www.rutinoff.net etusivulle
Ernesti Kilarin etusivulle
Takaisin tekstipohjaiselle sivulle

07.12.2003

19. Matkapuhelinkauppa

Istuskelin olohuoneen sohvalla ja mietin päivä tapahtumia. Oli jälleen kerran sellainen päivä, ettei minulla ollut mitään sovittuja menoja kenenkään kanssa. Oikeastaan elämäni oli yhtä vapaata kuin taivaan linnulla. Tosin sillä erotuksella, etten voinut paskoa kenenkään niskaan yläilmoista. Toisaalta mikään vietti ei vielä ajanut minua edes suunnittelemaan moista tekoa. Otin pöydältä käteeni aikakauslehden ja aloin selailla sitä ajankulukseni. Horoskoopin olin jo tarkastanut muutaman kerran, joten sitä ei tarvinnut enää lukea. Selailin tylsistyneenä jo useampaan kertaan luettuja sivuja, kun katseeni pysähtyi matkapuhelinmainokseen. Mainoksessa hehkutettiin jotain uutta ja mahtavaa kamerapuhelinta. Minullakin oli kamerapuhelin, mutta se oli jo edellistä mallia. Lisäksi minä olin alkanut epäillä tuon puhelimen luotettavuutta. Eräs hyvä kaverini suljetulta oli kertonut noista puhelimista tarkemmin. Jos omistaa saman puhelimen kovin pitkään, niin viranomaiset alkavat kuunnella sinua. Lisäksi kamerapuhelimen ollessa kyseessä, he alkavat kuuleman mukaan kuvata sinua. Tämä tieto oli kaverini mukaan peräisin todella varmasta lähteestä. En epäillyt tämän tiedon paikkansapitävyyttä ollenkaan, sillä hulluthan eivät toisilleen valehtele. Itse en ole kovin pitkiä aikoja ollut suljetulla, mutta muistan yhden tapauksen, jossa eräs hullu alkoi valehdella kavereilleen.

Tämä koituikin kyseisille valehtelijalle kalliiksi, tai lähinnä tuli hermoja raastavaksi. Kyseinen hullu alkoi nimittäin syöttää pajunköyttä kaikille muille hulluille. Eräät sitten tajusivat tämän ja päättivät oikein porukalla kostaa moisen toiminnan. Nämä toiset hullut murtautuivat valehtelijan tietoihin, niin tietokoneella, kuin käsinkirjoitettuihinkin. Papereihin he väärensivät kaikki mahdolliset tiedot. Lopputulos oli se, että seuraavan kerran lääkärin tarkistaessa niitä tietoja, tämä valehtelija todettiinkin olevan väärin perustein laitoksessa ja laskettiin välittömästi vapaalle.

Homma olisi ollut muuten ihan hyvin, mutta vuosia ollut lääkitys loppui myös kuin seinään. Tietäähän sen normaalimpikin ihminen, että miten siinä käy. Tämä valehtelija käveli pitkin seiniä ja popsi lähimetsien myrkkysienet tuskaansa. Tästä oli seurauksena vain muutama yö putkassa ja aamuisin pihalle. Kukaan lääkäri ei ottanut todesta, koska tietokannassa oli vastapäivätty todistus siitä, että kyseinen henkilö on täysin normaali. Tätä jatkui kaksi vuotta, ennen kuin lääkärit uskoivat hänen olevan hullu ja passittivat takaisin samaan laitokseen ja tuttujen lääkkeiden pariin. Enää ei muilla hulluilla tarvinnut kuulemma pelätä valehtelemista. Itse en ollut tuota enää todistamassa, mutta kuulin sen luotettavista lähteistä.

Huomasin hymyileväni muistellessani noita suljetun reissuja ja siellä sattuneita kommelluksia. Itse asiassa odottelinkin parin tutun piipahtamista. He olivat olleet yhtä aikaa osastolla ja olivat nyt olleet jo muutaman vuoden normaalissa elämässä. Tiesin odottaa heitä, koska olin saanut jo pari viikkoa aikaisemmin kirjeen, jossa luki ” Hullut tulee, oletko valmis?”. Mielestäni tuo oli aivan tyhmä kysymys, sillä minähän olin aina valmis. Tänään en viitsinyt jäädä sohvalle hulluja tuttujani odottelemaan, vaan päätin lähteä piipahtamaan siellä matkapuhelinliikkeessä. Laitoin ulkovaatteet päälleni ja menin ulos asunnosta. Hissiä tilatessani hieman jännitti, että onkohan se alakerran seksihullu verovirkailija taas menossa väärään suuntaan? Jotenkin minusta tuntui, että se muija taisi puutteessaan kytätä meikäläisen kulkemista. Harmi vaan, että se tuli tyrkyttämään itseään aina sellaiseen rakoon, että olin kerinnyt järjestellä jo muita menoja. Tällä kertaa hissi oli aivan tyhjä, sain ajaa sillä aivan yksin alakertaan asti. Vielä Mersulle kävellessäni katselin taakseni, mutta verovirkailijaa ei näkynyt missään. Hieman harmitti, ettei sitä muijaa näkynyt. Olisin niin mielellään sanonut, ettei tänäänkään sovi. Kanttura on tietenkin katsonut verotiedoista meikäläisen pääomatulot ja juoksee vain niiden perässä. Tokkopa juoksisi perässä, jos olisi vilkaissut samalla lääkäreiden lausuntoa meikäläisestä, ajattelin mielessäni ja hihittelin itsekseni.

Istahdin Mersuuni ja käynnistin sen viisilitraisen moottorin. Jotenkin tällaisen ison moottorin käyntiääni rauhoitti meikäläistä. Ennen Mersuihin siirtymistä olin paljon ahdistuneempi ja onnettomampi. Onneksi yksi tuttu hullu kehotti ostamaan Mersun. Vaikka minua tämä kalliilla Mersulla ajamien rauhoitti, niin esimerkiksi naapureita ja isääni se tuntui ahdistavan todella pahasti. Masennuin ensin tästä kovasti, mutta tohtori Psykon lausunnon jälkeen olen jättänyt kateelliset omaan arvoonsa. Nykyisin Psyko ostaa aina minun vanhat Mersut, sillä en aja niillä vuotta pitempään. Mielenrauhani ei siedä vuotta vanhempaa autoa. Lähdin liikkeelle Mersullani ja käänsi keulan kohti isointa kauppakeskusta. Millekään lähimmälle ostarille oli aivan turha mennä, sillä siellä ei ollut tarpeeksi ammattitaitoista matkapuhelinliikettä. Paahdoin menemään taas reipasta ylinopeutta, sillä eihän nyt tällaisella autolla kukaan viitsi rajoituksia noudattaa. Lisäksi minulla oli takalasissa tarra ”Hullut eivät rajoituksia tarvitse.” Jo tuo tarra kehotti minua ajamaan heikkopäisen lailla. Ajoin auton parkkiin ja kävelin lähimpänä olevaan matkapuhelinliikkeeseen.

- Päivää! Tervehdin sisään astuessani.

Liikkeessä oli kaksi myyjää, eikä yhtään asiakasta. Silti kumpikaan myyjä ei tuntunut reagoivan meikäläisen saapumiseen mitenkään, puhumattakaan, että olisivat vastanneet tervehdykseeni. Seisoin aikani tiskin edessä vuoroani odottamassa, kun minulla alkoi pinna kiristyä. Meinasin jo alkaa huutamaan, kun muistin yhden tutun neuvon. Tämä tuttu oli sanonut, että aina kannattaa soittaa, jos ei muuten saa palvelua. Katsoin tämän liikkeen numeron heidän seinässään olevasta mainoksesta ja näppäilin sen numeron luuriin. Hyvä, että kerkesin edes painaa soita nappia, kun tiskin takana oleva tyyppi vastasi puhelimeen.

- Matkapuhelin Urpot, hyvää päivää, hän sanoi tekopirteällä äänellä.
- Ostaja tässä terve. Onko kiireitä?
- Ei mitään kiirettä, kuinka voin palvella?
- Haluaisin vaihtaa olemassa olevan kamerapuhelimen uusimpaan malliin. Onnistuuko?
- Totta kai meillä sellainen onnistuu, kaveri tiskin takana hehkutti.
- Eikö teillä tosiaankaan ole mitään kiirettä? Eikö siellä ole ketään asiakkaita tiskin takana? Tiedustelin uteliaana.
- Aika rauhallista on, myyjä tuumi puhelimeen ja näppäili samalla jotain tietokoneelle.
- Tehdäänpäs nyt niin, että nostat sen katseesi siitä perkeleen tietokoneesta ja vastaat sen äsken sisään tulleen asiakkaan tervehdykseen ja alat palvella häntä, sanelin luuriin vihaisella äänenpainolla ehdot.

- Täh? Myyjä ihmetteli luuriin, mutta vilkaisi samalla minuun päin.

Nähdessäni myyjän nostavan katseensa tietokoneesta, vilkutin hänellä ja näytin kädessäni olevaa luuria. Myyjänä toimiva nuori kloppi laski luurin paikoilleen ja tuijotti minua hieman aikaa, kuin koira vierasta makkaraa tai hullu uutta lääkitystä.

- Oliko teillä jotain asiaa? Kloppi tiedusteli.
- Oli ja on vieläkin, vastasin diplomaattisesti.
- Mitähän te olette vailla?
- Uutta puhelinta. Olisin vaihtanut tämän nykyisen kamerapuhelimen uuteen malliin.
- Minkälaista mallia te olitte ajatellut?
- Uusinta?
- Uusinta? Myyjä apinoi minua.
- Jep. En halua mitään vanhaa mallia, niitä vakoillaan jo aivan tarpeeksi.
- Vakoillaan? Myyjä ihmetteli päätään raapien.
- Kyllä, sekä myös salakuvataan niiden kameroiden välityksellä, valaisin häntä.
- Että kuvataan? Hän ihmetteli.
- Totta kai kuvataan, ovathan kyseessä kamerapuhelimet. Luulitkos sinä tolvana että faksaillaan?
- No en tietenkään, myyjä mutisi päätään raapien.
- Sitten vaihdetaan, sanoin ja laitoin tiskiin oman puhelimeni laturin kanssa.
- Joo, vaihdetaan vaan, mutta se tulee maksamaan, myyjä jupisi.
- Perkelettäkö sitä ihmettelet? Puhelin tiskiin, niin ladon siihen tarpeellisen määrän euroja, karjaisin hänelle.
- Joo, siis tiskiin, myyjä jupisi ja kaivoi laatikosta uusinta mallia olevan puhelimen.
- Otan tämän, sanoin välittömästi puhelimen nähtyäni.
- Tämä on kyllä meidän esittelymalli, myyjä selitti vaikeana.
- Ja paskat. Minä ostan tämän ja te esittelette seuraavalle asiakkaalle vaikka persettänne, jos ei kerran puhelimia ole tarjolla, kivahdin hänelle.

Myyjäpoika yritti jupista vielä vastaan jostain, mutta en jaksanut kuunnella moista vinkumista. Otin omasta puhelimesta kortin irti ja laitoin sen uuteen puhelimeen. Saatuani puhelimen päälle, otin tästä myyjän retaleesta varmuuden vuoksi kaksi valokuvaa.

- Kuvataanko minua tämän kameran välityksellä?
- Ei tietenkään, myyjä naurahti.
- Eikö edes silloin kun nukun? Utelin.
- No ei edes silloin.
- Miten sääpelle?
- Mikä? Myyjä ihmetteli.
- Oletko tosiaankin noin tyhmä, vai teeskenteletkö vain? Utelin nyt vuorostani myyjän yksinkertaisuutta.
- En minä tiedä mitään sääpelleä, myyjä vaikeroi.
- Kuvataanko tämän puhelimen välityksellä esimerkiksi vuorokauden tai jopa viiden vuorokauden sääennustuksia?
- Ei tietenkään! Myyjä parahti.
- Miten niin ei tietenkään? Jos tässä kerran on kamera, niin mahdollistaahan se vaikka minkä kuvaamisen. Esimerkiksi äsken otin sinusta kaksi kuvaa, ettet vaan pääse väittämään olleesi jossain muualla tällä hetkellä.
- Miten niin muualla?
- Mistä minä voin tietää, että mitä sinä aioit milloinkin väittää. Otin todisteeksi tästä kaupantekotilanteesta kaksi kuvaa. Jos alat väittämään olleesi vaikka kotona tällä hetkellä, niin isken faktat, eli tässä tilanteessa kuvat tiskiin, selitin tälle hölmistyneelle myyjälle.
- Enhän minä mitään sellaista väitä, myyjä mutisi.
- Ei sinun kannatakaan, minulla on jo todisteet, naurahdin helpottuneena omalle nokkeluudelle.

Olin tosi tyytyväinen, että hoksasin ottaa myyjästä ne kuvat. Nyt minulla on todiste tästä tapahtumasta. Lisäksi tiedän ketä syyttää, jos yllätän jonkun vakoilemasta minua. Ensikädessähän vastuussa on puhelimen myynyt liike. Penätköön he vastuuta vuorostaan vaikka Kiinan Keisarilta, minua se ei enää liikuttanut.

- Sitä rahaa, myyjä vinkui tiskin takana.
- Sitäpä juuri. Paljon tarvitset?
- Tämä tulee kyllä vähän kalliiksi, koska tuo sinun puhelin näyttää olevan aika huonossa kunnossa päältäpäin, myyjä vaikeroi.
- Jos et osaa sanoa summaa, niin laitan tämän puhelimen taskuuni ja poistun maksamatta, uhkailin tätä mestarijahkailijaa.
- Neljäsataa euroa, myyjä sanoa pamautti.
- Tuossa on kolme ja puolisataa euroa, enempää ei tipu, sanoin ja iskin summan tiskiin.
- Se olisi neljäsataa, myyjä mutisi seteleitä laskiessaan.
- Tuo saa luvan riittää, tämähän on käytetty luuri.
- No olkoon, onhan tuo sinun vanhakin sentään kamerapuhelin, myyjä myöntyi.

Vähän tuli kyllä kallis puhelin vieläkin, mutta en voinut ahdistukselleni taas mitään. Nyt pärjäisin taas jonkun aikaa tällä puhelimella, ennen kuin viranomaiset saavat puhelimen vaihtoni selville ja alkavat salakuvata minua ja mahdollisia ystäviäni.

- Täytetään vielä tuo takuukortti, myyjä sanoi laittaessaan kassakonetta kiinni.
- Ei täytetä!
- Pitää täyttää, että takuu on voimassa.
- Täytä se sitten Aku Ankan nimellä. Minun nimeä et saa mihinkään papereihisi.
- Häh?
- Se on kuule laki sellainen, ettet käytä toisten tietoja mihinkään ilman lupaa, sanoin ja nappasin myyjän pöydälle nostaman puhelimen laatikon kouraani.
- No ei sitten, myyjä huokaisi ja antoi pelkän kassakuitin.
- Tämä käy varmaan takuulappuna, totesin kuittia katsoessani.
- Kyllä käy.

Tungin kuitin taskuuni ja poistuin myymälästä mahdollisimman nopeasti. Nyt oli viranomaisillakin tekemistä selvittää kuka oli ostanut tämän puhelimen, hihittelin itsekseni.




© Rauno Vääräniemi 2003