet syövyttäisi pyttyä paskaksi. Ikinä kun ei tiennyt mitä tuo kummallinen rastaletti oli vetänyt tai nauttinut.

- Joko se selvisi mitä te kolme odotitte tuolilla seisten? osoitin kysymyksen Ilonalle.
- Tuulta joka huuhtelisi persettä.
- Tuuleeko täällä muka, kastelin sormeni suussa ja nostin sen pystyyn.
- E-ei, ainakaan kovasti, Ilona vastasi.
- No hyvä! huokaisin.

Onneksi näin, sillä jos tuuli alkaisi huuhdella perseitä asunnossani ilman lupaani, niin tämän talon rakentaja tulisi tekemään konkurssin lisäksi pari itsaria sekä julistaisi itsensä kadonneeksi. Hulluille kun ei tunnetusti soiteltu, ei ainakaan Ernestille. Tuulen soittelu nurkissa oli jo sen sortin fanfaari, että siitä ei kunnian kukko laulaisi talon rakentajalle, eikä edes kirkkokuoro.

- Viddu, se tekee hyvää, Siru ilmoitti kantansa.
- Niin mikä? käännyin lepakkoa kohti.
- Tuuli perseessä, se nuorentaa ja laittaa paikat värräämään.
- Ettet vaan olisi unohtanut taas lääkkeitäsi, huomautin kuivasti.
- Oho, sitähän se olikin, viddu! neito pinkaisi keittiöön pilleripurkkeja kolistelemaan.

Minulla alkoi olla olo kuin sirkuksessa. Tämä sakki täällä hämmensi niin kovalla tohinalla, että minulta meinasi unohtua yksi tämän päivän tärkeimmistä asioista, eli autoni vahauttaminen VahaExperteillä Itäkeskuksessa. Toinen vaihtoehto oli se, että Jaskan afroperuukki oli lämmetessään säteilyttänyt minulta osan muistikapasiteetista. Tein mielessäni pienen testin ja kokeilin muistella mitä olin eilen puuhastellut. Jumalauta, aivoni hakkasivat vain tyhjää, en muistanut edes eläneeni koko eilistä. Voikohan aikuinen ihminen todella olla vain yhden päivän vanha? Tuo kysymys alkoi kaikua pääkopassani kuin pieru tyhjässä sisustamattomassa huoneessa.

- Ernesti, mitä mietit? Ilona kosketti kättäni.
- Hääh, mistä sinä muka minut tunnet? tempaisin käteni kauemmaksi.
- Ää, no ulkonäöstä, kikkelin isosta koosta ja ihkun hullusta luonteesta.
- Milloin me ollaan tavattu, tänäänkö?
- Varmaan jotain neljä vuotta sitten, Ilona laski sormillaan.
- Melekein vain tasan?
- Miten niin?
- Oululaisittain melekein neljä on kahdesta kuuteen.
- Me tunnettiin Jaskan kanssa yksi oululainen hullu, joka eli melekein kahdeksankymppiseksi, Pekka kertoi.
- Kuoli kaksikymmentävuotiaana lääkkeiden yliannostukseen, Jaska suomensi.
- Tätä minä juuri tarkoitin, haluan tarkkoja vastauksia enkä mitään sinne päin.
- Ihkun tarkasti neljä vuotta, Ilona näpräili sormiaan.
- Onko ihku miten tarkka? käännyin Jaskan puoleen.
- Räääääääääääääämps, boingboingjoingjoingjoig, kuului samassa jostain vähän etempää.
- Jahas, taisi posti tulla, Jaska vilkaisi agenttinauristaan, eli tappavaa myrkkyä sisältävää taskukelloaan.
- Miten se ihku? tivasin uudelleen.
- Tarkkuus on noin vartin viiva puolentunnin luokkaa, Jaska tutkaili jotain mustaa vihkoa.
- Tarkempi siis mitä melekein?
- Kyllä ja aika paljonkin.

Hitto, asiahan oli siis tuolla ratkaistu, eli olin ollut hengissä eilen ja nelisen vuotta takaperin, noin vartin tarkkuudella. En ollutkaan päivän vanha Ernesti, vaan mies joka oli elänyt ja vaikuttanut nähtävästi koko pitkän ikänsä tässä maailmassa. Minun oli aivan pakko alkaa hymyillä, tämähän oli vitun hienoa!


© Rauno Vääräniemi